Avara maisema tekee hyvää ihmisen mielelle. Sipoonkorven kansallispuiston Högbergetiltä näkyy Sotungin peltoja. Kuva: Metsähallitus
Avara maisema tekee hyvää ihmisen mielelle. Sipoonkorven kansallispuiston Högbergetiltä näkyy Sotungin peltoja. Kuva: Metsähallitus

Kannattaa mennä metsään. Tutkimusten mukaan on terveellistä hypistellä sammalta, makoilla planeetan vanhimmalla peruskalliolla ja tarjota nokare hilloa kekomuurahaisille.

Kuusikko Sipoonkorven pohjoisosissa on Suomen jylhin, metsäisin. Luonnonvarakeskuksen mukaan millään muulla metsäalueella ei esiinny yhtä paljon runkokuutioita yhdellä neliökilometrillä kuin täällä. Minä ja ystäväni emme kuitenkaan ole mottihommissa, vaan käymässä metsäkylpyyn.

Siimeksessä on vilpoista ja kosteankirpeää. Jokunen sortunut kuusijättiläinen makaa kääpäisenä ja sammaloituvana maapedillään. Niiden kaatuminen synnytti valopaikkoja, joissa kukoistaa pähkinäpensas runkokimppuineen. Monimuotoisessa metsässä kasvaa myös haapa, raita, vaahtera, korpipaatsama ja koiranheisipuu. Laakson pohjalla välkehtii hopeinen nauha: taimenen, saukon ja talvisin koskikaran kotipuro.

Kasvin juuret aistivat virtaavan veden akustisen värähtelyn ja hakeutuvat sitä kohti. Olemme samanlaisia, huomaatko? Hakeudumme automaattisesti purokosken äänen suuntaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Istumme lähelle virtaa muhkealle kuusenjuurelle. Katse hakeutuu veden pintaan. Kuplat kiertävät kehiä, liittyvät toisiin kupliin, puhkeavat. Vaivihkaa solina täyttää mielen, silmät sulkeutuvat. Hetkeen maailmassa ei ole muuta kuin raikas musiikki, joka huuhtelee olemustamme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Metsä liikuttaa

Kun antaudumme puron kuuntelulle, aktivoituu niin sanottu lepotilaverkosto. Silloin kytkeytyvät yhtäaikaa päälle aivojen etuosan ja päälakilohkon keskialueet sekä takaosan assosiaatioon liittyvät alueet.

Aivot eivät toki huilaa. Päinvastoin, ne yhdistelevät spontaanisti erilaisia ajatusten katkelmia. Luovuus herää.

Luonnossa oleskelu purkaa fysiologista ja kognitiivista stressiä, eli huojentaa kuormittunutta oloa, osoittaa Uppsalan yliopiston professori Terry Hartig useissa tutkimuksissaan.

Nämä restoratiiviset vaikutukset ovat arvokkaita jopa kansanterveyden kannalta mutta vain kolikon toinen puoli. Toinen puoli on yhtä kiiltävä.

Luonto sparraa meistä parasta esiin tuottamalla instoratiivisia vaikutuksia. Myönteisyys, hyvä itsetunto, altruismi, myötätunto, optimismi, innovatiivisuus, selkeäkatseisuus ja vitaliteetti eli elinvoimaisuus lisääntyvät.

Luonnolla on liikuttavaa voimaa. Jo 40 vuotta sitten amerikkalaistutkijat huomasivat, että sama määrä liikuntaa koetaan viherympäristössä vähemmän raskaaksi kuin kentällä tai salilla. Vaikka ihminen mieltäisi itsensä ei-liikunnalliseksi ja huonokuntoiseksi, rajoitteet usein unohtuvat metsäpolulla.

Olemme todistaneet ilmiön yhä uudestaan terveysmetsäretkillä, joita olen yhdessä biologi Adela Pajusen kanssa vetänyt vuodesta 2012 muun muassa Sipoon terveyskeskuksen asiakkaille. Korvessa tossu asettuu toisen eteen kuin itsestään – olemme metsän viemiä.

