KESKUSTELU

Suurin syy miksi ihmiset haluaa kuoleman jälkeen paratiisiin lienee selvä, - se taitaa olla se ettei täällä ole onnistunut saavuttamaan haluttua tyydytystä. Maapallolla on paljon annettavaa, mutta niistä huolimatta saattaa ilon pyyhkiä pois jokin asia, kuten sairaus, köyhyys, ihmis-suhde ongelmat, luonnon katastrofit, vammautuminen, läheisen kuolema jne.

Kuolema on varma mutta muuta varmaa sitten ei olekaan.

Toivotko että kuolemasi jälkeen on odottamassa paratiisin kaltainen paikka jossa sielu lepää?

Kyllä suurin syy uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä on ihmisen käsittämätön itserakkaus ja rakkaus. Ihminen ei tahdo hyväksyä sitä faktaa, että hänen oma olemassaolonsa tiedostavana yksilönä loppuu. Ihminen ei tahdo hyväksyä sitä faktaa, että jotakuta hänelle hyvin rakasta henkilöä ei enää ole olemassa. Koskaan. Missään. Ikinä.

Siksi on keksitty niinkin arrogantti, tympeä ja itseäännussiva käsite kuin kuoleman jälkeinen elämä. Ja jos elämä, niin miksei sitten suorastaan paratiisi. Lohdutukseksi ihmispolosille siis.

Sen sijaan, että ihmetellään ja pähkäillään onko kuoleman jälkeistä elämää, pitäisikin jokaisen kysyä itseltään: Onko kuolemaa edeltävää elämää ?

Kuoleman jälkeen "sielu" saa kyllä leponsa.

Vielä parempi ois miettiä oikein tosissaan että miksei tämä planeetta vois olla se "paratiisi"?

Niin. Potentiaali siihen kyllä olisi olemassa. Tai jos ei nyt ihan Paratiisi, niin lähelle ainakin vois päästä.

Mut ei kerkee, ku tarvii haalii massii ja valtaa ja sit täytyy sotiakin vielä. Ei jää aikaa.

Mä taidan olla jotenkin outo lintu, kun en odota mitään jatko-osaa jossain paratiisissa, vaan revanssia täällä Telluksella.

Toivonhan minä, nimenomaan jatko-osaa - ehkä jopa jatko-osien loputonta sarjaa, enkä jotain lopullista pysähdystä. Kun ajattelee miten naurettavan lyhyt yksi mainen elämä on, niin se ei mitenkään riitä niin monen asian tekemiseen että olisi ehtinyt tehdä niin paljon hyvää tai pahaa että on ansainnut "jatko-osaksi" ikuisen taivaassa lilluskelun tai helvetissä hiiltymisen.

Paitsi tietysti jos pamauttaa kokonaisen planeetan paskaksi, niin sehän on jo huonompi homma, mutta mitä ne kuolleet siitä mitenkään hyötyisivät että nappia painanutta kärvennetään hiljaisella tulella ikuisesti? Tuskin se kostonhimokaan ikuista on. Ja jos nuo kaikki kuolleet olisivat edelleenkin olemassa ja voisivat jotenkin nauttia olemassaolostaan, niin minkä ihmeen takia he haluaisivat tappajansa kitumaan ikuisesti?

Kun tekee erheen, on hyvä saada toinen tilaisuus jotta voi ottaa opikseen ja tehdä sillä kertaa oikein.

Mieluummin vaikka materialistisen näkemyksen mukainen sammuminen kuolemassa kuin tylsä, tasainen taivas/helvetti yhden ainoan elämän jälkeen. Mutta kaikkein mieluiten maailma elämä jossa tietoisuus voi seikkailla hahmosta ja roolista toiseen kosmoksen kokoisessa virtuaalimaailmassa missä voi aina aloittaa alusta tai keskeltä tai ihan mistä vaan kun menee pelihahmo alta.

Kyllä se yksilön tiedostus vain loppuu. Jos ei loppuisi niin äitivainaa olisi käynyt jo pukkaamassa kylkeen omalla sarkastisella tyylillään niin kuin eläessään

Ei paratiisia ole olemassakaan, eikä sitä saada tänne aikaan. EI sen puoleen ole olemassa helvettiäkään, ellei joku sitä elä jo nyt elämässään (tietoisesti siitä että parempaa on mutta ei hänelle itselleen saatavilla)

Revanssi roolista toiseen olisi scifimäisesti kova sana. Haluaisin elää toisen elämän vastakkaisena sukupuolena. Ja toivoakseni koko maailman asiat olisivat tietysti uusinnassa paremmin kuin nyt (sodat, nälänhätä, katastrofit, kidutus, riisto ja kaikenlainen sorto)

Ihminen vain lohduttelee kuolemanpelossaan itseään jollain uudella elämällä, jota ei ole, eikä tule.

