Miltä aikamme avaruusponnistelut näyttävät, kun niihin ottaa etäisyyttä? Tämän tekee avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, joka luo katsauksen avaruuslentojen ensimmäiseen vuosituhanteen 1957-2957.
Tähtimatkaan tarvittiin rahaa ja tekniikkaa, vahvaa tahtoa - ja pitkää ikää. Siksi unelma toteutui vasta elokuussa 2771.


Tämän tekee avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, joka luo katsauksen
avaruuslentojen ensimmäiseen vuosituhanteen 1957-2957.
Tähtimatkaan tarvittiin rahaa ja tekniikkaa, vahvaa tahtoa - ja pitkää ikää.
Siksi unelma toteutui vasta elokuussa 2771.




Tasan tuhat vuotta sitten Neuvostoliitto, tuolloin yksi maailman mahtavimmista valtioista, laukaisi ensimmäisen satelliitin Maata kiertävälle radalle. Tuo tuskin jalkapallon kokoinen metallinkappale, jolle annettiin nimeksi Sputnik venäjän kielen matkatoveria tarkoittavan sanan mukaan, aloitti avaruuslentojen aikakauden.

Neljä vuotta myöhemmin ensimmäinen ihminen saavutti kiertoradan, ja vajaa vuosikymmen myöhemmin, 1969, Kuun. Ihmiset alkoivat puhua omasta aikakaudestaan avaruusaikana.

Usko tieteen kaikkivoipuuteen ja toive paremmasta ja vapaammasta huomispäivästä saivat ihmiset ajattelemaan, että "avaruuden valloittaminen" - kuten tuolloin mahtipontisesti sanottiin - jatkuisi yhtä huimaa vauhtia kuin oli alkanut.

Asiantuntijat arvelivat, että Kuussa ja Marsissa olisi pysyvästi asutettuja siirtokuntia vuosituhannen vaihteeseen mennessä ja että tähdetkin saavutettaisiin kenties jo ennen vuotta 2100.


Lähdettiin liian varhain

Nykyperspektiivistä meidän on vaikea ymmärtää tuon ajan optimismia. Näemme, kuinka mahdottomia tulevaisuudenhaaveet olivat suhteutettuina oman aikansa talouteen ja teknologiaan. Avaruusaika alkoi vuosisadan liian aikaisin.

Ensimmäisten avaruuslentojen kalleutta oli tapana kuvata sanomalla, että jos halusi lähettää kilon hyötykuorman avaruuteen, täytyi kuljetusmaksuksi antaa kilo kultaa. (Kulta oli aikakauden tärkeimpiä varallisuuden symboleja.

Useimpien ihmisten vuosiansiot jäivät paljon alle kultakilon.) Tekniikka oli kallista ja puutteeellista, eikä maailmassa yksinkertaisesti ollut vielä tarpeeksi vaurautta avaruuden suurimittaiseen hyödyntämiseen silloisin keinoin.

Tilanne muistutti aikaa ennen purje- ja moottorilaivojen kautta. Vain hyvin harvat hyödykkeet olivat niin arvokkaita, että niitä kannatti siirrellä hidasta ja vaivalloista maareittiä pitkin. Karavaanit kuljettivat Silkkitiellä mausteita, silkkiä ja jalokiviä, mutta eivät rautamalmia tai maastamuuttajia.

Avaruuslentojen ensimmäisellä vuosisadalla ainoa keino irrottautua Maan vetovoimasta oli kemiallinen raketti, josta sen sisässä palavan polttoaineen pakokaasut ryöppysivät vain muutaman kilometrin sekuntinopeudella. Tämä tarkoitti sitä, että jo kiertoradalle pääseminen oli mahdotonta ilman monivaiheista rakettia. Myös hyötykuorman suhde koko raketin painoon jäi surkean pieneksi: tarvittiin lähtöpainoltaan kolmen miljoonan kilon painoinen raketti kuljettamaan kolmesataa kiloa astronautteja Kuuhun ja takaisin.


Politiikkaa seurasi bisnes

Ensimmäisiin kuulentoihin kului melkein prosentti Yhdysvaltojen kansantuotteesta. Moiset kustannukset paljastavat, että  miehitettyjen lentojen päämäärät olivat lähes poikkeuksetta poliittisia. Tien pää saavutettiin 2028, kun Kiina lähetti ensimmäiset ihmiset Marsiin.

Punaisen planeetan jälkeen ei enää ollut uutta määränpäätä, jonka saavuttamalla kansakunnat olisivat voineet osoittaa mahtiansa. Toisaalta myös maailmantilanteen muuttuminen vei pohjan entisen kaltaisilta propagandalennoilta.

Avaruus oli toki hyvää bisnestä moninaisille Maata kiertävien satelliittien hyödyntäjille, tietoliikenteestä kaukokartoitukseen, mutta mikään kaupallinen sovellus ei vaatinut ihmisen läsnäoloa siellä. Tilanne alkoi muuttua vasta 2000-luvun loppupuoliskolla. Tähän vaikutti kolme eri tekijää.



