Ihmiskehon raaka-aineet maksaisivat 112 000 euroa, jos ne ostaisi kaupasta. Kuva: Getty Images
Ihmiskehon raaka-aineet maksaisivat 112 000 euroa, jos ne ostaisi kaupasta. Kuva: Getty Images

Tähtitoimittaja kertoo viihdyttävästi ihmiskehon salaisuuksista ja niiden selvittäjistä.

Ihminen tarvitsee ruokaa, mutta paljonko? Kysymys kiinnosti suuresti nykyaikaisen ravintotieteen isää Wilbur Olin Atwateria (1844–1907).

Yhdysvaltalainen Atwater tutustui kalorin jännittävään käsitteeseen opintomatkallaan Saksassa 1860-luvulla. Kukaan ei kuitenkaan tuolloin tiennyt, kuinka paljon eri ruoka-aineissa oli kaloreita, ja paljonko ihminen niitä oikeastaan tarvitsee.

Wesleyanin yliopistossa kemian professorina toiminut Atwater päätti selvittää asian hengityskalorimetriksi kutsumallaan laitteella. Se oli suunnilleen puhelinkopin kokoinen kaappi, johon koehenkilöitä suljettiin jopa viideksi vuorokaudeksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kaapissa olijan hapen ja ruoan kulutusta sekä hiilidioksidin, urean, ulosteen ja monien muiden aineiden tuotantoa tarkkailtiin mittareilla kuudentoista tutkimusavustajan voimin. Kustannukset hirvittivät yliopiston rehtoria.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuloksista laskettiin yli neljäntuhannen ruoka-aineen ravitsevuutta. Ymmärrys ravinnosta oli kuitenkin vielä vajavaista: tiede ei tuntenut vitamiineja eikä hivenaineita. Niinpä moni laskelma oli koko lailla virheellinen. Atwater muun muassa suositteli syömään lähes kilon lihaa päivässä.

Kiusallisinta oli kokeen osoittama kiistaton tulos, että alkoholi on erinomainen energianlähde. Tieto oli ongelmallinen raivoraittiille ja uskonnolliselle Atwaterille, mutta tiedemiehenä hän koki, ettei hän voinut jättää sitä julkaisematta.

Tämä suututti rehtorin ja koko metodistista uskoa tunnustavan yliopiston – ja olisi mahdollisesti johtanut kansalliseksi tiedejulkkikseksi nousseen Atwaterin potkuihin, ellei hän olisi saanut aivohalvausta kesken jupakkaa ja kuollut muutamaa vuotta myöhemmin.

Salaisuudet selville

Hengityskalorimetrin hämmentävä tarina on yksi sadoista anekdooteista, joita yhdysvaltalainen, 1990-luvulla Britanniaan muuttanut toimittaja Bill Bryson viljelee uudessa tietokirjassaan.

Teos on jatkoa Brysonin aiemmille hittiteoksille. Vuonna 2003 julkaistu Lyhyt historia lähes kaikesta käsitteli luonnontieteitä ja vuonna 2010 ilmestynyt Sisään! Lyhyt historia melkein kaikesta kotona -kirja angloamerikkalaisen arjen historiaa 400 viime vuoden ajalta.

Nyt Bryson on ottanut kohteeksi ihmiskehon monine kummallisuuksineen. Saamme muun muassa tietää, että ruumiimme muodostavat alkuaineet maksaisivat yli 112 000 euroa, että suurin osa autoimmuunisairauksista on seksistisiä – naiset sairastavat niitä huomattavasti enemmän kuin miehet – ja että vuonna 2012 tehty tutkimus kuudenkymmenen ihmisen navasta löysi niistä 2 386 bakteerilajia, joista 1 458 oli aiemmin tieteelle tuntemattomia.

Kiinnostavaa nippelitietoa riittää sivulta toiselle, mutta mukana on paljon perusasiaakin dna:n koostumuksesta punasolujen toimintaan. Kaikkeen Bryson saa kuitenkin liitettyä kiehtovaa triviaa: Tiesitkö, että jos solujesi dna-säikeet avattaisiin suoraksi nauhaksi, se ulottuisi Pluton kiertorataa kauemmas? Tai että sen sekunnin aikana, kun luit tämän lauseen, kehosi muodosti noin miljoona uutta punasolua?

Leikkaus vuodelta 1658

Asiat aloitetaan atomitasolta ja sieltä edetään elimiin, tasapainoon ja ruumiinlämpöön. Lopulta päädytään syöpiin ja kuolemaan. Vaikka me kaikki kuolemme, ihmiset ovat monin tavoin sitkeitä, Bryson huomauttaa. Kehomme kehittää syöpäsoluja käytännössä päivittäin, mutta immuunijärjestelmämme tappaa ne.

