Kaakkolintu lensi idän  ja etelän välissä. Kuva: Getty Images
Kaakkolintu lensi idän ja etelän välissä. Kuva: Getty Images

Murteista löytyivät hyvät nimet myös väleille.

Kun suomea kehitettiin sivistyskieleksi 1800-luvulla, tärkeä työtapa oli suomenkielisen asiaproosan kirjoittaminen.

Uranuurtajiin kuului Elias Lönnrot, joka vuonna 1836 alkoi julkaista Mehiläinen-nimistä aikakauslehteä. Maaliskuun numerossa hän puuttui ilmansuuntien nimityksiin.

Kansankieltä tutkiessaan hän oli huomannut, että eri puolilla Suomea käytettiin suunnista eri nimityksiä, jotka kuvastivat paikallisia oloja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Esimerkiksi Turun seudulla etelää nimitettiin mereksi, mutta Pohjanmaalla meri oli lännen tai luoteen nimitys. Etelää kutsuttiin paitsi eteläksi myös suveksi, päiväksi tai puoliseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisaalta suvi tarkoitti myös kesää tai suojasäätä talvella. Päivä oli myös valoisa vuorokaudenaika tai aurinko. Puolinen oli käytössä päiväaterian nimityksenä. Tästä koitui sekaannusta eri murteiden puhujien kesken.

Lönnrot päätti ratkaista ongelman kaikkien suomalaisten puolesta. Ensin hän valitsi pääilmansuuntien nimet. Etelä oli katsojan edessä silloin, kun aurinko oli korkeimmillaan. Se oli myös lämmin ilmansuunta, jota kohti asumusten edusta ja ovi mielellään suunnattiin. Sitä vastapäätä oli maan ja taivaan pohja, jonne aurinko vajosi yön pimeimpien hetkien ajaksi.

Itä oli suunta, josta aurinko aamulla iti eli nousi näkyviin. Sen vastakohta oli länsi, jossa aurinko laski matalalle. Lönnrot ilmeisesti ajatteli lännen olevan sama kuin alavaa tai syvää merkitsevä murresana lansi. Joka tapauksessa se oli vanha ilmansuunnan nimitys.

Tämän jälkeen jäi vielä suuri joukko vanhoja hyviä nimityksiä. Lönnrot tiesi, että monissa kielissä väli-ilmansuuntien nimet muodostettiin pääilmansuuntien nimityksistä, mutta hän halusi suomalaisemman ratkaisun.

Koillinen kuvasi suuntaa, josta aamun koi eli ensimmäinen sarastus koitti. Kaakko oli kaakkolinnun eli kaakkurin ja monien muidenkin lintujen muuttosuunta.

Alkuaan päivää tarkoittava lounainen sai tarkentua etelää lähellä olevan ilmansuunnan nimitykseksi. Luode oli suunta, jossa aurinko painui horisontin taakse. Lönnrot yhdisti sen luoda-verbiin, jonka moniin merkityksiin kuului myös laskeminen.

Lönnrotin ehdotus kelpasi sekä kansalle että useimmille kynämiehille. Pientä säätöä ja horjuntaa esiintyi tämänkin jälkeen, mutta kiistojen syntyessä Lönnrotin järjestelmä tarjosi arvovaltaisen ratkaisun.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2019.

Oikaisu 3.4.2019. Kuvatekstissä kaakon suunta korjattu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla