KESKUSTELU

Jos saisin valita utopian valitsisin sellaisen jossa asioiden onnistumisen todennäköisyys olisi niiden epäonnistumista suurempi.

Nythän asiat menevät pieleen vain sen vuoksi että niillä on mahdollisuus mennä pieleen. Mutta jos olisi toisin, jos asiat joilla on yksikin mahdollisuus onnistua onnistuisivat pelkästään sen vuoksi että niillä on tuo mahdollisuus onnistua. Olisi se hyvä paikka elää ellei sitten kävisi niin etten juuri tuon säännön vuoksi eläisi siellä.

Millainen olisi sinun unelmiesi todellisuus, sinun utopiasi?

Kyberneettis-eudaimonistinen unifikaatio, jossa niin fundamentalistihörhöillä kuin rahallakaan ei olisi yhteiskunnallisesti merkittävää päätäntävaltaa ja tavallisetkin ihmiset olisivat makrobioottisia, laajalti koulutettuja ja asioista perillä, mikä mahdollistaisi myös suotuisan filosofisen kehityksen. Yksilötason materia-energia-materiakonversion suomilla eväillä puolestaan luonnistuisivat suuremmatkin tieteellis-teolliset projektit, mikä helpottaisi huomattavasti elinympäristön ylläpitoa, hallintaa ja laajentamista.

ÖÖH, Baabelinkala tarvittaisiin ylläolevan tekstin kääntämiseksi mummoksi.

Vaari haluaisi siis maailman, jossa Murphyn laki, tämäkaikista luonnonlaeista vahvin, on kumottu. Kertoisitko, mimmoisia seurauksia tästä olisi?

Baabelinkalaakaan ei ole informoitu riittävästi, joten tiivistettynä utopiassani pitkäikäiset, onnellisuutta tavoittelevat, älykkäät ja maltilliset ihmisolennot verkottuvat jonkinlaisen neuraali-internetin kautta muodostaen yhteiskunnan, joka kykenee niin yksilötasolla kuin pienenä tai suurena joukkonakin muokkaamaan energiaa ja ainetta (ja niiden antivastineita) vain mielikuvituksen ollessa rajana.

Mykistäviä.

Mutta voin lisäksi paljastaa, että tuollaisessa utopiassa asioita ei yritettäisi, niitä tehtäisiin. Jokainen kokeilu tuottaisi ensimmäisellä yrittämällä toivotun tuloksen. Kukaan ei puhuisi enää pettymysten kasvattavasta vaikutuksesta. Vaikutukset vain kasvattaisivat. Se olisi utopia, jossa pystyisin ensi yrittämällä perustelemaan sellaisen utopian paremmuuden verrattuna muihin, eikä ajatukseni keskeneräisyys tuosta utopiasta estäisi sitä olemasta täydellinen utopia. Mitä itse ajattelet?

Mjaa, utopiassa kasvaisi varmaan sietämättömän itsetyytyväisiä ja koppavia ihmisiä, jotka sitten aiheuttaisivat vastoinkäymisiä ynnä pettymyksiä toisilleen.

Lumoava aivovoimistelu, kuitenkin

Jouduit Mummo väärään utopiaan. Niin käy täällä jos siihen on yksikin mahdollisuus. Aina. Huomaatko? Minun utopiassani ihmiset olisivat ihastuttavan tyytyväisiä itseensä, ottaisivat taitavia koppeja, kävisivät toisiaan vastaan ja aiheuttaisivat tyydytystä toisilleen.

Kaipuu varhaislapsuuden omnipotenssitilaan, ennen kuin kamala ja iäisesti jatkuva realiteettitestaus on alkanut. Ikuinen elämä lämpöisillä, maitoisilla rinnoilla?

Onko paratiisin pahin käärme pettymys?

Siis kaikki onnistuu, kaikilla on mukavaa ja kivaa ja ihmisten välillä hyvä tahto? Käsitinkö Vaarin utopian oikein?

Minun korviini tuo hieman särähtää, sillä eihän ilman negatiivisia tunteita (pettymys, tms) voi olla positiivisiakaan. Niitä tarvitaan välttämättä jatkuvasti jonkinlaiseksi referenssiksi, mihin verrata nykytilaa.

Vähän niinkuin ajatus ikuisesta kesästä tuntuu ahdistavalta, eihän kesä ilman talvea tai sitä kamalaa, Suomessa esiintyvää viidettä vuodenaikaa ( loka-joulukuu, räntä ja vesi vaakasuoraan, absoluuttinen pimeys, ja koko ajan vähenevä valo), voi tuntua miltään. Eihän?

Sitten taas, utopian hahmotteluhan tässä taisi olla kyseessä. Ehkä siellä ei tämän maailman logiikka toimi samalla tavalla?