Evoluutiopsykologisesta näkökulmasta liikkuminen palvelee henkiinjäämistä. Liike viestii hermostolle, että olemme hankkimassa syötävää tai etsimässä leiripaikkaa. Muinaisten asetustensa mukaisesti ihmisaivot palkitsevat tällaisesta.

Liikunnalla on myönteisiä vaikutuksia mielenterveyteen, kognitiiviseen kyvykkyyteen ja aivojen rakenteeseen. Se lisää luovuutta ja hermostollisten kasvutekijöiden – eräänlaisten aivolannoitteiden – eritystä. Tämä kaikki on havaittu 2000-luvulla tehdyissä tutkimuksissa.

Stressaantuneelle vehmautta

Nousemme kapoista kalliosolaa. Välillä ylitämme maassa makaavia puunrunkoja, välillä kömmimme kaatuneiden puiden alitse.

Rajojaan on hyvä haastaa. Mutta jotta luontopaikka elvyttäisi, pitää sen sopia yksilön valmiuksiin ja tarpeisiin. Yhteensopivuus voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Ruotsalaisten työn tutkijoiden Anna Bengtsonin ja Patrik Grahnin mielestä ankarasta stressistä tai kriisistä kärsivä hyötyy vehmaasta peitteisestä piilopaikasta – kuin haavojaan nuoleva eläin tiheiköstä. Lievemmän stressin painama saa paljon irti avarasta maisemasta ja näköaloista.

Yhteensopivuuteen vaikuttaa tietokin. Hoitamaton metsä kuolleine ja kaatuneine puineen voi olla talonpoikaisvinkkelistä epäsiisti ja haaskattu – mutta saattaa tuntua elvyttävyyden huipulta ihmisestä, joka tiedostaa siinä tihentyvän elämänrunsauden.

Luonnon monimuotoisuus on yhteydessä niin psykologisiin kuin immunologisiin hyötyihin ihmisessä, ovat esimerkiksi ekologi Richard Fuller Australiassa ja mikrobiologi Graham Rook Britanniassa havainneet.

Jyrkkä mäki hengästyttää. Koitos muuttuu innostavaksi, kun ajattelee hapen haukkomista mikrobitankkauksena. Kuutiometrissä metsäilmaa näet piilee satojatuhansia, jopa miljoona mikrobia. Niille kehomme on ekosysteemi siinä missä metsäkin. Ja kun ne käyvät taloksi, ne monimuotoistavat elimistömme mikrobiomia. Lajistomme lisääntyy.

Ekologiasta tiedämme monimuotoisen ekosysteemin vahvuuden: lajien runsaus toimii säätelymekanismina, joka torjuu yksittäisten lajien valloituspyrkimykset ja toisaalta luo tilaisuuden lukuisille hyödyllisille suhteille. Monimuotoisuus merkitsee vakautta, ekosysteemin terveyttä.

Naama sammaleen!

Kaupungistuminen ja luonnon köyhtyminen on pienentänyt ihmisen mikrobiomin lajikirjoa. Tällä on yhteys moniin vakaviin sairauksiin, joita yhdistää elimistön krooninen matala-asteinen tulehdustila, osoittavat suomalaistutkijat Leena von Hertzen, Ilkka Hanski ja Tari Haahtela.

Hyvä uutinen on, että suhteellisen lyhytkin säännöllinen luontoaltistus näyttää selvästi kohentavan elimistön mikrobiomin monimuotoisuutta.

Tästä kielii hiljattain Future Microbiology -lehdessä julkaistu suomalainen tutkimus. Siinä koehenkilöt hieroivat kahden viikon ajan kolme kertaa päivässä metsämaata käsiinsä eivätkä pesseet käsiään saippualla. Jakson päätteeksi heidän ihollaan ja suolistossaan elävä mikrobisto oli huomattavasti rikastunut, toisin kuin käsittelystä pidättäytyneillä verrokeilla.

Metsässä kannattaa siis hypistellä, tuoksutella, möyrytä ja möyhitellä niin paljon kuin sielu sietää!

Niinpä painamme naamamme muhevaan sammalmättääseen. Hieroudumme viherhämärään. Kostea pesusieni pyyhkii leukamme, huulemme, poskemme, otsamme.

