Keksijä Kilpinen otti sanan käyttöön – ja lehdet seurasivat. Kuva: <span class="photographer">Alfred Ottelin, 1864, Museovirasto</span>
Keksijä Kilpinen otti sanan käyttöön – ja lehdet seurasivat. Kuva: Alfred Ottelin, 1864, Museovirasto

Uudissanaa oudoksuttiin, kun ei suomeksi tehty tiedettäkään.

Suomen kielestä tuli tieteen kieli 1800-luvulla. Vanhaa pipliasuomea uudistettiin urakalla tieteen, taiteen ja yhteiskunnan palvelukseen. Samaan aikaan oli syntymässä moderni tiede.

Kun vanha Turun Akatemia oli perustettu vuonna 1640, yliopiston tehtävänä oli vain aiemmin saavutetun tiedon säilyttäminen ja jakaminen, ei uuden tiedon tuottaminen. Professoreja jopa kiellettiin esittämästä uusia ajatuksia, ettei niistä olisi koitunut turhaa hämmennystä.

Tiedon ja tieteen raja oli pitkään hämärä myös sanaston tasolla. Tiedettä varten ei ollut omaa suomenkielistä sanaa. Yleensä käytettiin tietää-verbin johdosta tieto myös tieteen merkityksessä. Esimerkiksi Ruotsin kuninkaallista tiedeakatemiaa nimitettiin Tieto-Academiaksi. Suomen kielen yliopistolehtorin Carl Axel Gottlundin tarjoama tietomus ei saanut kannatusta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jyväskyläläinen lääkäri Wolmar Kilpinen huomasi ongelman vuonna 1842. Hän lähetti Helsingfors’ Morgonbladiin listan uudissanaehdotuksia, joiden joukossa oli muun muassa tiede, taide, päätelmä, esine, jalkine, käsine ja suure. Kilpinen ei ollut varsinainen kielitieteilijä, mutta suomen kielen aktiivisena käyttäjänä hän tiesi sanaston aukot ja osasi paikata niitä kekseliäästi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ehdotus kohtasi hämmästelyä ja torjuntaa. Suomenkielisen tiedesanaston kehittämistä pidettiin ennenaikaisena, kun ei ollut suomenkielistä tiedettäkään. Konservatiivisissa suomalaispiireissä oppitekoisia uudissanoja pidettiin outoina ja kartettavina.

Kilpinen otti kuitenkin tiede-sanan omaan käyttöönsä, ja kohta esimerkkiä seurasivat sanomalehdet Maamiehen Ystävä, Kanawa ja Suometar. Elias Lönnrot hyväksyi tiede-sanan vuonna 1847 julkaisemaansa tulkkisanakirjaan, jossa mainittiin useita tieteenaloja, esimerkiksi kielitiede, lintutiede ja luonnontiede. Professorin ja tiedemiehen nimitykseksi hän tarjosi tiedeniekkaa.

Myös tieteellisiä artikkeleja alettiin julkaista suomeksi. Lönnrot kuvasi suomen kielen rakennetta heti Kalevalan ilmestymisen jälkeen. Luonnontieteiden puolella uranuurtajia olivat Erik Alexander Ingman lääketieteen ja Johan Henrik Eklöf tilastomatematiikan alalla.

Vuonna 1858 käytiin suomeksi ensimmäiset akateemiset ”taistelu-tilaisuudet”, kun Fredrik Polén väitteli suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja Yrjö Koskinen nuijasodasta. Suometar-lehti hehkutti, kuinka sulavana ja somasti suomen kieli kaikui täydessä salissa osoittaen olevansa kaikessa latinan ja ruotsin veroinen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2020

Sisältö jatkuu mainoksen alla