Taidokas teksti tyydyttää tiedontarpeen ja herättää uteliaisuuden. Kuva: Getty Images
Taidokas teksti tyydyttää tiedontarpeen ja herättää uteliaisuuden. Kuva: Getty Images

Hyvä teos antaa ahaa-elämyksiä. Joskus se voi säväyttää jopa niin, että se muovaa uraa. Kuusi tiedon ammattilaista esittelee suosikkinsa. 

Kuppilassa pyörii oppijoiden Tinder

Hannu Salmi tutkii informaalia tiedeoppimista. Kuva: Kotialbumi

Mikä on myönteisin oppimiskokemuksesi? Varsin usein ensimmäisenä mieleen tulee jokin lapsena opittu kyky, kuten uimataito. Tai ensimmäisen kesätyöpaikan opit.

Näitä hyviä kokemuksia yhdistää usein se, että ne on omaksuttu informaalissa eli epävirallisessa yhteydessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itävaltalaisen filosofin Ivan Illichin (1926–2002) Kouluttomaan yhteiskuntaan inspiroi kyseenalaistavaan näkökulman vaihtamiseen. Hän korostaa oppimista eikä niinkään opettamista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirja oli heti ilmestyessään maailmanlaajuinen ilmiö ja suomennettunakin kulttiteos, joka kritisoi älykkäästi ja elävästi koululaitoksen vieraantuneisuutta ja byrokratiaa sekä tuhlailua.

Pamflettikirja tarjosi työkalut myös Suomen opetusjärjestelmän tarkasteluun uudesta näkökulmasta. Kirja sai nuoren lukiolaisen kiinnostumaan oppimisesta muutenkin kuin aivotutkimuksen tai sielutieteen näkökulmista. Teokseen tarttuivat – onneksi – myös monet opetusalan tutkijat ja byrokraatit.

Illichin kielikuvat ovat ilmeikkäitä ja ironisia ja esimerkit teoreettisesti perusteltuja.

Kirjan ajattomuutta henkii kohta, jossa Illich kuvailee mahdollisuuksien seittiä – hän siis kuvasi oppimisverkostoja jo vuosikymmeniä ennen tietokoneita ja internetiä. Kyseessä on vertaisoppiminen vaikkapa lähikuppilassa saman alan osaajien kesken. Toisin sanoen eräänlainen oppijoiden Tinder.

Entä jos koulua ei olisi vieläkään olemassa nykymuodossaan, vaan ihmiset olisivat oppineet tiedot ja taidot itsekseen tai tiedelehdistä?

No, koulu pitäisi tietysti keksiä. Jos se luotaisiin modernisti puhtaalta pöydältä, niin opetussuunnitelma ei varmasti olisi nykyisen kaltainen.

Oppivelvollisuus Suomessa viettää satavuotisjuhliaan parin vuoden päästä. Sen sisältö pitäisi uudistaa illichläiseksi oppimismisoikeudeksi. Laatu korvaa määrän.

Hannu Salmi,

professori ja tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto.

Tosi-tv jää toiseksi todelle

Kiti Müller bloggaa tiedeaiheista. Kuva: Kotialbumi

Reissatessani eri puolilla Suomea käyn usein kotiseutumuseoissa. Niiden pihapiirejä ja mökkien sileiksi hioutuneita lattialankkuja tutkiessani mietin, että olisi kiinnostava tietää jotain paikoissa aikoinaan asuneiden ihmisten elämästä.

Nyt tiedon tarpeeseeni on vastattu. Viime vuonna huomioni kaappasi pienessä museokaupassa kirja, jonka takakannen lause ”Tälle kirjalle tosi-tv:n selviytymiskilpailut kalpenevat!” lupasi herkullisen lukukokemuksen.

Lupaus pitää. Historiantutkija Ulla Koskisen Suomessa selviytymisen historiaa kertoo kiinnostavasti ja tutkittuun tietoon perustuen selviytymisestä ankarissa oloissa ilman nykyajan työvälineitä, teknisiä laitteita ja asumismukavuuksia.

Selviydyttävä oli myös hyisinä pakkasaikoina ja huonoina satovuosina. Synnytykset ja kuolemiset olivat jatkuvasti läsnä ihmisten arjessa.

Koskisen tapa lähestyä entisajan elämää on oivallinen: Aloitetaan lukijalle tutusta nykyajasta ja kerrotaan, miten elämä rakentui silloin, kun käytettävissä olivat vain omat taitavat kädet, kekseliäs mieli, sinnikäs ja peräänantamaton luonne sekä sosiaaliset kyvyt. Arki eteni niiden varassa, ja tärkeitä taitoja opittiin, kun tehtiin töitä taitavien osaajien kanssa.

