KESKUSTELU

Minulla on itse aiheutettu korkea ikä (korkea verrattuna useimpien täällä kirjoittavien ikään).

Paljosta kirjoituspöydän ääressä istumisesta johtuvat haitat minimoin lisäämällä voimistelua, lenkkeilyä ja kuntosaliliikuntaa, joka päivä jotain niistä. Lukulasit oli hommattava jo kymmenen vuotta sitten.

Kestoharmia on johtuen historiastani ja sen henkilöistä mukaan lukien itseni. Omaelämäkerran kirjoittaminen tekee kirjoitukseni jäykäksi ja hitaaksi, eikä järki toimi.

Au contraire. Kyllä perseenkantotelineitäkin on jo kehitelty, eli housuja jotka nostavat, kohottavat, muokkaavat ja kertakaikkiaan laittavat kaiken mahdollisen kohdalleen. Ehkä se voi tietty näkyä jos ei ole mitään mitä laittaa, eli on muodostunut laiha luikkuperse. Mitenkähän sellaisella sitten istuu ilman että on häntäluu kipeänä? Mutta onhan noita tyynyjä olemassa. Ja kai sinne housuihinkin vielä joku jonkun toppauksen keksii - parempi kai sellainen irtopersaus olisikin kuin että mennään ihon alle tunkemaan tavaraa.

Mutta poskilihojen roikkuminen on omasta mielestäni ikävintä. Lotossa jos voittaisin niin takuulla kiristyttäisin naamanahkaa, mutta vain Briteissä koska siellä ne osaavat tehdä sen kuulema niin että tulee luonteva lopputulos. Ja silmäluomet kuntoon kanssa. Mitään nuoruutta en ketään kehota havittelemaan, mutta se ei vaan aina oikein tunnu kivalta että näyttää murheelliselta ja väsähtäneeltä silloinkin kun ei oloaan sellaiseksi koe. Onneksi ei näytä vihaiselta, se olisi vielä ikävämpää.

Likinäköisyyttä en kuitenkaan lähtisi leikkauttamaan, sillä pelkään että tulee joku tulehdus ja lähtee näkö...

Se onkin sitten aika jännää että kun katselee jotain ennen- ja jälkeen-kuvia ihmisistä joilla on fiksattu turpavärkkiä tai muuta kehon osaa kemikaalein tai puukoin, aika usein tulee tunne että olikohan tuokin vaivansa väärti. Tuommoista pikkuasiaa lähteä sörkkimään. Kaippa sitä sitten ne oman kehon "virheet" kumminkin ärsyttävät eniten, eikä jaksa niin päätänsä sillä vaivata miltä muut ihmiset näyttävät.

Eiköhän siinä ole jo jotain ongelmia oman vanhenemisensa hyväksymisessä, jos huolestuttaa enempi se ulkoinen olemus, kuin se mitä on siinä elämän varrella tultua henkisellä puolella saavutettua esim. oman elämän filosofian ja itsetuntemuksen suhteen. Jos vielä keski-iässä ja vanhuksenakin tärkeimpinä pointteina ovat itseään esiin tuodessa se fyysinen rupsahtamattomuus sen sijaan, että olisi ihmisenä ja persoonana kehittynyt enemmän yhteiskuntaa ja ihmisiä sekä näitten välisiä suhteita ymmärtäväksi sekä hieman enemmän muita huomioon ottavaisemmaksikin, niin ollaanko siinä kehitytty ollenkaan? Ympäristöllekin on hankalaa sellaisen henkilön kanssa, jonka fyysinen olemus huomattavasti vanhemmalla tasolla henkiseen tasoon nähden. Nykytiede kuitenkin on sellaista, että henkisesti viisi vuotiaan tasolle jäänyt fyysisesti vanha ihminen on kehitysvammainen, vaikka teini-ikäisen tasolle jäänyt vastaava tapaus toisaalta sitten määritellään normaaliksi aikuiseksi sellaisissakin tapauksissa, että aiheuttavat vaivaa ympäristölleen monessakin mielessä.

Samoissa mietteissä, Stinger. Lisäisin vielä toiminnan yhteisön hyväksi, että edes omalta pieneltä osaltaan on voinut tehdä elämästä joillekuille muille hieman parempaa.

Niin ja onhan se sitten mielentilankin suhteen antoisampaa, kun tuntee olevansa hyödyllinen ja tarpeellinen muille ihmisille siinä yhteisön hyväksi toimiessaan.

