KESKUSTELU

Täytin viime syyskuussa 31, voi sanoa että en ole enää "tuores".
Vaikka en ole vielä vanha niin en ole enää nuorikaan. Harmaita hiuksia jo näkyy, iho on vanhempaa, maha on kasvanu jne. Sitten vielä ei jaksa valvoa niin pitkään eikä ryypätä kahta päivää putkeen niin kuin ennen. En ole seksuaalisesti enää niin halukas ja muutenkin nyppii mieltä asiat jotka ei ennen nyppinyt.

Toisaalta, nuorena oli omat puolensa jotka vaivasi.

Minkä ikäistä porukkaa palstalla on, onko keski-iän kriisi jo ylitetty?
Kysymys niille jotka on yli neljäkymppisiä: mitä 30 ettenpäin on odotettavissa mies sukupuolelta?

Nyppimistä on luvassa lisää. Minulla ainakin asiat alkoi selvitä vasta 40 paremmalla puolella, tarkoitan tätä nykymenon idioottimaisuutta. Itsekkäiden ja ahneiden (lue sairaiden) yksilöiden masinoimaa maailman tuhoamista, ihmisten polkemista omanedun tavaoittelun takia, voi lukea pörssiksikeinottelun ja rahanpalvonnan tuohon.
Kremppaa tulee iän myötä myös lisää, kolottaa ja vihloo, tietääpä ainakin olevansa elossa.

Aiai, ei kai? No joo, on ne monet muutkin onneks vanhenemassa samaan aikaan ettei tartte yksin edetä.

Voin kyllä lohduttaa, mieluummin olen tässä iässä kuin siellä missä sinä matkaa teet.

Jaa, mutsi väittää kans et vanhemmassa iässä "helpottaa".
Voi olla et sitten myöhemmin ei maailman asiat nupissa enää paina.

Nimimerkkini juontaa ajalta jolloin liityin keskustelupalstoille. Nykyään ikää 56 vuotta. Ei isompia kremppoja, verenpaine ja syke ok, kolesterolit ideaaliset kirjavasta ruokavaliosta huolimatta nekin. Liekö nuorena hankittu peruskunto ja yli neljäkymmentä vuotta jatkuneet epäsäännölliset joogaharjoitukset auttaneet, ja hyvä geeniperintö?

(Edit) Uni ei aina tule kuten ennen. Mutta kuorolaulu tekee hyvää!

49

P.S. viime alkukesänä murtui nilkka, joten lootusasento ei onnistu vielä, ei yksin eikä edes nainen sylissä

Joo, noin se toimii. Ensimmäiset merkit vanhenemisesta alkavat tuntua tuolla vuosikymmenellä. Vaikka sitä on terve eivätkä ne tuntemuset ole varsinaisia vaivoja, niin tosiaan sitä huomaa, että valvominen ja muut rasitukset rasittavat yhä enemmän ja niistä toipuminen kestää kauemmin kuin ennen.

Noin muuten elämä on yhtä hallitsematonta hulinaa, joka repii hermoja mielenterveyden rajoille asti. Stressiä on enemmän kuin koskaan ennen. Lisääntyminen, työuran luominen, kämpän rakentaminen/ostaminen ja maksaminen painavat päälle kuin yleinen syyttäjä. Omaa aikaa ei juuri ole. Mikäli mikään sairaus tai vastaava yllättävä katastrofi ei muuta tilannetta, luultavasti tämä on elämän kamalin vuosikymmen. Kyllä ainakin minä odotan jo aikaa 5-10 vuoden kuluttua, jolloin olen reilu neljäkymppinen. Todennäköisesti minä ja perheeni olemme silloin vielä terveitä, nuorinkin lapsi on koulussa, minulla ja vaimolla on toivottavasti vakityö, jonka loppumista ei tarvitse joka päivä pelätä, ja perheemme talous on sen verran vakaalla pohjalla, että on rahaa harrastaa ja lasten puolesta on aikaa harrastaa. Sekö on sitten elämän tarkoitus, kahjojen harrastusprojektien kanssa puuhaaminen. Ehkäpä hyvinkin.

Tulipa rohkaiseva juttu.

Miehuuteen liittyviä seikkoja en tietenkään voi miehelle kertoa vaan ne joutuu havaitsemaan itse, mutta noin yleisesti ikääntymisen suhteen toteaisin että ei ole mikään pakkopulla kehittää lisää painoa kilo per vuosi. Pitää vain osata suhteuttaa syömisensä ja liikkumisensa toisiinsa sopivasti niin että kuluttaa sen minkä syö. Jos liikkuminen ei kiinnosta pätkääkään, kannattaisi ehkä selvittää onko masennusta - siinähän ei huvita enää mikään, tai hyvin harva asia.

