Merilehmä oli suurvalaiden jälkeen maailman suurin nisäkäs. Kuva: SPL/MVPhotos
Merilehmä oli suurvalaiden jälkeen maailman suurin nisäkäs. Kuva: SPL/MVPhotos

Stellerinmerilehmän löytäjä Georg Steller aiheutti tahattomasti lajin sukupuuton.

opeudu, muuta tai kuole. Sanat pistuivät silmiin muutaman vuosi sitten, kun vierailin Helsingissä Luonnontieteellisen museon näyttelyssä, joka esitteli eliölajien pelastamista muuttuvassa ympäristössä.

Tuijotin vuoroin tekstiä ja vuoroin museon luusalin vetonaulaa, viisimetristä stellerinmerilehmän luurankoa.

Stellerinmerilehmä, Hydrodamalis gigas, koetti sopeutua, mutta turhaan. Ihminen koitui lempeän ja hitaasti lisääntyvän jättiläisen kohtaloksi. Laji metsästettiin sukupuuttoon pian sen jälkeen, kun se oli löydetty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vain muutama luuranko muistuttaa meitä enää näistä vesielämään sopeutuneista norsujen sukulaisista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suurimmat stellerinmerilehmät olivat pienen bussin kokoisia. Jotkin yksilöt saattoivat kasvaa jopa kymmenen tonnin painoiseksi ja seitsemän metriä pitkiksi. Ne olivat suurvalaiden jälkeen maailman mahtavimpia nisäkkäitä.

Nykyisin samaa heimoa edustaa enää yksi laji, selvästi pienempi dudongi. Sekin on vesissä uiva, kasveja mutusteleva löllykkä, hiukan kuin hylkeen ja valaan risteytys.

Luonnontieteellisen museon viisimetrinen luuranko on lajissaan suurharvinaisuus. Lähes kaikki muut museoissa säilyneet luurangot on joko koottu eri yksilöistä tai esillä on vain yksittäisiä luita.

Luotti liikaa ihmiseen

Mies ja merilehmä on kertomus saksalaissyntyisestä luonnontutkijasta ja tutkimusmatkatkailijasta Georg Stelleristä, joka seilasi 1740-luvulla Alaskaan kuuluisan Vitus Beringin retkikunnassa. Matkallaan hän kuvasi useita tieteelle uusia eläin- ja kasvilajeja.

Löydöistä tunnetuin on juuri stellerinmerilehmä, jota yksikään toinen tutkija ei todistettavasti koskaan nähnyt.

Lajilla ei ollut luontaisia vihollisia. Steller hämmästelee kertomuksissaan sen pelottomuutta ja luottavaista suhtautumista ihmisiin. Metsästäjät pääsivät helposti veneellä eläinten viereen.

Merilehmät elivät tiiviissä perheryhmissä. Yksiavioiset parit hoitivat poikasia yhdessä.

Lajitoverit olivat niille kaikki kaikessa. Kuvausten perusteella eläimet saattoivat työntyä harppunoidun lajitoverinsa ja pyytäjien veneen väliin ja koettivat irrottaa koukkua. Joskus pelastusyritys jopa onnistui.

Alun perin stellerinmerilehmiä eli monin paikoin pohjoisen Tyynenmeren rannikolla. Alkuperäiskansojen metsästyspaine vaati kuitenkin veronsa, ja vähitellen levinneisyys supistui Beringinsalmeen.

Kanta näivettyi neljännesvuosisadassa

Beringin retkikunnan saapuminen vuonna 1741 saattoi olla viimeinen niitti. Steller raportoi kotiin valtavista eläinmääristä ja mainosti kookasta merilehmää mainioksi muonavaraksi. Stellerin matkaa seurasivat ryöstöretket, kuten niin monesti aiemmin. Lisää metsästäjiä virtasi alueelle, ja jahti riistäytyi käsistä.

Jäljellä oleva stellerinmerilehmäkanta romahti. Viimeiset eläimet tapettiin sukupuuttoon neljännesvuosisadassa.

Kun seuraava tutkimusretkikunta saapui Beringinsaareen vuonna 1786 ja haastatteli alkuperäisasukkaita, laji oli jo kadonnut.

Steller ei sitä ehtinyt nähdä. Hän sairastui tutkimusretkellä Kamtšatkassa ja kuoli vuonna 1746 vain 37-vuotiaana.

Aura Koiviston kirja on samalla sekä kiehtova seikkailukertomus että hieman surumielinen tarina eliölajien ahdingosta.

Stellerin uran merkittävin löytö merilehmä tarjoaa erinomaisen kurkistusaukon sukupuuttoja koskevan tiedon kehittymiseen.

Aikalaisilla ei ollut ymmärrystä, että jokin eläinlaji saattaisi hävitä maailmasta ihmisen takia.

Syitä etsittiin muualta. Sukupuuttoa ei aiheuttanut metsästävä ihminen vaan eläinten alkeellisuus: peloton eläin oli typerä ja joutikin kehnona ja kurjana kadota maailmasta.

1700-luvulla ja vielä pitkään sen jälkeen luonnontiede syleili teologiaa. Myös oikeus luonnon rajattomaan hyödyntämiseen etsittiin Raamatusta.

Steller oli huomattavan uskonnollinen ihminen. Tieteilijänä hän korosti olevansa ennen kaikkea Jumalan palveluksessa. Eliökunta oli hänelle luomakunta, ja luontoa selittäessään Steller kuvasi Jumalaa ja hänen tekojaan.

Hiipumista ei aina huomata

Tutkijan ja merilehmän tarina avaa yleisemminkin silmiä luonnon köyhtymiseen.

Kaikki sukupuutot eivät välttämättä tapahdu äkkiä vaan hiljaa hivuttamalla. On lajeja, jotka katoavat, vaikka niiden elinympäristössä mikään ei näytä olennaisesti heikentyneen. Hiipuminen voi kestää satoja, jopa tuhansia vuosia, ellei siihen herätä.

Stellerkään ei osannut kuvitella, että hänen ihailemiensa eläinten runsaus menetettäisiin.


Jukka Ruukki on Tiede-lehden päätoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2019

Mies ja merilehmä.  Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka. Aura Koivisto, Into 2019. 343 s., 27 €.

Sisältö jatkuu mainoksen alla