Vaikka kirjan nimi on Suomen selviytymisen historiaa, sen sivuilta löytyy myös kuvauksia eri vuodenaikojen juhlista, leikeistä ja yhteisöllisyydestä. Paritansseja edelsivät laulu- ja piirileikit, joihin kaikki osallistuivat.

Mikähän olisi nykyisten Talent- ja X-Factory -tosi-tv-kilpailujen tuomareiden reaktio itkuvirsiesitykseen, joka vaatii improvisaatiota, rikasta kuvakieltä, rytmin tajua ja sävelmän muuntelua? Ulla Koskinen kysyy.

Koskisen kirja on rikas tietolähde, joka on tarjonnut minulle monia ahaa-elämyksiä.

Mieleenpainuvimpia esimerkkejä on kirjassa kuvattu kyläkeinu, jota voi pitää vuoristoradan edeltäjänä. Puisissa kyläkeinuissa seisottiin, ja kovassa vauhdissa ne pyörähtivät täyden kierroksen akselinsa ympäri. Kyydissä piti pää alaspäinkin pysyä omin voimin.

Nähtyäni kirjassa keinusta kuvan, palautui mieleeni, että olen itsekin ollut lapsena tällaisen keinun kyydissä 1950-luvulla, tosin leppoisassa vauhdissa.

Olen lukenut kirjasta otteita ääneen perheelleni. Leikeistä, leluista, vaatetuksesta ja arkiaskareista, joihin lapsetkin osallistuivat, voi hyvin lukea perheen pienimmillekin.

Suomessa selviytymisen historiaa havahdutti minut miettimään yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä ja kyläyhteisöjen seuraintalojen toimintaa, joka monilla paikkakunnilla on elpymässä. Nykyajan arjen keskellä paluu joillekin sosiaalisuuden juurille voisi tehdä terää.

Onko nykyajan ihmisen oma leikkimielisyys kenties piilossa, kun ulkoista viihdykettä on liki rajattomasti? Koskisen hyvä kirja antaa pohtimisen aihetta.

Kiti Müller,

neurologian dosentti, Nokia Bell Labs.

Elegansseja täkyjä elämän virralta

Maija Karalaa kiehtoo elämän historia. Kuva: Kotialbumi

Helposti lähestyttävän näköinen teos, jonka kannessa irvistelee sapelihammaskissa.

Paleontologian professori Björn Kurténin (1924–1988) esseekokoelma Viattomat tappajat osui silmiini, kun yläkouluikäisenä haalin luettavaa pikkukaupungin kirjastosta.

En tiennyt, kuka Kurtén oli, mutta kirjasta tuli urani muovaaja. Lainasin sen yhä uudelleen, ja lopulta ostin antikvariaatista itselleni.

Ihailin kirjoittajan ajatuksenjuoksua ja lukeneisuutta, joka yhdistyi kepeään ja hauskaankin otteeseen. Jokseenkin samantapaista tyylilajia on myöhemmin viljellyt avaruustähtitieteilijä Esko Valtaoja.

Teoksen idea on kertoa, miltä maailma näyttää paleontologin näkökulmasta. Osa sivuista pyhitetään tieteen ja pseudotieteen erottamiselle, mikä tuntuu nyt vähintään yhtä ajankohtaiselta kuin kirjan kirjoittamisaikaan.

Kurtén loikkii kevyesti aiheesta ja ajatuksesta toiseen, viljelee lainauksia, runoja ja elokuvaviittauksia. Hän kertoo, miksi King Kong on mahdoton, miksi maalla on kaunista, mihin silokalliot kelpaavat auringonoton lisäksi ja miltä 36 000 vuotta vanha arovisentti maistui.

Siinä sivussa hän kuvailee fossiileja sisältävien sedimenttikivien synnyn ja ajoittamisen, luonnonvalinnan ja populaatioajattelun eleganssilla, jota sain myöhemmin turhaan etsiä lukion ja yliopiston oppikirjoista.

Viattomat tappajat on mainiota luettavaa vaikkapa laiturilla lojuessa. Esseet ovat lyhyitä ja helppolukuisia, eikä Kurtén sorru saarnaamiseen tai luennointiin. Laiturin tai kesälomamatkan tunnelmiin sopivat myös sanat ”paleontologi on tähystäjä, kalastaja elämän virralla.”