Omakohtaisesti havaitsin ensimmäiset rupsahdukset pärstävärkissä siinä 37-vuotiaana, mutta laihduin juuri silloin 10 kg joten osittain tai kokonaan saattoi johtua siitäkin. Parin viime vuoden sisällä 40 v rajapyykin ohitettuani rupsahtaminen on ollut selkeämpää ja johtanut kohdallani ns. bulldog-ilmiöön eli kasvot ovat valuneet niin että alaosa on nyt neliömäisempi ja prominentimpi kuin 3 v sitten. Tyypillistä suomalaista ämmäytymistä siis. Keho on vielä toistaiseksi ollut kondiksessa, mutta rinnoista on selvästi alkanut rintarauhaskudos kadota. Luulin aina että esim. amerikkalaisilla naisilla on melkein kaikilla vanhemmiten riipparit kun he esim. Oscar-gaalaan laittavat edestä syvään uurretun mekon ja näyttää siltä kuin rinnat roikkuisivat, mutta se roikkuminen onkin vain optinen illuusio mikä johtuu siitä että rinnoista on tosiaan kudosta kadonnut ja täten ne eivät enää ole niin pyöreän täyteläiset. Kaippa tässä jonkinlaiset ketunnokat sitten saa pikkuhiljaa itsekin, ellei läski täytä sitä kohtaa missä aiemmin oli rintarauhasta. Ja ajattelin kyllä mieluummin olla ns. pystyyn kuivavaa mallia kuin pyylevöityvää, joten se siitä läskistä. Mutta saa nyt nähdä että miten menopaussissa käy, meneekö se sellaiseksi että pitäisi olla suurinpiirtein syömättä kokonaan ettei liho.

Varsinaisia vaivoja ei oikeastaan ole sen enempää kuin ennenkään, koska olen ollut mm. selkävaivainen jo nuoresta asti ja ne vaivat olivat pahimmillaan kaksi- ja kolmikymppisenä. Ehkä jonkinlainen luutuminen selässä voi jopa ehkäistä vaivoja. Keuhkot sensijaan menevät aina vain paskemmiksi eli astma pahenee. Onhan tässä kaikenlaista mutta ikään liittyviä ei tosiaan taida pääasiassa olla vasta kuin nämä rupsahdukset.

Jokatapauksessa aina niin ärsyttävällä iäkkäämmän ihmisen ylimielisyydellä totean että ei tosiaan kannata vielä kolmikymppisen iässä narista mistään mitään kun siinä iässähän on vielä nuori... Se ettei juominen enää luonnistu tuosta noin vaan tuskin on maailmanloppu. Kai sitä muutenkin saa aikansa kulumaan kuin räkäkännissä?

Niinpä. Omia biologisia jälkeläisiä ei ole eikä tule, kummilapsia kuitenkin riittämiin. Ymmärtääkseni eräs elämän tarkoituksista on a) lisääntyä ja b) nauttia elämästä. Miten nämä yhdistää? Minulle vaihtoehto c) on olla varavaari ja harrastaa kaikkea kahjoa mm. pentujen kanssa, siinä missä tätä nettikirjoitteluakin. Tässä iässä sitä vasta kypsyy...

(EDIT) Pidä itsestäsi huolta - ja te kaikki: elämässä ei ole tarpeettomia ja merkityksettömiä tekoja. Rinnat ja rintalihakset elämän huolista niitä pienimpiä.

49

P.S. djembe -rumpu tekee sydämelle hyvää - kaiken ikäisille

Jaa, itse olen elämässäni pyrkinyt tuntemaan enemmän itseäni ja syitä siihen miksi milloinkin tunnen milläkin lailla ja miksi jonkun tietyn toimintatavan valitsen. Tällöin esiin tulevia tuntemuksia kun lävitse kahlaa, niin oppii aika hyvin itseään tuntemaan ja voi näin ollen myös sitten hioa niitä puolia itsessään, jotka vastenmielisiltä näyttävät esim. toimintatapojen syiden yms. perusteella. Ongelmana tässä on tietenkin se, että ei onnistu sellaisessa tapauksessa, jossa henkilö on lässy ja sokea omille toimilleen ja niiden vaikuttimille, vaan haluaa uskotella itselleen parempaa kuin onkaan.

Noin yleensä ottaen, kun on omasta elämästä kyse, niin miksi pitää asettaa oman elämänsä arvokkuus ja arvostus sen mukaan, mitä jokin ulkopuolinen tai kasvoton enemmistö ajattelee? Mielestäni persoonankehitykselläänkin normaalitasoisella ihmisellä on kuitenkin jonkintasoisesti aika realistinen kuva itsestään ja kyvyistään, joten niiden perusteella voi sitten esim. tehdä tulevaisuuden suunnitelmia sen suhteen mitä haluaa saavuttaa milläkin ominaisalueellaan. Toisaalta, jos sattuu olemaan sellainen persoonallisuus, joka ei omaa tietyssä mielessä sitä persoonaa, vaan pyrkii kopsaamaan muita ja omii jopa näiden unelmat haluten tietyssä mielessä näiden elämän ja osansa itselleen, niin kannattaako sitä sitten itkeä, kun siitä ei tulekaan mitään mitään niitä palkintoja, jotka ne alkuperäiset saavuttavat työllään? Omassa elämässä kuitenkin kaikki pelaavat niillä nappuloilla, jotka on alunperin annettu, eikä mikään auta silloin, jos niitä nappuloita ei alunperin omaa.

