Yhtä ja samaa ei ollut tarvetta sanoittaa. Kuva: Akseli Gallen-Kallela, Palokärki, 1894/Wikimedia Commons
Yhtä ja samaa ei ollut tarvetta sanoittaa. Kuva: Akseli Gallen-Kallela, Palokärki, 1894/Wikimedia Commons

Puut saivat nimensä ennen kasvuympäristöään.

Metsä on ollut suomalaisten omin ympäristö tuhansia vuosia. Monet puiden nimet, kuten koivu, kuusi, petäjä, pihlaja ja tuomi, juontuvat vanhimmista tunnetuista kantakielistä.

Sen sijaan metsä näyttää ilmaantuneen sanastoon vasta Itämeren alueella. Se on osoitettu noin parintuhannen vuoden takaiseksi lainaksi balttilaiskielten metsää tai puuta tarkoittavasta sanasta.

Kuinka ihmeessä uralilaiset esi-isät ovat pärjänneet ilman metsä-sanaa?

Kun kaikki ympärillä oleva maasto oli metsää, sitä tuskin oli tarvetta kuvata erityisellä sanalla. Vasta sitten, kun alettiin raivata peltoja, syntyi selvä ero metsän ja kulttuurimaan välillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jo vanhastaan on tiedetty, että monet maatalouteen liittyvät maastosanat, kuten pelto, niitty, vainio, tarha, laidun ja alkuaan rehevää ruoholaidunta merkitsevä vehmas, ovat lainoja germaanisista tai balttilaisista naapurikielistä.

Suomensukuisissa kielissä on rajaton mahdollisuus johtaa uusia sanoja. Jos kielessä on koivu ja kuusi, niistä voi tehdä koiviston tai koivikon, kuusiston tai kuusikon.

Juuri nämä johdokset eivät kuitenkaan vaikuta kovin vanhoilta, korkeintaan muutaman sadan vuoden ikäisiltä. Esimerkiksi Agricolan kielestä niitä on turha hakea. Sieltä löytyy kuitenkin kaislikkoa merkitsevä kahilisto, joka osoittaa, että tarvittava pääte oli olemassa.

Metsällä on ilmeisesti ollut eri nimityksiä sen mukaan, mistä näkökulmasta sitä on tarkasteltu.

Esimerkiksi erämaa liittyy sananmukaisesti eränkäyntiin eli pyyntiin. Alkuaan erä viittaa johonkin erillään olevaan, tässä tapauksessa kaukana asutuksesta sijaitsevaan seutuun. Näinhän onkin laita esimerkiksi Lapin erämaiden kohdalla.

Miksi sitten puhutaan Saharan erämaasta? Sehän on paikka, jossa nimenomaan ei ole metsää eikä riistaa. Hiekka-aavikon merkitys on syntynyt uskonnollisessa kielessä. Bibliassa kuvatut autiot, yksinäiset seudut ovat tyypillisesti olleet kuivaa aavikkoa. Erämaa ei kerro maaston laadusta vaan erillään olosta.

Vähän vastaavasti on käynyt korpi-sanalle. Kansankielessä se merkitsee tiheää, soistunutta metsää, synkkää kuusikkoa tai kaukaista, asumatonta seutua, mutta vanhassa pipliasuomessa sekin on ollut kuivan autiomaan nimitys.

Tästä on muistona muutamia sanoja ja sanontoja, kuten korpivaellus ja huutavan ääni korvessa. Kantasuomalainen perintö on kuitenkin pitänyt pintansa ja aavikon merkitys on jäänyt väliaikaiseksi.

Kaisa Häkkinen on akateemikko ja suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2021

Sisältö jatkuu mainoksen alla