Minkä luulette olevan pettymyksensietoa, kehityksen myötä tapahtuvan kaikkivoipaisuuden väistymistä, rajallisuuden tunnustamista korostavan opetuksen syynä?

Se että nuo asiat ovat väistämättä kohdattava. Joka kuvittelee etten minäkin pitäisi niitä arvossa on väärässä. Mutta ne ovat välttämättömiä kypsyyden, aikuistumisen ja elämänkelpoisuuden edellytyksiä vain siksi että maailma ja todellisuus ovat sellaisia kuin ne ovat.

Miksi ihmeessä kaikki tuo itsessään paska (niin välttämätöntä kuin se onkin) pitäisi ottaa mukaan utopiaan, jossa itkua ei ole, ei hammasten kiristystä eikä kuolemaa. Ennen kaikkea kuolemaa.

On siis kyse utopiasta. Onko sellaisen pelkkä ajatteleminen joillekin jo utopiaa?

Wikipedia (hieman lyhenneltynä):
"Utopia tarkoittaa jonkinlaista tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaa. Myöhemmin termi utopia on laajentunut tarkoittamaan yleisesti jonkun henkilön ihannekuvaa yhteiskunnasta ja siitä, kuinka asioiden tulisi olla.

Utopia saattaa ihanteena olla idealistinen tai käytännönläheinen, mutta termi viittaa kuitenkin usein optimistiseen, idealistiseen ja mahdottomaan täydellisyyteen. Nykyisin utopialla ymmärretään yleensä yhteiskunnallista tilaa, mutta perinteisen myytin mukaan utopia on käsitetty maagisena paikkana, jonka sijainti on tuntematon tai jonne pääsy on sallittu vain valituille."

Eli tulkinnasta riippuen utopian voi määrittää tuollaisena yllä mainittuna mahdottomana paikkana, jossa yhteiskunnan ja ihmisyyden tms lait eivät sellaisenaan päde, jolloin siis kaikilla voi olla koko ajan mukavaa. Tämä on ilmeisesti Vaarin tulkinta utopiasta.

Minä tulkitsen sen enemmän tosiasioihin pohjautuvana ihannetilana tulevaisuudessa, johon ainakin teoriassa on mahdollista päästä.

Jos käsitetään utopia mahdottomana paikkana, on sen kuvailu minun mielestäni jokseenkin hedelmätöntä, koska kaikki positiiviset adjektiivit ja kuvailut voidaan laittaa pitkään jonoon, eikä se vaadi samalla tavalla miettimään vastavoimia asioille.

Mitäs mieltä olette?

Juuri tuosta syystä en sisällyttänyt omaan utopiaani olettamusta, että onnellisuus olisi automaagisesti taattu, vaan sitä täytyy tavoitella sen saadakseen. Ilman surua ei voi kyetä todella arvostamaan onnellisuutta, vaan onnellisuudesta tulisi tällöin itsestäänselvyys ja pitkään kestäessään onnellisuuden tila voisi jopa kääntyä negatiiviseksi ilmiöksi. Esimerkkinä mainitsisin PSAS:sta kärsivät naiset, joille jatkuva orgasmi on yhtä helvettiä.

Mitä enemmän toimintavaihtoehtoja on tarjolla, sitä edukkaammat ovat lähtöasetelmat onnellisuuden tavoitteluun.

Vaarin Utopiaan ei minulla vilpittömästä yrityksestäni huolimatta ole mentaalista pääsyä. Maailma, jossa ei olisi kuolemaa, olisi minulle helvetti. Tosin kärsimisestä en niin perusta. Oman elämäni rajallisuuden muistaminen saa elämän tuntumaan kallisarvoiselta ja tärkeältä.

Minun Utoipiassani ei olisi pahantahtoisuutta, kilpailunhalua tai hyötymistarkoituksessa alistamista...alan kohta kuulostaa lystikkäältä..

Utopian ajatteleminen selvitti tänään niin tylsät huushollihommat huomaamati, kiitos siitä. Ei ole elämää ilman eskapismia

Korppi, oletko huomannut, että useimmissa uskonnoissa suuria juhlia edeltää paasto? Kirkkaus näkyy paremmin tummuutta vasten

Olet oikeassa. Innostuin ajatuksesta että murphyn laki toimisi toisin päin, vaikka se olisikin itsessään melkoinen vallankumous.

Utopiaksi riittäisi hyvin jo sekin että Kirvesniemen pariskunta paljastaisi hiihtoliiton mädännäisyyden, tai että vaari lakkaisi näkemästä salalliittoa joidenkin SLL:n lajiliittojen toiminnassa ja lakkaisi jukteroimasta aiheella.


Palaan silti vielä tähän. On kypsää tunnustaa tunnustus jonka Mummokin tunnustaa. Yhdyn siihen kiihkeästi.