Elämässä ei ole tarpeettomia eikä merkityksettömiä päätöksiä eikä tekoja, eikä edes tarpeettomia - mutta usein hyödyttömiä - ajatuksia. Tunteista puhumattakaan. Muinoin hiottiin sekä veitsiä että mieltä. Uskon noihin molempiin, sotaan en. Mitä nyt kukin itsensä kanssa, mutta se on toinen asia.

49

P.S. jos mahdollista etärakkautta ajattelijoille tänään niin se lähtee nyt!

Näin ainakin yksilötasolla, joten kannattaisi sitten pelata jo alunperinkin sillä, mitä on itselleen annettu ja jättää se kuuhun kurkottaminen toiselle sijalle. Jos kehittää jotain, niin sitä aitoa itseään, joka oli olemassa jo alusta asti ja hioo itseään niin omien heikkouksiensa kuin kykyjensäkin suhteen sen enempää kopioimatta ketään tai pyrkimättä olemaan joku muu. Aivan turhaa käyttää se ainoa elämänsä joutavan päiväiseen muiden kopiointiin tai kadehtimaan muiden saavutuksia, kun voi olla ainutkertainen keskittymällä hiomaan niitä omia vahvuuksiaan ja typistämällä niitä huonoja puoliaan. Vaatii tietenkin rehellisyyttä itseään kohtaan, mutta on aika hedelmällistä tulosten puolesta homman onnistuessa.

Ensinnä tervehdin ilolla Stingerin paluuta palstalle, järkiporukkaa tarvitaan!

Mutta sitten opponointiin: Kaikilla ei ole lapsuuden ja nuoruuden kasvuolosuhteista johtuen samoja mahdollisuuksia itsensä ja taipumustensa kehittämiseen. Joskus jo oman itsen löytämiseen, vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamiseen saati kehittämiseen ei ole ollut tilaa eikä mahdollisuutta (been there..), mutta eteenpäin on yritettävä. Olen oppinut, että perusteeton alemmuudentunne on lopulta parempi eväs kuin perusteeton paremmudentunne.

Eikä elämää ohjaa pelkkä tahto ja yritys. Sattumallakin on suuri osuus. Voi ponnistella tavoitteisiinsa vaikka kuinka, mutta elämä ei aina mene niin kuin on suunnitellut. Silloin pitää surra ja murehtia, kunnes voi katsoa taas etiäpäin.

Tasavuosien täyttäminen on ainakin minulle ollut jonkinlaisen välitilinpäätöksen aikaa. Olen toisaalta surrut saavuttamattomaksi jääneitä nuoruuden haaveita, mutta toisaalta miettinyt elämältä saamiani hyvyyksiä. Yleensä näihin aaikoihin olen tarvinnut runsaasti yksinoloa, hyviä keskustelukumppaneita ja melkoisen määrän itkemistä, sekä murheesta että ilosta.

Olen iän mukana tullut yhä tyytyväisemmäksi elämääni, vaikka se ei totisesti ole sujunut kuten nuorena kuvittelin. Elämänolosuhteeni eivät lapsena tai nuorena olleet hääppöiset enkä ikinä enkä milloinkaan tule kaihoilemaan minkään kultaisen nuoruuden perään! Muutenkin maailma kehittyy pääosin parempaan suuntaan (paitsi Itämeren tila ) ja nautin kehtiyksen seuraamisesta.

Ne alkavat nuo huonot ajoasennot ja vastaavat tottumukset näkyä ja tuntua. Henkistä puolta on tuossa edellä hyvin kuvattu.
Jos olet nähnyt sen Nousukausi-elokuvan liikennemerkin, niin olet vielä ylämäen alussa.

Kiitos Sophia. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki ole samoilla eväilä liikkeellä ja senkin, että toisinaan ne hankalemmista oloista lähtöisin olevat joutuvat tekemään rankimmin töitä. Olen myös huomannut, että nämä ihmiset pyrkivät tekemään erilaisia myönnytyksiä yms. siinä ihmisenä kehittymisessä ja nielevät muita useammin katkeraa kalkkia ennenkuin tulevat tutuiksi esim. muille ihmisille avautumaan pystymisen autuudessa. Toisaalta ovat sitten nämä tyypit, jotka haluavat varsin vähällä vaivalla päästä tiettyyn asemaan tai omia toisen ihmissuhdeympyrät ja vähät välittävät miltä näiden kohteiksi joutuneista tuntuu. Kummasti kyllä toisinaan sitten empatiaa hakevina esiintyvät, vaikkei sitä heiltä liikene koskaan kellekkään, vaan odottavat itse olevansa sitä saavassa asemassa automaattisesti.