Höhö - et o. Tai sit mä oon vielä oudompi tirppa, kun ei kiinnosta edes revanssit. Kuka hitsi haluais hiipata ikuisuuden harppukuorossa hilpeästi hymyten, voi visnu. Enkä kyllä viittis tännekään pätkähtää takasin ja alkaa kaikkea alusta ties missä moodissa. Kyllä meikä ainakin on tätä lystiä saanu sen verran monen edestä kokea, jotta josko sitten aikanaan vaan sammuis tuikut ja sillä sipulenssis.

Pohjois-Eurooppalaisten uskonnoissa ennen miekkakäännytystä aika hauskoja piirteita kuoleman jälkeisessä toiminnassa. Jos kuoli taistelussa pääsi sankarien kanssa ryyppäämään, mässäämään, tappelemaan, huutamaan ja hoilaamaan. Nörtit ja muut nössöt rehupäät koulukiusatut joutuivat Manan majoille nysväämään.

+ merkin palvojilla homma kääntyi päälaelleen, paitsi jos ylipappi siunasi tappamiset, raiskaukset, ryöstämisen, niin silloin kuollessaan on hyvä ja pääsee taivaan iloihin. Siellä ei kuitenkaan saa ryypätä, mässätä, hoilata, jne.

Muslimeilla homma on selkeämpi ja muistuttaa enemmän vanhaa Pohjois-Eurooppalaista konseptia. Toki kieroutunut suhde viinaksiin on erona.

Ajattelin itse jatkaa uskonnottomana kuitenkin.

En hiivatissa toivo. Kyllä tässä yhdessä laiffissa on ihan tarpeeksi. Jos kuolo korjaisi nyt, olisin varsin tyytyväinen kaikkeen, mitä olen ehtinyt saada. Toki pyrin nauttimaan jatkovuosistakin, niin kauan kuin niitä riittää. Mutta että kaiken aloittaisi alusta... juuei, tämä eka kerta olkoon paras ja ainoa.

Kristinuskon mukaan elettynä maailman tyydytykset on yhdentekeviä, eikä se ns. palkinto tuonpuoleisessa ole lihan tyydytystä, vaan sen tyydystä, mitä henki halajaa, hengen tyydyttäminen jumalyhteydessä ja Jeesuksen läsnäolossa. Eli kenenkään toiveista piittaamatta jatko-osa tulee, näin lähes kaikissa uskonnoissa.

Jatko-osaa voi ajatella myös siltä kantilta, että äärettömän ajan kuluessa ne rakennusaineet, joista koostumme, törmäävät jälleen, koska aikaa on rajattomasti, ellen ole ymmärtänyt rajattoman käsitteen sisältöä aivan väärin, niin jonkinlainen jälleensyntymä on enemmän kuin todennäköistä.

Sääkö tiedät mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Mitä tulee otsikon kysymykseen niin en toivo. En siis tarkoita sitä että pitäisin sitä vastenmielisenä mutta aktiivisesti en toivo muuta kuin asioita jotka voivat olla mahdollisia tässä nykyisessä elämässä täällä nyt. En näillä näkymin vasta kolmasosan tästä elämästä eläneenä laittaisi jatko-osan mahdollisuutta pahakseni. Riippuu tietysti siitä mikä on sen tapahtumapaikka. Ikuinen kiehuvassa öljyssä räpiköinti ei varsinaisesti kiehdo. Mutta jos valot vaan sammuu niin ei siinäkään mitään vikaa ole. Hittojako sille mitään kukaan voi.

Jeesusparatiisi vaikuttaa hieman tylsältä paikalta juttujen mukaan. Saako siellä soittaa kitaralla tritonuksen?

En tietenkään tiedä 100% varmuudella, kuten ei tiedä kukaan muukaan, väittäköön mitä tahansa.

Ylivoimaisesti todennäköisintä kaikkien havaintojemme perusteella on se, että ei tapahdu niin yhtikäs mitään kuolleen yksilön näkökulmasta. Häntä ei enää yksinkertaisesti ole olemassa. Hänen (tietoisuutensa) kannalta tuli maailmanloppu. The End. Game Over. Se oli siinä. Piste.

Osana kaikkeutta jokainen silti säilyy aina.

Näin itsekin ajattelisin jos uskoisin kuolemanjälkeiseen elämään. Onneksi joudun tyytymään tappamiseen, raiskauksiin ja ryöstämiseen nykyisessä elämässäni.

Koska ihan ateistinen omatuntoni kuitenkin estää moisen, en ole moisista harrastuksista kiinnostunut, toisin kun nämä tälläkin palstalla sekoilevat kuolaa valuvat jeesuspellet, joita näköjään pidättelee tappamisesta, raiskauksista ja ryöstämisestä ainoastaan jonkun, heidän muuten tyhjässä päissään pörräävän mielikuvitushemmon pelko.



Kuten myöskin. Palaan asiaan hieman myöhemmin, ihan filosofisessa mielessä.

Ai minkä havaintojen perusteella?