Tässä todellisuudessa on oikein sanoa että elämän rajallisuuden tunnustaminen on tärkeää, vaikka kuoleman tunnustaminen olisi silti helvetti utopiassa jossa kuolemaa ei ole.

Ajatukseni karkasi murphyn laittomuuden myötä maailmaan jota ei ole. Kummaa. Eivät vain vastenmielisinä pitämäni asiat menetä merkityksensä siellä, hyvätkin toiset saattavat hapertua merkityksettömiksi.

Ehkä tässä on kyse siitä millä tavoin muodostamme unelmiamme. Minua ei joskus pidättele mikään. Maksan siitä toiste korkeaa, mutta lopulta käypää hintaa.

Kauan on ihminen unelmoinut paremmasta, kauniimmasta ja onnellisemmasta elämästä. Lähes tuhat vuotta sitten israelin profeetat
loivat utopian tulevasta rauhan valtakunnasta, jossa miekat taotaan auroiksi ja keihäät vesureiksi, susi ja lammas kulkevat yhdessä laitumella.
Utopia ei kuitenkaan ole jäänyt unelmien astelle, vaan sitä on yritetty muuttaa todeksi aikojen kuluessa. Myös suomalaisilla on ollut omat utopistiset haaveensa, joita myöson koetettu toteuttaa. Varsinkin 1900-luvun alkupuolella oli useita kokeiluja, joiden pontimena oli uskonnolliset ja aatteelliset voimat. Etelä-Amerikka oli suosituin haaveiden kohdemaa,jonne eri valtioihin perustettiin siirtokuntia. Tunnetuin niistä lienee ollut Fazenta Beneto Brasiliassa, josta tuli dokumentti ohjelma viime joulun tienoilla. Siirtokunta oli puutarhuri Toivo Uuskallion perustama ja sinne matkusti 150 suomalaista, lähinnä miehiä. Tarkoituksena siellä oli elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, jopa aluksi ilman vaatteita. Siitä oli pian kuitenkin luovuttava, koska suomalaisten iho ei kestänyt kuumaa aurinkoa. Pian myös siirtokunnan periaatteet kärsivät moraalisen rappion ja suurin osa muutti sieltä pois. Mutta vieläkin suomalaisten jälkeläisiä asuu tienoilla ja joukosta löytyy jokunen suomenkielen taitoinen.
Kaikkiaan suomalaiset ovat perustaneet 18 tämän laista yhteisöä, joista
viimeisenä vihreän liikkeen Emmaus Jokioisiin -70 luvulla. Kaikkein tun-
netuin utopistinen yhteisö lienee ollut Sointula Vancouverin saarella Ka-
nadassa, sen perustivat sosialistisen aatesuunnan edustajat 1901, ja
sen johtomiehistä tunnetuin lienee ollut sanomalehtimies Matti Kurikka.
Sointula, kuten muutkin yhteisöt kaatuivat varsin nopeasti hyvin inhimil-
liseen syyhyn: kuka on joukossa johtaja. Suurin utopioista on ollut edes-
mennyt Neuvostoliitto, jonne amerikan suomalaisiakin muutti -20-30-luvuilla sankoin joukoin. Näistä muuttajista suurin osa ei ollut
köyhälistöä, vaan hyvin toimeentulevia idealisteja.
Tässä evoluution vaiheessa ja tällä ihmisen älykkyys- ja sivistystasolla utopia-ajatukset ovat mahdottomia. Liekkö ihmisrodun eloonjäämis-
taistelun seurausta, ettei todellista tasa-arvoa ja veljeyttä kyetä saavuttamaan. Joskus opiskeluaikoina eräs luennoitsija kertoi esimerkin siitä, pystytäänkö todellista tasa-arvoa saavuttamaan: jos koko maailman omaisuus jaettaisiin tasan kaikkien maailman ihmisten kesken, niin (muistaakseni) kolmen kuukauden kuluttua se olisi jakautunut suurin piirtein siten kuin ennen sen tasajakoa.
Minun utopiani on, että kun olen vanha ja raihnainen, on joku laittamassa
vellilusikan suuhuni, minulla on vielä vara maata kohtalaisen pehmessä petissä ja vettäpitävän katon alla, tosin uskoni siihen ei ole kovin vahva.

Suomalaisista utopioista on kirjoitettu ainakin kolme kirjaa:
Kalevi Kalemaa; Matti Kurikka-legenda jo eläessään
Marko Junkkari; Sointula Kalevan kansa-työväen luokan pelastaja
Teuvo Peltoniemi; Kohti parempaa maailmaa-Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään.
Netissä samasta asiasta http://www.helsiki.fi/jarj/poleemi/sointula.html