Tyyli on jutustelevan ihmettelevä, eikä Bryson koskaan ohita hyvää tarinaa. Atwaterin lisäksi saamme lukea esimerkiksi Samuel Pepysin virtsakivileikkauksesta vuodelta 1658. Ilman kipulääkitystä tehty 50 sekunnin operaatio vaati viikon vuodelevon ja aiheutti elinikäiset traumat.

Vähintään yhtä hämmentävä on tarina kanadalaisesta turkispyytäjästä Alexis St. Martinista, joka lisäsi tahtomattaan ymmärrystämme vatsan toiminnasta.

St. Martin sai vuonna 1822 ampuma-aseonnettomuudessa parantumattoman haavan, jota häntä hoitanut lääkäri käytti hyväkseen tutkiessaan mahalaukun happoja: hän ujutti haavasta erilaisia esineitä suoraan St. Martinin mahalaukkuun ja seurasi, mitä niille happokylvyssä tapahtui.

Voiko Brysoniin luottaa?

Kirjan kokonaisuus ei ole niin järjestelmällinen kuin voisi toivoa, mutta toisaalta sisältö on hauska ja helppolukuinen. Erinomainen kirja kevyestä tietokirjallisuudesta pitäville tai anatomiasta kiinnostuneelle nuorelle!

Itse nautin lukukokemuksesta suuresti, vaikka nyt kuukautta myöhemmin huomaan jo unohtaneeni tarinoiden vyörystä melko paljon. Tosin, kuten Bryson huomauttaa, ihmisen muisti on ylipäänsä hämmentävän epätarkka – kuin wikipediasivu, jota kaiken aikaa editoimme.

Toimittajan kirjoittamasta tietokirjasta sopii tietysti kysyä, kuinka hyvin sen tiedot pitävät paikkansa.

Bryson näkee kirjojaan varten ainakin huomattavasti vaivaa. Vaikka hän sanoo merkinneensä lähteen vain silloin, kun jokin väittämä on hyvin yksityiskohtainen, poikkeuksellinen tai kiistanalainen, lähdeviitteitä on kertynyt tähänkin kirjaan yli 30 sivua.

Lisäksi hän on tehnyt lukuisia asiantuntijahaastatteluja ja tutustumiskäyntejä. Osa niistä, kuten ihmisen ihon pigmenttikerroksen esittely Nottinghamin yliopiston ruumiinavaussalissa, kuvataan erittäin tarkasti.

Brysonia on aiemmin syytetty epätarkkuuksista. Esimerkiksi Lyhyessä historiassa melkein kaikesta hän väitti, että vanhojen katedraalien ikkunat olisivat alhaalta paksumpia kuin ylhäältä. Koska lasi ei ole molekyylirakenteeltaan kiinteää vaan nestemäistä, se olisi vuosisatojen kuluessa valunut hitaasti alemmas.

Tämä on kuitenkin myytti. Vaikka lasi tosiaan on molekyylitasolla tarkasteltuna kiinteä neste, on se käytännössä silti pysähtynyt. Katedraalien ikkunoiden vaihteleva paksuus johtuu valmistustekniikan heikkouksista eikä lasin hitaasta valumisesta.

Tutkijat hyväksyivät

Pyysin kahta asiantuntijaa lukemaan omaa alaansa käsittelevän luvun kysyäkseni heidän mielipiteitään sisällön paikkansapitävyydestä.

Hammaslääketieteen professori Jukka Meurman piti suuta ja nielua käsittelevää lukuna pätevänä ja hyvin kirjoitettuna.

Helsingin yliopiston Sleep & Mind -tutkimusryhmän vetäjä Anu-Katriina Pesonen puolestaan huomasi unesta kertovassa osassa pieniä epätarkkuuksia. Bryson esimerkiksi väittää unia nähtävän vain rem-unen aikana, vaikka niitä voi nähdä myös muissa unen vaiheissa. Teinien keskimääräinen unentarve taas on yhdeksän eikä kymmenen tuntia yössä, kuten Bryson väittää.

Pesonen olisi itse myös painottanut enemmän tuoretta tutkimusta erikoisten potilastapauksien sijasta. Kokonaisuutta hän piti silti toimivana.

Luin kirjan itse alkukielellä englanniksi, mutta pistokokeen omaisesti katsottuna Nina Mäki-Kihniän käännös vaikuttaa tarkalta ja sujuvalta.

Alkuperäisen teoksen hieman satunnaisilta vaikuttaneet alaviitteet – en aina ymmärtänyt, miksi jokin anekdootti oli alaviite ja jokin toinen osa tekstiä – on käännöksessä liitetty suoraan tekstiin. Pidän tätä onnistuneena ratkaisuna.

On hienoa, että aikana, jona suuret kustantamot suomentavat melko vähän tietokirjoja suurelle yleisölle, tehdään yhä poikkeuksia.

Juha Merimaa, Sanoma tiedetoimituksen toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2020

Keho – Opas asukkaalle. Bill Bryson, WSOY 2020. 444 s., 30 €.

Sisältö jatkuu mainoksen alla