KESKUSTELU

Elämä on lyhyt mutta filosofia pitkä. Kuvitellaanpa sitten että viimeinen päiväsi on käsillä, olet kuolinvuoteella. Aika tehdä tilinpäätös ja avautua. Kerro mitä asioita olisit elämässäsi tehnyt toisin.

Itse: Kadun sitä, etten kymmeniä kertoja uskaltanut toimia kuten itse olisin halunnut vaan toimin muiden toivomusten mukaan. Elin liian usein muiden ehdoilla. (Tosin en ole varma kuituiko toiminta sittenkin lopulta itseni hyväksi vai ei)

Voipi olla tyhmähkö kysymys ,mutta jos kerran nyt jo tiedät katuvasi jotain tuollaista kuolinvuoteellasi (vai kadutko jo nyt), niin eikö asialle olisi mahdollista vielä tehdä jotain?

Ehkä sitä, että toimin liikaa omien toiveiden mukaan sosiaalisia sääntöjä vastaan. Ainakin lapsena ja nuorena, ja tein itsestäni epäsosiaalisemman kuin olenkaan. Toisaalta miksi haukkua itseään huonoudesta siinä, mitä on saanut lusikalla kun muille on annettu kauhalla. En usko, että kykenisin tekemään paljoakaan toisin, ainkaan paremmin, jos saisin uuden elämän samoista lähtökohdista.

En mitään.

Niin, jos kykenisit ja haluaisit, mikset tekisi? olethan vielä elossa...menneisyyttämme emme voi muuttaa, mutta tulevaisuutemme voimme kait jonkun verran vaikuttaa...

Todennäköisin syy katua kuolinvuoteella olisi se ettei minusta tullutkaan kirjailijaa, mutta eihän se yksinomaan minusta ole kiinni. Jos joskus saisin nuoruuteni inspiraation takaisin jollain helkkarin ilveellä, niin voisinhan minä kirjoitella vaikka läjäpäin kirjoja - vaan julkaiseeko niitä välttämättä kukaan? En todellakaan tiedä myöskään että kykenenkö ikinä tuottamaan jotain kouluaineen tapaista materiaalia merkittävämpää ja syvällisempää fiktiota. Ehkäpä en.

Masennus ehkä aiheuttaa sen että en pysty kirjoittamaan muuta kuin paskaa nettiin, tästä kun ei niin helposti tule sellaista vuoristoratafiilistä joka saattaisi äityä pahaksi jos kirjoittaisin satuja & tarinoita. Eli epätoivon ja innon raivokasta vaihtelua... Masennus myös aiheuttaa sen että olen vuosia tuntenut jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten jo ole pusannut romaaneja joita tyrkyttää kustantajille.

Olisi varmasti monia asioita mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta jos minut palautettaisiin niihin hetkiin, pystyisinkö toimimaan eri tavalla? Ehkä siinä tilanteessa ja niiden ihmisten kanssa en. Jos ajattelee esim. tilanteita joissa koin itseni kiusatuksi ja piinatuksi, niin auttaisiko että pöllähtäisin aikakoneella entiseen kehooni sanomaan kaikille kusipäille vastaan, kenties niin nokkavasti että tulisi turpaan...? Nuorenahan en ollut lähimainkaan niin paha suustani kuin nykyään.

Jos en enää koskaan löydä kumppania jonka kanssa sopisin yhteen, niin ei ainakaan yrittämisen puutteesta voi tulla arvostelemaan. Se etten hae räkälöistä ja humppalavoilta on mielestäni järkevää koska en harrasta räkälöitä enkä humppaa, enkä halua ihmistä joka harrastaa. Ei sellaista voi katua mille ei mahda mitään, eli jos ei löydy niin ei löydy.

Ehkä saattaisin katua sitä että olen syytellyt ja piinannut itseäni elämäni varrella liikaa. Mutta sairaan pään kanssa ei muuhunkaan kykene, että eipä sitäkään hyödytä katua.

Se voisi kyllä kaduttaa ja harmittaa että kuolee jossain kuppaisessa sängyssä. Mielenkiintoisempaa voisi olla heittää veivinsä kuusessa hevon, eli korpikuusen kannon alla.

Tekisi mitä? Myönnän kyllä, että ehkä yksi asia, joka heikentää onnellisuuden kokemustani, on se, että minulla ei ole mitään suurta ja kunninahimoista tavoitetta elämässäni, jota tavoitella ja saada ainakin välietappien onnistumisia. Olen lopultakin saavuttanut likimain kaiken mitä nuorena uskalsin toivoa ja enemmänkin. En tiedä mitä isompaa haluan seuraavaksi, joten ehkä siksikin pelko saavutetun hyvän menettämisestä hiipii liian usein mieleen. Ehkä elämä näyttää, tai sitten elelen vanhaan malliin lopun ikää.

Mitä tulee noihin sosiaalisiin rientoihin, harrastan niitä nykyään enemmän tai ainakin monipuolisemmin kuin koskaan. Ja huomaan saavani niistä mielekkäämpää elämänsisältöäkin. Mutta toki liika on liikaa ja ahdistavaa.

miksi en jättänyt enempää tekemättömiä töitä

kirjoitit:


Johon minä tuon kysymyksen heitin.

