KESKUSTELU

Luen samaan aikaan kirjaa Michelangelosta ja Robert J. Sawyerin romaania www.awake. Mahtava kirja, suosittelen (trilogian ensimmäinen osa).

Luen William S. Burroughsin kirjaa Interzone ja yritän selvitä sen viimeisestä "novellista" SANA. Se on aika työlästä.

Rosa Liksomin "Hytti nro 6". Täytyy myöntää, että mielikuvani Liksomin maalailemasta kuvasta, miltä neuvostoliitto 1980 luvulla näytti, ei ulkonäöllisin seikoin mitattuna ollut kyllä kovin paljoa kehittyneempi ainakaan vielä viimeisellä viimevuosisadan vuosikymmenellä, jolloin tuli vierailtua Venäjällä joitain kertoja leireillä ja GP-kisoissa. Mutta ihmiskuva, jonka kirja välittää sen neuvostolittolaisten päähenkilöiden kautta, on kyllä hieman etäinen omiin kokemuksiini nähden Venäjältä. Tosin sen verran on kyllä feidattava, että mun kokemuksiin pohjautuva otanta Venäläisistä ei kuitenkaan ole mitenkään kattava.

Kova(t) lukukokemukset minullakin takana. Ennen Joulua aloitin James Clavellin Whirlwindin (alkukielellä). Kirja kuuluu viimeisenä osana ns. Hong Kong -sarjaan, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Tai-Pan ja Noble House. Ne luin suomeksi tuossa syksyn aikana. Whirlwind (Pyörretuuli) kertoo vuoden 1979 Iranin talven parista viikosta. Kirja alkaa 11.02.1979 eli päivästä, jolloin shaahi oli jo paennut ja Khomeini saapui Teheraniin. Kirjan nimi viittaa suoraan Khomeiniin, mutta on myös Iranissa operoivan yrityksen erään operaation salainen nimi.

Kirja taustoittaa oivasti Iranin nykymenoa ja suosittelenkin sitä kaikille Iranin nykytilanteesta kiinnostuneelle. Saadakseen kirjasta kaiken irti kannattaisi kyllä lukea nuo kaksi aiempaakin osaa, mutta ne eivät ole kyllä välttämättömiä. Aikaa kirjan lukemiseen saa kulumaan, sillä minulla olevassa paperback-versiossa on 1343 sivua ja laskeskelin, että normaaleja 400-sivuisia pokkareita tuosta tulisi 6 kappaletta!

Jollainen oli viime yönä lopettamani Joululahjakirja Dennis Lehane: Shutter Island myös alkukielellä. Se on julkaistu myös suomeksi (Suljettu saari) ja siitä on myös tehty elokuva. Kova kirja, josta ei voi sen luonteen takia sanoa oikeastaan mitään. Kirja oli vaikealukuinen, koska siinä oli paljon ns. ladattuja sanoja, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ei riittänyt, että ymmärsi sanan, vaan piti tietää sanan useat eri sisällöt. Uskon, että paljon jäi minulta tajuamatta. Vilkaisen suomennosta pikapuoliin ja kerron miten se on onnistunut. Se pitää mieluummin lukea kuin katsoa elokuvana sanoo henkilö, joka on sekä lukenut että katsonut sen (en siis minä).

Sitten kirja pitkän ajan takaa, mutta josta lupasin Vatkaimelle kirjoittaa arvioinnin eli Jean M. Auelin Maan lapset -sarjan viimeinen osa Maalattujen luolien maa. En halunnut kirjoittaa siitä mitään heti luettuani, koska kirja oli niin uusi, ettei sen julkaisusta ollut kulunut kunnolla kuukauttakaan. Nyt voin sitä hieman ruotia.

Auel kirjoitti sarjansa vuodesta 1980 vuoteen 2011 eli reilut kolmekymmentä vuotta. Auel on syntynyt 1936. Nuorena nelikymppisenä Auel on samaistanut ensimmäisissä viidessä kirjassa itsensä selkeästi nuoreen kirjan sankarittareen Aylaan. Nyt 75 -vuotiaana, viimeisessä sarjan kirjassa, Auelin oma persoona löytyy Aylan opettajasta Zelandonista, tietäjästä ja lääkitsijästä, heimon toisesta johtohahmosta.