Iäkäs ystävämme on sidottu pyörätuoliin. Otamme hänelle tuliaisiksi rahkasammalta pussiin. Hän on antaumuksellinen sammalkasvokylpijä ja kehuu joka kerta metsän tuoksua. Hajuaistilla on ohituskaista varhaisiin muistoihin. Tuttu tuoksu voi murtaa ajan kahleet ja viedä rajoitteiden taa, lapsuuden suureen suruttomuuteen.

Elämänrakkaus alkaa lapsena

Suomalaisen kotiovelta on metsään keskimäärin 600 metriä. Älypuhelin kädessäkin olemme metsäläisiä. Lähes kaikilla on ollut vahvoja luontokokemuksia lapsuudessa. Sellaiset vaikuttavat loppuiän: kun luonto on tullut tutuksi kerran, se on sitä hautaan asti. Tuttuus on arvokasta pääomaa, se helpottaa psykologisten hyvinvointivaikutusten saamista metsästä.

Harvardin yliopiston emeritusprofessori, ekologi Edward O. Wilson uskoo, että ihmisessä vaikuttaa synnynnäinen veto henkiinjäämistä tukevaan viherympäristöön. Hän kutsuu sitä biofiliaksi, elämänrakkaudeksi.

Biofilia jää piileväksi taipumukseksi, jos sitä ei aktivoida. On saatava luontokokemuksia riittävän varhaisella iällä, kaupungeissakin. Nykylapsi tarvitsee selvästi aiempia sukupolvia enemmän sitä, että vanhemmat järjestävät hänelle pääsyn luontoon.

Oletus ihmiseen sisäänkoodatusta biofiliasta tulee ymmärrettäväksi karkean laskun avulla. Homo-sukumme on ollut olemassa noin 2,5 miljoonaa vuotta ja kaupunkeja on ollut kuutisen tuhatta vuotta. Olemme olleet pitkällä luontoretkellä 99,8 prosenttia taipaleestamme. Tuona aikana käsityskylymme piirissä ei ole ollut mitään luontoon kuulumatonta. Fyysinen ja psyykkinen rakenteemme ei ole ehtinyt sopeutua asfalttiviidakkoon.

Saksalainen neurologi Leila Haddad kollegoineen näkee ihmisen aivoista, onko tämä varttunut kaupungissa. Urbaanissa ympäristössä kasvaneella on aivokuoren etuotsalohkossa vähemmän massaa kuin maalla varttuneella. Poikkeama johtunee kaupungin ärsyketulvan tuomasta taustastressistä. Etuotsalohko liitetään toiminnanohjaukseen. Sen muutokset ovat yhteydessä mielen sairauksiin, jotka ovatkin laajojen ja useita maita kattavien väestöaineistojen valossa rajusti yliedustettuja nimenomaan urbaaniväestöllä.

Runsas lähiluonto on suomalaisen etuoikeus. Elävä luontoyhteys liittyy ahdistuksen vähäisyyteen, onnellisuuteen ja elämän merkitykselliseksi kokemiseen, osoittaa meta-analyysi vuodelta 2014. Japanilaisen tutkimuksen mukaan luonnossa käyminen myös lisää elinvuosia.

Asialle vihkiytyneet lääkärit ovat luonnehtineet metsää rauhoittavaksi ja virkistäväksi lääkkeeksi ilman sivuvaikutuksia. Sitä määrätään kuitenkin vähän. Käyttäytymistieteilijä Jolanda Maas kollegoineen analysoi satoja hollantilaislääkäreiden vastaanottoja, joilla nämä olivat suositelleet potilailleen liikuntaa. Kertaakaan he eivät kehottaneet menemään luontoon.

Muutos on alkanut. Suomessakin terveysmetsätoimintaa on viriämässä useassa kunnassa osana sosiaali- ja terveyspalveluita.

Kävely kutittaa aivoja

Havahdumme. Olemme katselleet seittiään kutovaa hämähäkkiä ja kadottaneet ajantajun.

Luonnon psykologisten hyvinvointivaikutusten kulmakiviä on lumoutuminen, väittävät Rachel Kaplan ja Stephen Kaplan kirjassaan The Experience of Nature: A Psychological Perspective. Lumoutuminen merkitsee yrityksetöntä keskittymisen tilaa: huomio pysyy ponnistuksitta jossain aistisisällössä. Siitä on kyse, kun kesänviettäjä uppoutuu katselemaan vesimittareiden luistelua järvenpinnalla.