Mä en ihan noin jyrkästi (enempi, tärkeimpinä) lähtisi tuota tulkitsemaan, mutta no, mä oonki mä. Aika moni vanha mummeli hämmästelee loppupäässä elämäänsä sitä, miten sielu on pysyny nuorena, mutta kuori ei pysynytkään mukana. Mun mielestä sellaiset sisältä nuorena pysyneet ja fyysisestä olemuksestaan huolta pitäneet mummelit ja paapat on aika hauskoja ja pirteitä ja monasti sitä elämän ehtoolla aktiivista sakkia. Olis aika masentavaa ajatella, että sielu rutistus samaa tahtia kuin se fyysinen habitus. Mutta nää on makuasioita, kukin tyylillään ja mielellään

mn. en ala aikuiseksi ikinä

Sehän riippuu ihan siitä, minkä nuoreksi ja nuorekkuudeksi määrittää. On ihan eri asia odottaa ympäristön kohtelevan itseään ikuisesti samalla tavalla kuin miten kohdeltiin silloin, kun oli nuori ja sama pätee myös siihen omaan käyttäytymiseen ja ajatteluunkin, että turha sitä kitistä keski-ikäisenä, jos ei parikymppiset vastakkaisen sukupuolen edustajat ole kiinnostuneita ko. tädistä tai sedästä. Ihan terveyden, pitkäikäisyyden ja älyn kirkkauden säilyttämisen vuoksikin kannattaa kyllä pitää huolta terveydestään niin ruokapuolen, liikunnan kuin ajan hermolla uutisten sekä tietojen suhteen pysymisessä. Samaten opiskelu ja erilaiset harrastukset pitävät sitten ei pelkästään mielen pirteänä, mutta voivat samalla kasvattaa henkilön omia sosiaalisia ympyröitä siellä tavattavien uusien tuttavuuksien ja mahdollisten uusien ystävien muodossa.

Ihminen muuttuu kyllä yleensä koko ajan iän karttuessa esim. sen suhteen mitä arvostaa ja mitä pitää tärkeänä. Jotkin asiat menettävät merkitystään ja toisaalta tilalle tulee muita uusia asioita, joita pitää tärkeänä. Asioita katsoo erilaisesta perspektiivistä erilaisten elämänkokemusten vuoksi ja toisaalta oppii sitten tunnistamaan muissa ihmisissä sellaisia seikkoja, joille saattoi olla sokea aikaisemmin. Ihmisen persoona kasvaa ihmisen mukana ja osa niistä terävistä kulmista hioutuu pois antaen tilaa vähän leppoisammalle asenteelle ja suhtautumiselle sekä elämään että muihin, vaikka sitten jotain myös pysyy muuttumattomana.

Aina on kuitenkin olemassa niitä, jotka eivät syystä tai toisesta kasva mistään kokemuksista muuhun kuin sinne väärään suuntaan muita kiusaamaan, eikä näitä muuta edes ikäkään sen soveliaammaksi enkä katso, että tällaisten tapausten suhteen sitten olisi ympäristön vain nieltävä katkera kalkki heidän tahtoonsa ja ihanteisiinsa taipuen. Oikeus se on muillakin elää ilman näiden tanssitettavana olemista ja ilmaista myös se mitä mieltä ovat näiden käyttäytymisestä. Ei iällä voi oikeuttaa pahansuopuutta tms. vastaavaa ympäristölle stressiä lisäävää käyttäytymistä. Eri asia sitten, jos on diagnosoidusta sairaudesta johtuvaa sellainen.

Fyysinen kyvykkyys tai sen fysiikan paha romuttuminen vaikuttavat itse asiassa hyvinkin suoraan myös kykyyn tuottaa henkisen puolen saavutuksia. Jos ei jaksa, niin ei sitä jaksa henkisiäkään ponnistuksia. Jos taas fyysisesti virtaa riittää, saattapi sitä henkistäkin tuotanto pukata paljon parempaan tahtiin.

Ei vanhenemisessa niinkän ukonäöllinen rupsahtaminen häiritse, vaan se joksus ottaa pannuun, ettei fyysinen suorituskyky ole entisellään - ja varsinkaan ei palaudu rasituksesta entiseen malliin.

En tässäkään asiassa usko hengen ja ruumiin dualismiin. Sille ei ole perusteita.