Itse ihmettelen miksi pitää odottaa kuolinvuoteelle katuakseen asioita joita voi muuttaa nyt? ei siis tietenkään menneisyyttään. mutta kun meillä kaikilla on tätä elämää ainakin jonkun verran jäljellä.Esimerkiksi Rousseau katuu kuolinvuoteellaan ettei hänestä tullut kirjailijaa, mutta eihän hän ole kuolinvuoteellaan vielä, koskaan ei ole liian myöhäistä,vai onko?

Liitä kaikki tänne kirjoittamasi viestit yhteen. Kyllä siitä saisi monta kirjaa aikaiseksi. Nimi voisi olla vaikka: Miksi en löydä miestä :Rosseaun katkerat vuodatukset.
Olisit sitten kirjoittanut kirjan.

Tietysti jos kykenisin ja minulla olisi joku suuri idea siitä, mitä elämältäni haluan, voisin yrittäkin.



Ehkä joistain asioista aiheutuu vähiten ongelmia niin. Ei täältä kuitenkaan mitään mukaansa saa, joten lopultakin se on elämän pienimpiä murheita, että kuolinvuoteella vituttaa joku minkä jätti tekemättä.




Kirjailijaksi vaaditaan aika tavalla lahjoja. Varmasti suurin osa heistä, jotka haluavat olla kirjailijoita, eivät niitä lahjoja lopultakaan omaa. Se on sitten aika hekilökohtainen valinta, onko parempi kirjoittaa romaaneja pöytälaatikkoon tai nettiin tai kustantaa itse, jos tietää ettei pysty saamaan minkäänlaista suosiota. Ja Rousseaun tapauksesta olen ymmärtänyt, että hänellä ei ole inspiraatiota. Paha se on kirjoittaa, jos mieli jauhaa tyhjänä, vaikka kuinka tekisi mieli. Ainakaan sellaista, johon itse voisi olla tyytyväinen, mikä lopulta lienee se tärkein (ja ehkä myös vaikeimmin saavutettava) päämäärä amatöörikirjailijoilla.

Mutta ehkä sitä voisi yrittää pienellä pakolla. Minä löydän joskus harrastusinspiraation niin, että otan raudan toiseen käteen ja sorvin toisen ja alan tehdä jotain. Mutta takuuvarmaa se ei ole.

Miten ihmeessä voi katua ettei ole ollut kirjailijan inspiraatiota, jos ja kun se mitä ilmeisemmin on sellainen asia johon ei itse juurikaan voi vaikuttaa, eli eihän sellaista kai voi katua mikä ei ole ollut itsestä kiinni? Jos haluaisi kirjailijaksi tai jotain muuta, mihin rahkeet eivät ole yrityksestä huolimatta riittäneet, ei siinä kyllä mitään kaduttavaa ole, eri asia on sitten katua jos ei edes yrittänyt. Aika turha on sitä yrittämättömyyttäkään katua niin kauan kun siihen yrittämiseen on edes jonkinlaiset mahdollisuudet. Se että tuntee mielipahaa siksi ettei ole kyennyt johonkin ei ole katumista.

Hiukka ihmetyttää että tähänastisissa vastauksissa ihmiset katuisivat vain niitä asioita joita itselleen on jättäneet tekemättä. Arvelevat että jos jotakin olisi tehnyt toisin niin oma elämä ja hyödyt olisivat olleet paremmat.

Olisiko asia lopultakaan noin siinä kuolinvuoteella?
Vieläkö sitä itsekkäästi ajattelisi jotta olis pitäny olla "sosiaalisempi" tai "ahkerampi kirjoittelija". Jaa,a en tiedä.

Itsellä kyllä ensimäisenä tulee mieleen ne teot ja sanat joita on tehnyt ja joilla on vahingoittanut läheisiään. Toisaaltaan ne asiat on anteeksi pyydetty ja saatu joten tuskin niitäkään tarvitsisi siinä haudan partaalla pähkäillä. Ehkä haluaisin vain pienen yhdessäolon ja hyvästit lähimpien ihmisteni kanssa ja sitten voisi potkaista tyhjää.

"Päivääkään en vaihtaisi pois".

Tekemättömien asioiden ja käyttämättömien mahdollisuuksien katuminen on kuitenkin käsittääkseni yleisintä. Harva kuitenkaan tulee tehneeksi niin törkeitä sikamaisuuksia, joita tarvitsisi katua. Ja jos onkin, niin on selittänyt ne itselleen hyväksyttävästi tai ei omaa ylipäätään omaatuntoa.

Totta tuo, mutta yleensä ne tekemättömät asiat on luonteeltaan sellaisia jotka vahingoittavat muita ihmisiä ja katumus ja anteeksipyynnöt sen mukaisia.
Esimerkkinä, "Anteeksi että join viinaa koko lapsuutesi ja nuoruutesia ajan ja unohdin olla hyvä isä. Anteeksi." Tai tuonsuuntaisia.
Voihan niitä muunkinlaisia olla.
Näin kuitenkin minä katumisen miellän.

Ei tulisi mieleeni katua asiaa "ettei tullu sittenkään sorvattua sitä maailman parasta hyrrää". Vaan tämä on minun näkökantani. Joku muu voi katua muuta.