Rento valpas tila ei verota keskittymiskykyä kuten arjen tahdonvarainen paneutuminen. Päinvastoin, se täyttää mielen akut parissakymmenessä minuutissa. Kun viivymme luonnossa yli kolme varttia, mieli alkaa olla kyllin seesteinen ja selkeä oman elämän pohdiskelulle, toteavat psykologi Marc Berman Chigacon yliopistosta ja hänen kollegansa.

Kotiin palaa usein jonkun vastauksen kanssa.

Kävellessä jalat pumppaavat valtimoihin paineaaltoja, jotka tehostavat aivojen verensaantia. Sama mekanismi ei toimi pyöräillessä, eli metsäpolkujen taittaminen jalan lienee innoittavampaa. Monet suuret ajattelijat ovat olleet kovia kävelijöitä. Platon ja Aristoteles opettivat kävellen. Isosti ajattelevat firmat pitävät kävelykokouksia. Ulos jalkautuneena ihmisen on helpompi purkaa sydäntään toiselle.

Karulla mäellä saa varoa askeliaan, jottei talloisi pallerojäkälää. Askelsijojen etsiminen palkitaan luontohavainnolla: metson ylivuotisia ulosteita. Metsäkanalintujen kuninkaallinen on pitänyt talvileiriään mäellä, istunut käkkäräisen hakomäntynsä latvassa neulasia popsien.

Tässähän alkaa huikoa.

Pienelläkin luontoretkellä on hyvä pitää evästauko, sillä se laajentaa retken kokemusta. Tuntuu, ettei metsä ole loppumassa kesken. Yhdessä syöminen myös lisää rakkauden ja kiintymyksen hormonin oksitosiinin eritystä. Otaksuttavasti tämä tukee yhteyden tunnetta koko luontoa kohtaan.

Sytytämme tulen risukeittimeen. Tuli on tehokkaimpia lumoutumisen lähteitä. Ei ole sattuma, että kreikan sana focus tarkoitti alkujaan avoliettä.

Keräämme kanervankukkia teeksi. Juoma maistuu makeahkolta. Sitä siemaillessa tuntuu mukavan vauraalta: ympärillämme on resursseja, jotka ovat käytössämme. Arjessa asiat ostetaan. Samalla menetämme omavaraisuuden tunteen ja erkaannumme alkuperästä. Sellaiseen emme ole evoluution aikana sopeutuneet. Luonnosta poimittuun antiin liittyy turvallinen täyttymyksellisyys.

Vastalääkettä erillisyyteen

Olo kalliolla käy hyvin rennoksi, mutta on vaikea sanoa vaikuttaako tee siihen. Professori Ming Kuo Illinoisin yliopistosta analysoi 21 eri väylää, joita myöten luonto vaikuttaa ihmiseen. Niistä keskeinen on immuniteetin tukeminen. Se kuitenkin koostuu monista tekijöistä – jo sopuisa mieli suojaa vastustuskykyä.

Kas, tuolla on joku muu. Kannolla istuu mies koiran kanssa. Kyllä vaan, komea päivä ja mahtava paikka. Jaa, että jos tästä jatkaa pohjoiseen, niin tulee hyvä kohta laskeutua suolle ja päästä kuivin jaloin yli. Kiitos vinkistä, päivänjatkoja teillekin.

Ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen on 83 prosenttia runsaampaa vihreissä kuin harmaissa paikoissa, osoittavat chicagolaistutkijat. He tarkkailivat vaivihkaa 758 satunnaisesti valitun ihmisen käyttäytymistä 59 eri paikassa. Ripauskin luontoa kirvoitti keskustelua tuntemattomien kesken. Muissa tutkimuksissa on havaittu, että asuinalueen vihreys korreloi vähäisemmän yksinäisyyden kokemuksen kanssa.

Yksinäisyys on Amerikan psykologiliiton mukaan vaarallista, tappavampaa kuin ylipaino.

Erillisyyden tunnetta voi tietoisesti hälventää, kun on yksin metsässä. Tämä hoituu esimerkiksi siten, että tarjoaa haavanlehdellä nokareen makeaa hilloa kekomuurahaisille. Ne ovat ihmeissään superresurssista ja järjestäytyvät ottamaan sen talteen.

Niitä seuratessa on helppo lumoutua ja tuntea iloa anteliaisuudesta, niin pieni kuin uhraus olikin.

Olet pieni, nauti siitä

Anteliaisuus on yksi luontoaltistuksen tuottamista lisäarvoista. Tarkemmin ajateltuna nämä vaikutukset edustavat ihmisyyden parhaita puolia. Luonnossa pohditaan syntyjä syviä, saadaan oivalluksia ja ideoita, uskotaan omiin mahdollisuuksiin, koetaan yhteisöllisyyttä ja halua auttaa muita.

Levitämme makuualustan ja käymme selinmakuulle. Mikään ei ole niin vakaa kuin planeetan vanhin peruskallio. Yllämme näemme vain sinitaivaan. Suunnattoman tilan äärellä mieli automaattisesti avartuu ja tyyntyy.

Ylevän kokemuksessa ihminen tuntee mykistävää pienuutta avaruuden tai jonkin muun itseään suuremman tai mahtavamman edessä. Ylevää kokeva ihminen mieltää itsensä pienemmäksi jopa fyysisesti.

Ehkä pienuuden tunteminen on jotain, mitä olemme kipeästi kaivanneet. Samalla huomaamme olevamme enemmän, laajempia ja rajattomampia – yhteydessä.

Marko Leppänen

on maantieteilijä ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede Luonto -lehdessä 2/2019.

Näin luonto edistää terveyttä

1. Lyhytkin oleskelu luonnossa palauttaa stressistä.

2. Liikunta luonnossa parantaa mielialaa, itsetuntoa, koettua terveyttä ja kuntoa.

3. Luontoalueiden käyttö lisää myönteisiä ja vähentää kielteisiä tuntemuksia.

4. Alueen viheralueiden määrän ja aikuisten mielenterveyden välillä on positiivinen yhteys. 

5. Alueen viheralueiden runsaus liittyy tavallista vähäisempään määrään sydänkuolemia.

6. Vihreä ympäristö esikaupungissa lisää arkiliikuntaa, mikä on yhteydessä entistä paremmaksi koettuun terveyteen.

7.On viitteitä siitä, että metsällä olisi edullisia vaikutuksia psyykkisten, sydän- ja verisuonisairauksen, keuhkoahtaumataudin ja kivun hoidossa.

Tutkimustulokset on poimittu tutkimusprofessori Liisa Tyrväisen ja hänen kollegoidensa katsauksesta, joka käsittelee metsäkäyntien terveyshyötyjä. Se ilmestyi Duodecim-lehdessä 2018/13.
Käyttäjä16578
Seuraa 
Viestejä5

Koskemattomien metsien arvo usein ylittää tällä hetkellä siitä saatavan puuston hinnan. Tämän arvon on ennustettu (jo aikoinaan) kasvamaan hyvinkin merkittäviksi ja jo siksi vähintään nuo on jätettävä rauhaan tuleville sukupolville.

Minijehova
Seuraa 
Viestejä14300

Tämä saattoi olla vuoden paras artikkeli tässä julkaisussa.
Kiitos ja onneksi olkoon!

600m metsään kuulostaa paljolta, sillä jopa helsinkiläisenä tuo matka on ollut lähes aina alle 100m. Kerran tosin metsän sijasta puistoon.

Minä hypistelen kääpiä, kasveja, kiviä ja kaikkea muuta elämää aina kulkiessani metsän läpi, eli useita kertoja päivässä. Ja tietysti haistelen.😂

Jepajee analysoi: "Minijehovan tapauksessa menetät kaiken. Sen takia hän etsii ihmisiä joilla ei ole mitään menetettävää. Normiguruilua. Gurut ovatkin kaikki psykopaatteja.

Pitää alistua parin vuoden intensiiviaivopesuun jotta kykenee edes etäisesti ymmärtämään hänen ylivertaisuuttaan. Hän ei anna mitään. Hän listaa tarpeesi."

Sisältö jatkuu mainoksen alla