Kuikan poikaset syntyvät usein ennen juhannusta. Kuva: Pekka Lehtonen
Kuikan poikaset syntyvät usein ennen juhannusta. Kuva: Pekka Lehtonen

Kuikka on peto vedessä mutta tumpelo maalla ja ilmassa.

Vaikka vesi on vielä hieman viileää, rohkaisen mieleni ja pulahdan kalliolta järveen. Ensin pari nopeaa vetoa ja perään pitkä liuku, joka vie minut kauas rannasta.

Nousen pintaan keskellä aamusumuista lahtea. Yhtäkkiä tulee tunne, että joku tuijottaa. Katsomme toisiamme hölmistyneinä, kuikka ja minä. Uljas uintiasento ja liskomainen kaula tuovat mieleen muinaisen alkulinnun. Etäisyyttä on vain muutama metri. Vaikka kuikat ovatkin uteliaita, en ole koskaan päässyt näin lähelle. Yksi hienoimpia luontoelämyksiä, mitä olen koskaan kokenut!

Tuijotuskisa ei kestä kovin kauan. Kuikan hermo pettää ensin. Se päästää korvia särkevän kuik-kiljaisun ja tekee hätäsukelluksen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minuutteihin ei näy eikä kuulu mitään. Lopulta sadan metrin päässä tumma hahmo nousee pintaan kuin ongenkoho. Kuikka kääntää selkänsä hyvästiksi. Ehkä tapaamme vielä joskus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuikka on yli 40 miljoonaa vuotta vanha lintu, maailman vanhimpia lajeja. Kuikat olivat todennäköisesti myös ensimmäisiä lintuja, jotka saapuivat Suomeen viimeisen jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Kun mannerjään reuna vetäytyi, muinaiskuikat lensivät vapautuviin vesiin kalastamaan.

Sukeltaa syvälle

Kuikka onkin omimmillaan vedessä – erityisesti pinnan alla. Harva siivekäs sukeltaa yhtä hyvin. Lintu saattaa paetessaan pysytellä pinnan alla viisi minuuttia ja edetä siinä ajassa puolen kilometrin päähän lähtöpaikasta. Pääosa sukelluksista on lyhyempiä pyrähdyksiä.

Kirjallisuudessa kuikkalintujen syvyysennätykseksi mainitaan 50–60 metriä. Suomessa kuolleita kuikkia on löydetty kalaverkoista paristakymmenestä metristä.

Toisin kuin monet muut vesilinnut, kuikka ei käytä sukeltaessaan lainkaan siipiään. Ruumin takaosaan kiinnittyneet, kaikkiin suuntiin taipuvat jalat ja vahvat räpylät ovat sen valtti. Hyljemäisistä raajoista löytyy räjähtävää voimaa. Verkkoon takertunut kuikka saattaa kiskoa pyydystä kymmeniä metrejä perässään.

Kuivalla maalla kuikan liikkeistä katoaa kaikki loisto ja letkeys. Mestarisukeltaja muuttuu taapertajaksi – takaperoisten jalkojen syytä sekin.

Kuikka joutuu työntämään jaloilla itseään päästäkseen pesälle, joka sijaitsee enintään metrin päässä vesirajasta. Pidemmälle sitä ei kannattaisi rakentaa.

Kansantarun mukaan kömpelyys on linnun omaa syytä. Kun eläimiä luotiin, kuikkaan iski liika kiire. Jumala joutui heittämään jalat sen perään.

Tarvitsee kiitoradan

Linnuksi kuikka on harvinaisen huono lentoon lähtijä. Kokoon nähden siivet ovat lyhyet ja kapeat. Raskastekoinen lintu ei pääsisi lentoon ilman jalkojen antamaa apua. Kuikka juoksee pitkän matkan veden pinnalla kehittääkseen riittävän vauhdin. Tyynellä säällä se tarvitsee jopa 200 metrin kiitoradan. Aina sekään ei riitä. Nousu lässähtää.

Joitakin vuosia sitten kansa äänesti kuikan Suomen rakkaimmaksi mökkilinnuksi. Eikä ihme. Se on upea ja alkukantainen.

Muinaisuus kaikuu jo lauluäänessä. Kuuik-kukuuik-kukuuik! Kuikan huudolta on tuskin välttynyt yksikään mökkiläinen. Kaunis ja kaikuva koiraan reviiriääni kantaa hyvällä säällä jopa kuuden kilometrin päähän. Se on haaste muille kuikille. Tämä osa järveä on minun. Pysykää loitolla. Naaraskin huutaa nimeään, tosin harvoin.

Seurustelee parvissa

Harvalla vesilinnulla on yhtä rikas seuraelämä. Kuikat ovat hyvin sosiaalisia ja kalastavat joukolla. Varsinkin loppukesästä ne lyöttäytyvät suuriin parviin. Kuikkien kokoukset noudattavat lähes aina samaa kaavaa. Parveen liittyvä otetaan vastaan tuttavallisesti nokkien. Nokkatervehdystä seuraa pyöröuinti. Tulokas ja pari muuta kuikkaa uivat hetken aikaa kaula ojossa ja pää taakse ojennettuna halkaisijaltaan parin metrin kehää. Sen jälkeen koko joukko asettuu jonoon ja jatkaa matkaa. Uusi jäsen on hyväksytty parveen.

Yli kolmasosa Suomen lintulajeista on uhanalaisia. Kuikka poikkeaa joukosta. Vuosikymmeniä sitten näytti jo huonolta, mutta nyt kanta on kasvanut. Pesiviä pareja arvellaan olevan yli 10 000. Kuikka on onnekseen oppinut tulemaan toimeen ihmisen kanssa. Laji lisääntyy jopa vilkkailla ulkoilujärvillä.

Pekka Lehtonen, toinen kirjan kirjoittajista, on henkeen ja vereen kuikkaihminen. Kiinnostuksen herätti aikoinaan isä, tunnettu luontoharrastaja ja -kirjoittaja Leo Lehtonen, joka väitteli tohtoriksi uljaan vesilinnun biologiasta.

Pekka Lehtonen on jatkanut isänsä tutkimuksia, seurannut ja kuvannut vuosikymmenet kotijärvensä Etelä-Suonteen kuikkien elämää.

Jukka Ruukki Tiede-lehden päätoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2019

Sisältö jatkuu mainoksen alla