Maija Karala,

biologi, vapaa tiedetoimittaja ja kuvittaja.

Filosofi jalostaa argumentin

Mikko Puttonen ei vietä dekkarikesää. Kuva: Kotialbumi

Tietämättömyyden verho on moraalifilosofian oivaltavimpia keksintöjä. Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) kehitti sen kuvaamaan tilannetta, jossa meidän pitäisi valita itsellemme mieluinen yhteiskunta. Valinta pitää tehdä ”verhon takaa” eli tietämättä, missä asemassa itse olisimme tuossa yhteiskunnassa.

Emme siis tietäisi, olemmeko köyhiä, keskiluokkaisia vai rikkaita. Emme tietäisi ulkonäköämme, älyllisiä lahjojamme, ihonväriämme, terveydentilaamme, sukupuoltamme, persoonallisuuden piirteitämme – toisin sanoen mitään, minkä nykymaailmassa voi kuvitella vaikuttavan siihen, millaisiin asemiin elämässä päädymme.

Tietämättömyyden verhon ansiosta saisimme reilun yhteiskunnan pelisäännöt, koska ihmiset eivät voisi antaa olemassa olevien vahvuuksiensa määrätä valintaansa.

Millaiset pelisäännöt käytännössä olisivat? Vastaukselle omistaa toinen yhdysvaltalaisfilosofi Michael Sandel erinomaisen kirjansa Oikeudenmukaisuus yhden luvun.

Hän innostaa pohtimaan monia muitakin kysymyksiä yllättävien tapauskertomusten ja erilaisten moraalioppien valossa.

Esimerkiksi libertaristit haastavat kiinnostavasti tavallisia näkemyksiä siitä, mikä on oikeaa ja hyvää. He nostavat radikaalin yksilönvapauden kaiken mittapuuksi ja vastustavat kaikenlaista hyveellistä holhousta, verotusta ja tulojen uudelleenjakoa. Heidän maailmansa poikkeaa aika lailla rawlslaisesta.

Yhteiskunnalliset keskustelut käyvät kiivaina netissä. Sandelin kirjan avulla voi hiljentyä jalostamaan omia argumenttejaan.

Mikko Puttonen,

tiedetoimittaja, Tiede-lehti.

Tavattoman ärsyttävä työnkuvaus

Paula Havaste tunnetaan myös kirjailijana. Kuva: Kotialbumi

Lempikirjani on Isien työ, sillä se on runollisen kaunis, mielikuvitusta kiehtova ja tavattoman ärsyttävä.

Teos on oheistuote. Kansatieteellinen Filmi Oy julkaisi 1936–1941 filmejä perinteisistä työtavoista ja käsityötaidoista, ja kuvaaja Eino Mäkinen (190–1987) otti myös upeita valokuvia. Kansatieteilijä Kustaa Vilkuna (1902–1980) kirjoitti kuviin tekstit.

Käytän Isien työ -kirjaa päälähteenäni, kun kirjoitan Suomen menneisyyteen sijoittuvia historiallisia romaaneja, sillä tarvitsen tutkittua tietoa.

Isien työn tarkkuus on riemastuttavaa, on sitten kyse risukarhin valmistamisesta tai haapion kovertamisesta. Kiehtova on Vilkunan tyylikin, niin runollisen komeasti kuvataan suomalaista työteliäisyyttä.

Samalla kirja on tavattoman ärsyttävä. Jo nimi kertoo syyn: "Isien työ". Vaikka muutamia pyykkäyksen ja kudonnan tapaisia naisten töitä kuvataan, maailma näyttäytyy kaksijakoisena. Miesten tärkeitä töitä on enemmän, ja ne kuvataan innostuneemmin.

Tämä ristiriita tekee Isien työstä lempikirjani. Se pakottaa terveelliseen kriittiseen lukemiseen, sillä kirja vie lukijan riemastuksesta ärtymykseen. Eikö naisilla muka ollut yhtäläistä merkitystä?

Vastaus on: ei ollut. Kirjan poliittinen tarkoitus on selvä. Niukkuudessa elävien sisukkaiden korvenraivaajien esimerkkiä tarvittiin sota-aikana ja sen jälkeen, eikä siinä ollut sijaa emansipaatiolle.

Kiehtovaa kyllä kirja vetoaa edelleen. Viimeisin, 13. painos, otettiin 2005. Perinteiset työt kalastuksesta vastantekoon näyttävät yhä soittavan suloista säveltä mökkisuomalaisten sydämissä.

Paula Havaste,

teematuottaja, tiedekeskus Heureka.

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla