Alkuperäisiä kaupan kohteita. Kuva: Lehtikuva
Alkuperäisiä kaupan kohteita. Kuva: Lehtikuva

Yksipuolinen huiputus vaihtui molemminpuoliseen hyötyyn.

Poliittisista lehmänkaupoista on Suomessa puhuttu jo yli sata vuotta. Niillä tarkoitetaan vastavuoroisuuteen perustuvia sopimuksia ja kytkykauppoja, joista kumpikin osapuoli hyötyy.

Oikeita lehmiä on myyty kautta aikojen, eikä reiluista kaupoista ole syntynyt ikäviä puheita. Paheksuttavista lehmänkaupoista alettiin­ kirjoitella julkisesti 1800-luvun lopulla suomenkielisissä sanomalehdissä, joissa palstatilaa annettiin mielellään myös uteliaisuutta herättäville sattumuksille ja rötöksille. Yleensä sama tarina kerrottiin useassa lehdessä.

Viipurissa eräs lehmänsä myynyt oli saanut maksuksi väärennetyn satamarkkasen. Petos paljastui nopeasti, kun myyjä yritti itse tehdä ostoksia väärällä setelillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muuan huijari taas sieppasi lehmän laitumelta ja talutti sen näytille erään varakkaan isännän eteen. Isäntä maksoi pulskasta naudasta pyydetyn summan ja oli ostokseensa tyytyväinen, kunnes talon karjakko tuli paikalle ja totesi, että isäntä oli ostanut oman lehmänsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki 1800-luvun lopun suomalaiset lehmänkaupat, jotka ylittivät uutiskynnyksen, olivat todellisia myyntitapahtumia, joissa myyjää tai ostajaa huijattiin. Sen sijaan Ranskassa kerrottiin tehdyn lehmänkauppa, jossa kärsijäksi joutui ulkopuolinen.

Nokkela maanvuokraaja joutui rahapulassa myymään lehmänsä voidakseen maksaa velkojalleen. Tämä lupasi tyytyä siihen summaan, jonka vuokraaja saisi lehmästään.

Vuokraaja tarjosi lehmänsä kaupaksi kymmenen frangin hintaan, mutta kytki samaan kauppaan kissansa, jonka hinnaksi tuli sata frangia. Erikseen hän ei suostunut myymään. Kaupat syntyivät, mutta velkojan oli tyydyttävä naurettavan vähäiseen maksuun. Kissarahat vuokraaja piti tietenkin itse.

Saksassa puhuttiin ensin hevoskaupoista ja sitten myös lehmänkaupoista vertauskuvallisessa, poliittisessa merkityksessä jo 1800-luvun loppupuolella. Saksalaisesta sanonnasta otettiin mallia suomen ja ruotsin kieleen, ja lehmänkaupat saivat meilläkin nykyisen merkityksensä.

Nimimerkki Olli-setä kirjoitti poliittisista lehmänkaupoista lappeenrantalaisessa työväenlehdessä Kansan Ääni vuonna 1909. Hän oli huolissaan omissa joukoissa olevista herraskaisista, jotka saattaisivat antautua lehmänkauppoihin porvarien kanssa.

Kirjoitus käsitteli puolueen eduskuntavaaliehdokkaita. Lehmänkaupat ovat siis kuuluneet suomalaiseen eduskuntaretoriikkaan sen alkuvaiheista lähtien.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2019

Sisältö jatkuu mainoksen alla