Oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kuva: <span class="photographer">Juha Nurminen</span>
Oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kuva: Juha Nurminen

Eläminen veden alla tuntuu erikoiselta vain, koska nousimme sieltä pois.

Meren eliömaailma lumoaa outouksillaan, mutta siinä voi nähdä yllättävää tuttuuttakin:

”Pinnan alla rannikoiden tuntumassa on huojuvia, vihreitä kelppimetsiä – – .Levien välissä uiskentelee haita ja kaloja kuin lintuja kesäisessä metsässä. Korkealle kurottavissa vihreissä varsissa kiipeilee pieniä mereneläviä kuin oravia puissa. Mustekalat pesivät pimeyteen syöksyvien jyrkänteiden reunalla samalla tavoin kuin vuoriston eläimet hoivaavat poikasiaan korkeilla kallioilla.”

Näin sukelletaan syvyyteen, kun kertojana on tiedetoimittaja ja tietokirjailija Niko Kettunen. Hänen hauskoihin mielleyhtymiinsä on moni tutustunut esimerkiksi Helsingin Sanomien tiedesivujen Viikon eläin -pakinoista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Osa kirjan otuksista onkin aiemmin esiintynyt viikon eläimenä. Suosikkeihini kuuluvat papukaijakalat, jotka nokallaan ahmivat korallinpalasia ja niistä ravinnon imettyään ulostavat ne korallihiekkana. Kettusen mukaan esimerkiksi Malediivien riuttojen hiekasta noin 85 prosenttia muodostuu siten. Jos ihminen saisi kyvyn noudattaa vastaavaa ruokavaliota, hän pohtii, tuottaisimme kukin vuodessa pakettiautollisen sepeliä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Valtaosan kirjan kuvista on ottanut neljänä vuosikymmenenä sukellusmatkoillaan merenkulkuneuvos Juha Nurminen, merikulttuuri- ja merensuojelujärjestö John Nurmisen Säätiön perustaja ja sen hallituksen puheenjohtaja.

Kahden meren rajalla

Kirja tekee muutakin kuin hämmästyttää ja hauskuttaa lukijaa. Nykyajan sirpaleisen tietotulvan kahlaaja kaipaa suuria kertomuksia, ja sellaisia Kettunen tarjoaa.

Hän vie lukijan merenpinnalta Mariaanien haudan pohjalle ja planeetan kamaralta kauas avaruuteen. Tähtipölystä edetään elämän kipinän kautta evoluutiohistoriaan.

Kettunen huomauttaa, että meren rannalla näemme yhtaikaa kaksi merta, vesimeren, josta nousimme, ja ilmameren, jossa nyt elämme:

”Vertaus kahdesta valtamerestä ei ole vain runoilua. Fysikaalisessa mielessä vesi ja ilma ovat fluideja. Kumpikin virtaa samoilla säännöillä, ja kummankin liikkeitä lasketaan samankaltaisilla yhtälöillä. Kiduksilla hengittävälle kalalle hapen suodattaminen vedestä on yhtä luonnollista kuin meille keuhkojen täyttäminen raikkaalla syysilmalla.”

Kirjan sävyssä on myös vakavuutta. Uhkaahan ihmisen ruokkima ilmastonmuutos myös merielämää vesien lämpenemisen ja happamoitumisen kautta. Elämme jo suuren joukkosukupuuton aikaa.

Evoluutio on historiansa aikana tuottanut kaksi erityisen haitallista elämänmuotoa. Ensimmäisenä suurtuholaisena toimi sinilevä, jonka erittämä happi oli miljardeja vuosia sitten myrkkyä lähes koko muulle eliökunnalle. Toiseksi pahikseksi on osoittautunut ihminen.

”Tuskin saisimme elämän kipinää nitistettyä planeetalta kokonaan”, Kettunen pohtii. ”Nyt kyse on siitä, aiommeko me ihmiset tuhota oman tulevaisuutemme – – . Kun istut kesällä Itämeren rannalla laiturin nokassa ja huljutat jalkojasi sinilevässä, näet kahden maailman rajan. – – näet kaksi elämänmuotoa, joilla on aikanaan ollut valta tuhota maapallon elämä. Kumpi selviytyy?”

Vaikea valokuvata

Tulevaisuuden toivoa auttaa rakentamaan kirjan toinen pääviesti: elämänmuotojen hämmästyttävä monimuotoisuus ja sopeutuvaisuus. Ne välittyvät tekstin ohella kirjan yli kahdestasadasta valokuvasta.

Vedenalainen luontokuvaus on valokuvauksen haara, joka ei vielä täytä somesivustoja. Syvyyksissä ei käväistä noin vain näpsimässä, vaan punnituiksi tulevat niin sukellus-, valaisu-, valokuvaus- kuin eläinbongaritaidot.

Joskus haasteen muodostaa merieläinten ketteryys. Esimerkiksi saadakseen yhden hyvän kuvan nopeasti uivista ulappahaista Juha Nurminen sukelsi monta päivää ja keräsi satoja epäonnistuneita otoksia. Useimmissa valokuvissa näkyi vain osa hain evää tai pyrstöä.

Paikalla pitää olla oikeaan aikaan. Vain yösukeltaja voi nähdä punaisen viitan tavoin liehottelevan, espanjalaiseksi tanssijaksi sanotun merietanan. Sama koskee korallinraoista levittäytyviä lempinimensä mukaisia ”joulukuusimatoja”.

Lisäksi jotkin eläimet naamioituvat niin taiten, että kuvaajan pitää tietää tarkasti, mitä etsii ja mistä. Niko Kettunen huomauttaa, että mestarillisimmat naamioitujat eivät todennäköisesti tule löydetyiksi sittenkään:

”Kirjassamme ei harmillisesti ole kuvaa matkijatursaasta, mutta hyvin todennäköisesti jokin näistä kuvissa olevista merenelävistä on todellisuudessa valeasussa oleva matkijatursas.”

Petri Riikonen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden entinen pitkäaikainen toimitussihteeri.

Julkaistu tiede-lehdessä 14/2019

Sisältö jatkuu mainoksen alla