KESKUSTELU

Onko uusiversio entistä parempi vai huonompi?
Rakentava palaute olisi tervetullutta.

Kaupungin valot

Usvan läpi kaupungin kerrostalot näyttävät epämuodostuneilta hökkeleiltä. Kaduilla kulkee autoja, joiden valot ovat niin mystisiä, että komerossa asuva kummitus, jota lapsena pelkäsin, tuntui naurettavalta.

Katuvaloissa ei ollut vartta: ne roikkuvat ilmassa kuin olisivat putoamaisillaan märkään asfalttiin. Suuriksi kasvaneet valopallot heiluvat kauhuelokuvamaisesti katujen yläpuolella. Märän asfaltin tuoksu tunkeutuu lupaa kysymättä sieraimiin. Ihmisiä tulee ja menee, mutta niillä ei ollut kasvoja.

Yhtä äkkiä näen sinut kaupungilla.
Olet siellä ja sielusi palaa kuin kaupungin valot, mutta sielusi ei pala minulle, vaan elämän juoksukilpailulle, jossa haluat voittaa palkinnon. Tulet vastaan valoissa – et näe minua. Tulet vastaan kapakoissa – et etsi minua. Haluat voittaa palkinnon, etkä huomaa minua.

Pakenin huoneistooni säälimään itseäni ja lopulta nukahdin. Heräsin postiluukun kolahdukseen. Jäähyväiskirjeesi leijui lattialle kuin perhonen. Siinähän se olla möllötti ja odotti, että noukkisin sen lattialta ja lukisin, mutta en voi. Sieluni palaa, enkä millään voi.

Tuli ilta ja menin ulos.
Kerrostalojen valot loistavat mystisesti epämuodostuneiden rakennusten kyljistä. Kaupungin äänet kuulostavat musiikilta, jossa on vain yksi sointu. Ihmiset kiirehtivät liikennevaloissa jonnekin. Illalla he löytävät itsensä kapakoista naureskelemassa. kapakkaan minäkin päädyin, vaikka et huomaa – en kestä tätä – sieluni palaa.

Baarimestari heittelee pulloja kuin jonglööri.
Kaikkialla on kasvottomia ihmisiä, jotka yrittävät hukuttaa mitättömyytensä rekyylinaurun alle. Kaikilla tuntuu olevan hauskaa, minulla ei – sieluni palaa.

Tulet vastaan kadulla. Ohitat minut.
Pysähdyt ja käännyt katsomaan. Minua ei enää ole. Sieluni ei enää pala: se on kuollut.

Tosikkona en koe dramatiikkaa postiluukusta kolistelevista perhosista. Eikö draama ollut itse eroon johtaneissa tapahtumissa ja sitä kenties edeltävässä suhteessa? Päätepisteessä on vastassa Godot. Becket on jo hoitanut sen puolen.

Itsesääli on vaikea aihe. Kenties jotenkin tabu. Dostojevski pystyi kertomaan säälittävästä itsestään vetämättä lukijaa marmeladoviin tai hunajaiseen pillittelyyn.

Silti paljon puhutun 'oman äänen' löytämiseen kannattaa nähdä vaivaa, ja erehtyäkin reilusti kuin kunnon ekonomi. Monet eivät koskaan sitä löydä. Puhun kokemuksesta.

Kannattaa ehkä kokeilla elokuvaohjaaja Wim Wendersin neuvoa: kill your darlings. Usein joku alussa täydelliseltä vaikuttava kuva tai symboli alkaa dominoida koko teosta. Se muuttuu kiviriipaksi ja vankilaksi muuten ehkä toimivalle tarinalle. Kun sen tappamista kokeilee, on tietenkin vaara että huomaa koko kertomuksen puuttuvan. Pastissi tai runous ei kaipaakaan kertomusta. Ei myöskään novelli välttämättä, vaikka se tarkoittaakin lyhyttä kertomusta.

Jäähyväiskirje on kyllä parempi kuin avieoeropäätös,mutta tuo "siinä se olla möllötti" tai "olla virnuili" on kuin jostain lasten sadusta tai lorusta (tulee mieleen peukaloisen retket). Miksi "noukkisin" tai "hyppysiini", onhan meillä suomenkielessä parempiakin sanoja, kuten "nostaisin" tai "käteeni" .Minäkin käyttäisin ehkä tuota "avaamista" jotenkin.