Emmä tosiaan ymmärrä miksi jotkut kuvittelevat että lihominen on joku pakkopulla niin että suurinpiirtein kilo per ikävuosi massaa lisää. Ns. rupsahtamiselle ei mitään ehkä mahda, varsinkaan pärstävärkin osalta, mutta kuka käskee kauhoa sapuskaa kitusiinsa sellaista tahtia kuin olisi vieläkin kasvuiässä?

Kun olisi 50+ iässä jotakuinkin sellainen kuin Holly Hunter niin jo vain kelpaisi. Ikä näkyy, mutta läski ei.

http://www.google.fi/search?hl=fi&cp=16 ... sgbm5qjfDA

Sinänsä minulla ei ole mitään pyhää sotaa tukevia ihmisiä vastaan. Mutta ei se vaan tunnu minun jutultani että pitäisi paisua paisumistaan. Eikä tuo Holly Hunter ole kuitenkaan näivettänyt itseään niin pahaksi kuin Epätoivoiset kotimuijat. Onpahan vain treenaavan näköinen, ei nälkäisen.

33 tullut täyteen ja olen kyllä varmaan henkisesti virkeämpi ja fyysisesti paremmassa kunnossa kuin vuodet 25 ikävuoden kahta puolen.
Hiukset kasvaa paremmin ja väri on terveempi kuin nuorempana.Jaksamista on eikä mikään paikka ole osoittanut kyydistä tippumisen merkkejä.Enkä kyllä suorastaan tajua,miksi sellaista pitäisi vielä kolmosella alkavissa numeroissa tullakkaan?Varmaan tosi yksilöllistä.

En tiedä kuinka pajon on tullut viisautta ja henkistä pääomaa kerättyä matkan varrella?se kun on sekin varmaan näkökulmakysymys?
Mutta vielä en ole niin aikuistunut,että alkaisin soimaamaan ihmisiä pinnallisista asioista.

Nämä "pinnallisuudet" ovat niin suhteellisia. En näe mitään eroa siinä onko ylpeä kropastaan, mielestään, työpaikastaan, koulutuksestaan, lapsistaan, avioliitostaan, omaisuudestaan jne. Kaikessa tuossa voi olla kyse omista ponnisteluista, mutta voi olla kyse myös onnekkuudesta. Vaikka opiskelisi miten pitkälle tahansa, mikä takaa sen että saa tosiaan sen unelmiensa duunin? Vaikka tekisi kuinka monta lasta, kuka takaa sen ettei niistä kasva luonnevikaisia - ainahan siinä ei vanhempienkaan vaikutus auta jos joku penikka vaan kertakaikkiaan alkaa kasvamaan kieroon. Ei voi tietää suhdetta aloittaessaan kuinka monta vuotta juuri tämä yksilö sattuu siinä vierellä viipymään, hyvä jos loppuelämän, mutta harvalla kai enää sellainen flaksi käy. Ihmiset ovat nykyään kärsimättömiä ja helposti kyllästyviä, ja yksi ja sama ihminen ei välttämättä jokaisessa elämäntilanteessa tunnukaan siltä jonka kanssa haluaa jatkossakin olla. Sitten tehdään äkkiriuhtauksia joita saattaa myöhemmin katua, mutta niillä eväillä mennään jatkossa.

Kukahan sen ylipäätään keksi että ikääntymisen pitää olla pelkkää onnettomuutta ja rappiota? Tottakai keho kuluu, kuluuhan se nahkasohvakin kun siinä tarpeeksi monta kertaa istutaan. Lähtee kiilto ja tulee ryppyjä. Mutta tuntuu että nykyään oletetaan että kaikki muukin on elämässä välittömästi päin persettä jos ei onnistu ikuisesti olemaan vaikkapa 20 - 30-vuotias. Pidetään ihan pakottavana asiana että siitä eteenpäin ihminen pitää osata hävetä ikäänsä ja elettyä elämäänsä. Samaan aikaan vaaditaan että pitää teeskennellä nuorempaa, mutta myöskin haukutaan siitä jos ei suostu "tunnustamaan ikäänsä" eli ei myönny siihen että kaikki olisi pelkkää alamäkeä. Miksei saa elää sellaisena kuin millainen kokee sisällään olevansa? Jos se jollekulle on Se Juttu että saa pukeutua minihameeseen 60-vuotiaana, niin pukeutukoon. Lähteekö näkö jos näkee pattipolvet ja pihtikintut? Miten me VOIMME samaan aikaan yli-ihannoida nuoruutta ja silti pilkata ihmisiä jotka vaikuttavat harrastavan sellaisia asioita jotka "kuuluvat" nuoremmille? Mikä asia muka kuuluu vain ja jollekin ikäluokalle? Lisääntyminen mielestäni kuuluu vain alle 35-vuotiaille, mutta eikös jotkut siinäkin pullikoi vastaan.