Suoraan sanoen Auel on itse pilannut kirjansa. Sen kahdeksasta sadasta sivusta olisi hyvin voinut jättää pois kaksisataasivuisen matkakertomuksen, joka on tarinan päälle liimattu kertomus Auelin omasta matkasta Ranskan maalattuja luolia katsomassa. Mitään olennaista ei tässä kirjan osassa oikeastaan ole. Turhaa matkustelua ja luolamaalausten tiirailua monessa eri kohteessa.

Tuota lukuun ottamatta kirja sopii hyvin koko sarjan viimeisksi osaksi, ja sen viimeinen virke on kyllä hyvä ja paikkaansa sopiva.

Jos oppikirjoja ei lasketa niin tätä mä lueskelen iltaisin peiton alla.


Nimmarilla varustettu tietenkin.

Yhdyn Phonyn arvioon Maalattujen luolien maasta.

Näin Lainan päivänä tännekin jotain. Kirjastokissa - luin jo, joskaan en loppuun asti.
Kylmänä talvipäivän aamuna kirjaston palautuslaatikosta löydetyn kissanpennun ja sen löytäjän elämää.

http://www.youtube.com/watch?v=0jGpvvLm ... re=related

Terry Pratchetin Snuff tuli justiinsa lukastua, jotenki odotin vartiostosarjan päättyneen yövartiostoon ja minun suureks yllätyksekseni Kuolema ei vieraillu teoksessa.

Tänää luin Jarl Fahlerin hypnoosin käytännöistä. Huomen jos kerkiän nii samalta kaverilta vielä hypnoosin. Ja uus terry on kans odottamassa..

Aina kun en keksi, mitä lukisin, luen A.C. Clarken novellikokoelmaa The Collected Stories. Siinä on vajaat tuhat sivua Clarken tarinoita. Nyt olen noin puolessavälissä. Tarkkaan ottaen sivulla 490. Jos pätkääkän Clarken tarinoista tykkää ja jos englannin kieli sujuu, voin lämpimästi suositella.

Scifissä lienee olennaista se sense of wonder ja Clarke on mielestäni onnistunut lukemistani kirjailijoista siinä parhaiten.

Vaihtoehdoista puuttui jotain: en lue mitään kirjoja (nykyisin enää, moneen vuoteen).

Clarke ja scifi/fantasia oli joskus kova sana.

Minullakin oli tässä yli parin vuoden paussi kun en pystynyt lukemaan kirjoja. Nyt taas pikkuhiljaa alkaa pystyä helppoja kirjoja lukemaan. Kuten scifi, tms , kevyt ja viihdyttävä.

Kuittasin tuon väliajan äänikirjoilla&elokuvilla&kuunnelmilla&tv-tuotannolla, jotka taas vaihteeksi ovat jääneet vähemmälle. Audiota toki säästän ratin tai ruorin taakse, eikä ole harvinaista että kävelyllä tahi vaikkapa kuppilassa ruokaillessa ovat napit korvilla. Moottoripyörällä ajellessa menee musiikki paremmin.

Vaan onko se niin tarkkaa, mikä on media.

Tämä on työn alla:

Hannu Rajaniemi - Kvanttivaras - Gummerus, suomalaisen englanniksi kirjoittama, suomennettu laitos. Kirjailijan esikoistyö. 440 sivua aika ohutta ja aika lapsellista höttöä scifi-veteraanille. Luulen että suomentaja ei ole ollut hänkään ihan tilanteen tasalla tehtävässään. 13 vuotias tykkäsi kovin mutta aikuiselle ei tarinan rakenne ja sisältö riitä. Aivan kuin olisi lukenut jonkin jatkosarjan yksittäistä osaa jossa ei pääse kiinni tarinaan millään. Lisäksi oli tunne, että sivuja puuttuu välistä ja että tapahtumien järjestys mättää, ikään kuin äänikirjassa kun joskus vahingossa laittaa satunnaisen soittojärjestyksen.

Luen nyt Paul Austerin Näkymätöntä ja Maameren tarinoita.

Ultimaatin höpöä Altenin Mayojen Testamenttia. Vahingossa tarttui kirjastosta käteen. Melkein yhtä huono kuin Svedelidin scifiviritelmä. Jonkinlaisena Däniken-pastissina aihe kuitenkin sellainen että vaikkei mitään uutta löytyisikään, toimikoon inspiraationa ajattelulle. Kiehtovia kuitenkin nämä muinaiset mysteerit. Sunnuntaiehtoolle parit uusinnat aikojen takaa, kun lainassa halutut uutuudet, ja laiskasti hyllyjä kiertämään.

Leonardo da vincin työpäiväkirjat-kirjaa tossa oon kanssa selaillu ihan vaan että jos sieltä löytyis jotain toteuttamiskelpoista ideaa. Ei oo löytyny. Se on laittanu speksit jakon vaan sellasista vehkeistä mitkä ei toimi. Sitten jotain juttuja sillä on mitä se ei jaa. Kovasti kirjoitti tietävänsä että miten sukelletaan apuvälineillä mutta sen kummempia ei siitä sitten. Olis ollu kuulemma kohtuutonta jos merivoimien kimppuun olis pääsy alhaalta päin.

Enemmän pitäis lukee sellaisia juttuja mitkä on vaan tiatsikan sisässä peedeäffinä mutta kun ruudulta lueskeleminen on pyllystä ja printteristä muste loppu. Luen ne asiat läpi sitten kun saan ne paperille. Pari ratkaisuvaihtoehtoa on ja ne molemmat on vetämässä. Ens viikkoon kyllä menee joka tapauksessa.

Musta tuntuu että se äijä oli vaan yks kylähullu. Sillä oli kova mielikuvitus ja taiteellinen nuppi. Siihen se jääkin. Jos joku sitä neroks tituleeraa ni mä poistun paikalta.

Luen aika vähän kaunokirjallisuutta kun se on usein liian vaikeaselkoista ja hankalaa.

Ostin iTunesista Quantum Thiefin ja täytyy kyllä yhtyä Pakanuksen arvioon. Kirja jäi 120 sivun kohdalla kesken, kun ei vain tajunnut mitä siinä tapahtuu. Erityisesti englannin kielellä luettaessa kun ei osaa hahmottaa punaista lankaa, niin sitä sitten helposti ei ymmärrä ollenkaan mitä tapahtuu.

Sen sijaan luin kaksi kivaa ja helppolukuista kevyttä Scifikirjaa:

Allistair Raynolds: Pushing Ice
http://en.wikipedia.org/wiki/Pushing_Ice

ja

David Weber: A Beautiful Friendship
http://en.wikipedia.org/wiki/A_Beautiful_Friendship_(novel)

Molempia voin suositella, ja ne toimii erityisesti äänikirjana erinomaisesti, koska tosiaan ovat vahvasti juonivetoista kevyttä luettavaa/kuunneltavaa. Pushing Icessa (myös suom. Jäänpuskijat) tosin henkilöt ovat inhottavia ja typeriä, ja tiede vanhanaikaista tuoreen neutriinofysiikan takia, mutta onneksi siinä kuitenkin ihmiset ovat enemmän taka-alalle työnnettyjä, koska kuitenkin Alienit ja 3D-printterit ovat etusijalla. Muutama CD kuitenkin piti pikakelata 2.0x nopeudella, koska normaali puolitoistakertainen kuuntelunopeus oli aivan liian kiduttavaa ylityperien henkilöhahmojen takia.

Weberin kirja puolestaan on kokonaan rakennettu päähenkilön (ihminen) harteille, joten siinä scifiteema on ihan toissijaista, vaikkakin erinomaisesti tarinaa tukeva. Tämän puolesta kirja oli paljon miellyttävämpi lukea, koska kirjan erinomaisuus perustui juuri erinomaiseen henkilöön. Vaikka siinäkin oli myös typeriä ihmisiä sivuosissa, mutta ne oli kuitenkin klišeisesti maalattu vihollisiksi. Joten sitten sai hieman takaisin kun lopussa paha sai palkkansa ja oikeudenmukaisuus voitti!