Ankaralla pakkasella kannattaa pukeutua lämpimästi ja välttää rasittamasta itseään. Kuva: Hannes Heikura
Ankaralla pakkasella kannattaa pukeutua lämpimästi ja välttää rasittamasta itseään. Kuva: Hannes Heikura

Kylmä kasvattaa sydämen hapentarvetta, lisää veritulpan muodostumisen riskiä ja nostaa verenpainetta.

Kylmässä sydänperäisen äkkikuoleman vaara kasvaa. Uhka on suurin niillä, jotka sairastavat sepelvaltimotautia tietämättään. Heihin kuuluu myös päällisin puolin terveiltä vaikuttavia nuoria ja aikuisia.

Sydänperäinen äkkikuolema on huomattava kansanterveysongelma koko maailmassa. Nopea ja yllättävä kuolema johtuu usein rytmihäiriöstä, jolle on altistanut sydänlihaksen hapenpuute.

”Se on yksi merkittävimmistä kuolinsyistä. Tosin tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Moni asia, kuten keuhkoveritulppa ja aivoinfarkti, voivat tappaa ihmisen yhtäkkiä. Äkkikuoleman sydänperäisyys pitäisi aina todeta ruumiinavauksella, mutta niitä ei läheskään kaikkialla tehdä yhtä ahkerasti kuin Suomessa”, sanoo lääkäri Niilo Ryti.

Yhden tutkimuksen mukaan pelkästään Pohjois-Amerikassa on vuosittain yli 200 000 sydänperäistä äkkikuolemaa. Toinen arvioi niiden määräksi koko maapallolla on 4–5 miljoonaa vuodessa.

Pakkasjaksot vaikuttavat näihin dramaattisiin kuolemiin. Tämä kävi ensimmäistä kertaa ilmi Rytin väitöskirjassa, joka tarkastettiin joulukuussa Oulun yliopistossa. Scientific Reports julkaisi tammikuussa Rytin ja hänen työtovereidensa artikkelin pakkasjaksoista ja sydänperäisistä äkkikuolemista.

Kylmällä säällä ihminen, joka ei tiedä sairastavansa sepelvaltimotautia, on suuremmassa äkkikuoleman vaarassa kuin ne, joiden tauti on todettu ajoissa.

Lisäksi Ryti osoitti niin ikään ensimmäisenä, että aspiriini, beetasalpaajat ja nitrot suojaavat äkkikuolemalta pakkasella. Nuo lääkkeet sisältyvät suomalaisiin sepelvaltimotautien hoitosuosituksiin.

Ennestään on tiedetty, että kylmässä olo nostaa verenpainetta ja altistaa veren hyytymisjärjestelmän häiriöille. Se voi myös johtaa epäsuhtaan sydämen hapentarpeen ja hapensaannin välillä. Näin saattaa käydä, jos sepelvaltimotautia sairastava vaikkapa luo lunta rivakasti.

Ryti tutki kylmäjaksojen ja sydänperäisen äkkikuoleman yhteyksiä Pohjois-Suomessa. Sieltä on kerätty talteen tiedot kaikista, jotka ovat menehtyneet sydänperäiseen äkkikuolemaan vuosina 1998–2011 entisen Oulun läänin alueella.

Aineisto on alallaan maailman suurin ja luotettavin. Suomessa äkillisten ja epäselvien kuolemantapausten syyt selvitetään tarkoin. Tutkittuina vuosina oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus oli tehty 3 614 vainajalle, 2 878 miehelle ja 736 naiselle.

Joukosta löytyi 2 572 iskeemisen eli sepelvaltimotautiin liittyvän äkkikuoleman uhria. Heistä kolmasosalla oli diagnosoitu sepelvaltimotauti. Lopuilla se todettiin vasta ruumiinavauksen yhteydessä.

”Tämä on kansanterveysmielessä hyvin haastavaa. Noin 80 prosenttia sydänperäisistä äkkikuolemista liittyy jotenkin sepelvaltimotautiin, mutta suurimmalla osalla uhreista sitä ei ole havaittu ajoissa”, Ryti sanoo.

Sepelvaltimotauti on voinut ilmetä niin vähin oirein, ettei potilas ole hakeutunut hoitoon tai lääkäri on yhdistänyt hänen oireensa johonkin muuhun.

”Sydänperäinen äkkikuolema on aivan oma kuolematyyppinsä. Se ei aina käyttäydy samalla tavalla kuin sydäninfarkti. Sen mekanismit ovat todennäköisesti monisyiset, yhden potilaan kohdalla erilaiset kuin toisen”, Ryti selittää.

Hän hyödynsi tutkimuksessaan uudenlaista tilastollista menetelmää, jossa äkkikuolleiden potilaiden kotiosoitteiden koordinaatteihin mallinnettiin 51 vuoden sää. Sitten arvioitiin tilastollisesti, oliko kuolemaa edeltävä sää poikkeava verrattuna paikan tavanomaiseen säähän.

Kylmäjaksojen ja sydänperäisen äkkikuoleman riskin yhteys oli vahvin syksyllä ja vahva talvella mutta olematon kesällä ja keväällä.

Kenenkään sydän- ja verisuonitauteja sairastavan ei kannata rehkiä kylmässä. Kun ihminen rasittaa elimistöään, sydämen hapentarve kasvaa. Sydän ei välttämättä saa riittävästi happea, jos sepelvaltimo on ahtautunut ja jäykkäseinäinen.

Kylmä kasvattaa sydämen hapentarvetta itsenäisesti ilman rasitustakin. Se myös muuttaa veren koostumusta ja saattaa lisätä veritulpan muodostumisen riskiä. Lisäksi kylmä nostaa verenpainetta, joka voi johtaa esimerkiksi sepelvaltimon seinässä olevan plakin repeämiseen ja sepelvaltimon tukkeutumiseen. Elimistö voi joutua liian koville, jos sen panee puurtamaan pakkasessa.

Niinpä sepelvaltimotautia sairastavat kuuluvat riskiryhmään, jolle ei sovi jäätävällä säällä raskas ruumiillinen ponnistelu, kuten lumen kolaaminen.

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018