Sitäpaitsi valtaosa ihmisistä kuuntelee koko loppuelämänsä ajan musiikkia josta piti parikymppisenä, eli kaikkihan jämähtävät nuoruuteensa edes tällä tapaa. Sitä vain ei ajatella nuoruuteen takertumisena, koska se kyseinen nuoruus oli jo vuosikymmeniä sitten.

Ikääntyminenhän on päinvastoin sitä, että elämä on entistä helpompaa ja vähemmän ponnisteluja vaativaa, kun osaamista, suhteellisuudentajua ym. on kertynyt ja sellaiset isot päätökset ja hankkeet on jo tehty ja saavutettu. Oikein mukavaa, vaikkei ehkä palaudukaan ihan yhtä nopeasti kuin nuorena, tarvitsee lukulasit tai jotain paikkaa välillä vähän kolottaa. Ehkä jopa on ymmärtänyt senkin, etttei sillä ole kummoistakaan väliä, mitä ne muut ihmiset ajattelee, jos itseä huvittaa käyttää sitä minihametta iästään huolimatta. Voihan sitä itsekin katsoa vastaavasti hieman ylhäältäpäin niitä "raukkoja", joiden edelleen täytyy jaksaa lasten kasvattamista, asuntolainan maksamista, opiskelua tai uran luomista jne. Siinähän hötkyilevät ja ovat olevinaan tärkeitä, mutta alta aikayksikön ovat itse tällaisia vähän vanhemman sorttisia. Vanhempana huomaa senkin, kuinka nopeasti aika kuluu ja elämä kulkee. Jos itsetuntonsa rakentaa nuoruuden hehkeyden varaan, on pikemmin kuin huomaakaan ihan tyhjän päällä.

Tällaisen ominaisuuden toivon vahvistuvan sitä mukaa kuin vuosirenkaita kertyy. Eihän vanheneminen (poislukien vaivat) tunnu niin pahalta jos ei yritä elää muiden mieliksi. Aivan samoin ei naisena oleminen tunnu pahalta, suomalaisena oleminen tunnu pahalta jne. - mikään ei tunnu pahalta jos ei ole sen riivaama että ei kykene olemaan luontevasti oma itsensä kaikenlaisten ympäristön aiheuttamien paineiden ja kuviteltujen pakkojen ristiaallokossa.

rousseau:en tarkoittanut mitään mainitsemaasi asiaa pinnalliseksi.TArkoitin,että en ala syyttelemään ketään pinnallisuudesta.Eli en ole valmis tuomitsemaan jonkun asian tavoittelemista pinnalliseksi.
Koska ne jutut siellä korvien välissä on tosiaan omia juttuja.Ja niitä voitaisiin toisissa olosuhteissa tavoitella vaikka autiolla saarella tasan omaksi iloksi.

Kesällä tulee 31 täyteen.

Harmaita on hiuksissa vaikka muille jakaa, vaikkakin muuten ovat paksut ja pystytukka niinkuin aina ennenkin.

Poskiin on tullut vähän uurretta kun viimeeksi 27-28 vuotiaana laihdutin läskit pois, eli 86 -> 76 kiloseksi, sitten tuli taas pari vuotta seurusteltua ja liikunnat jäi hyvin pitkälle, niin nytten taas sama projekti.

Energiaa riittää, seksuaalisesti olen aivan yhtä vireä kuin aiemminkin, jaksasi helposti montakin kertaa päivässä kyllästymiseen asti, mutta valitettavasti on nyt tuherot olleet vähän kortilla..

Aiemmin elämääni rasitti rankasti selän välilevy, mutta löysin siihen 10 vuoden jälkeen vihdoin kuntouttavan laitteen, ja nyt tulee välillä käytyä 5 treenit viikossa ( vapaaottelu ), ja kahvakuulat yms. kotona.

Reeneissä huomaa ettei refleksit enää ole todellakaan samaa luokkaa kuin 24 vuotiaana, mutta sitten taas vanhemman kokemuksellä pärjää hyvin, samoin palautuminen on hidasta.

Ryyppyreissuista palautuminen on tuskastuttavan hidasta, mutta siihenkin auttaa kun saa painon taas tuonne parempiin lukemiin kun vähempi viina antaa korkeemman humalan ja vähempi määrä on nopeammin poistunut verestä.