Ensinnäkin nanoteknologia kehittyi huimasti. Timanttikuitujen ja muiden ultramateriaalien ansiosta avaruusaluksia ei enää tarvinnut tehdä kertakäyttöisiksi, mikä jo yksinään pudotti kustannukset kymmenesosaan aikaisemmasta.

Myös rakettitekniikassa tapahtui kvanttihyppäys. Ydinkäyttöisiä raketteja oli suunniteltu jo ennen Sputnikin ensi lentoa, mutta vasta fuusioenergian maailmanlaajuinen käyttöönotto 2080-luvulta alkaen teki ne niin poliittisesti, kaupallisesti kuin teknologisestikin mahdollisiksi.

Pakokaasut saavuttivat fuusiorakettien varhaisissakin versioissa kymmenkertaisen ja lopulta yli satakertaisen nopeuden kemiallisiin raketteihin verrattuna. Suurin osa avaruusaluksen painosta oli nyt pelkkää hyötykuormaa. Usein oli halvempaa lähettää kilo tavaraa Maata kiertävälle radalle kuin maapallon toiselle puolelle.




Yhtenäisteoria vei oikotiet


Douglas Oyangin matemaattinen läpimurto 2200-luvun alussa oli ratkaiseva avaruuslentojen tulevaisuudelle, vaikkakin päinvastoin kuin moni toivoi.

Alun perin säieteoriana tunnettu matemaattinen  rakennelma oli osoittautunut vaikeammaksi kuin kukaan kuvittelikaan. Useimmat tutkijat olivat jo unohtaneet sen yhtenä tieteen hedelmättömistä umpikujista, kun Oyang julkisti yhtälönsä. Kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria oli nyt yhdistetty, ja uusi yhtenäisteoria selitti elegantisti kaiken, mitä ihminen oli fysikaalisesta todellisuudesta pystynyt mittaamaan tai päättelemään.

Valitettavasti todellisuus ei ollut suopea avaruuden valloittamiselle. Tieteiskirjailijoiden ja fyysikkojen rakastamia madonreikiä ja avaruuden poimuja ei ollut olemassa: suhteellisuusteorian sallimat matemaattiset idealisaatiot hajosivat Planckin kvanttivaahdon todellisuuteen. Turhaksi osoittautui myös toive uusista ulottuvuuksista ja niiden tarjoamista oikoteistä.

Aika-avaruus oli yksinkertainen monisto, jossa matkantekoon oli käytettävissä vain neljä jo Einsteinin ajoista tunnettua makroskooppista ulottuvuutta. Lyhin tie Maasta tähtiin oli jokaisen nähtävissä: pitkä, suora viiva avaruuden halki. Tähtiin ei ollut oikotietä.





2300 hallittiin koko aurinkokunta

Asteroidien teollista hyödyntämistä vauhditti se, että suuri osa tarvittavasta teknologiasta oli jo valmiina.

Ihmiskunta oli pitkään kehitellyt keinoja suojautua Maata uhkaavilta asteroideilta. Kun näitä tekniikkoja hieman muokattiin, ne soveltuivat raaka-aineiden rahtaamiseen pois asteroideilta. Avaruudessa asumiseen tarvittavat keinot taas oli testattu Kuussa ja Marsissa.

Vuoteen 2300 mennessä aurinkokunnan jokainen kolkka oli ihmisen ulottuvissa. Samoin kuin maapallolla oli aikanaan tilanteen mukaan liikuttu purjelaivoilla tai suihkukoneilla, avaruudessakin käytettiin lähes kaikkia niitä tapoja, joita ensimmäisiä tekokuita ihastelleet ihmiset olivat kaavailleet: fuusioraketteja, ionimoottoreita, avaruuspurjeita, massalinkoja ja asteroidivyöhykkeellä jopa vanhoja kemiallisia raketteja. Pulssifuusio syrjäytti lopullisesti muut keinot vasta vuosituhannen toisella puoliskolla.

Jatkuvatoimiset reaktorit olivat järeitä koneita, mutta pulssifuusio toimi yhtä hyvin kaikissa mitoissa. Planeettainväliselle yhden hengen kevytalukselle antoivat vauhtia "mikropommit", laserin sytyttämät pikkuruiset fuusiopelletit. Miljoonien tonnien avaruusproomuja taas kiidättivät paineaallot, joita synnyttivät voimaltaan ensimmäisiin atomipommeihin verrattavat räjähdykset.

Vain avaruushissi, yksi tulevaisuuskuvitelmien vakiokulisseista, jäi rakentamatta - sitä ei yksinkertaisesti tarvittu. Suhteellisen vähän tavaraa kulki enää Maasta ylös avaruuteen; paljon enemmän raaka-aineita ja jalosteita tuotiin maapallolle, tiputettiin alas.

Ihmiskunta oli nyt valmis kohottamaan katseensa planeetoista tähtiin.


Tipuset löysivät elämän

Ensimmäiset tähtiluotaimet oli itse asiassa lähetetty matkaan jo 1900-luvulla. Ulkoplaneettoja kuvattuaan ne jatkoivat matkaansa tähtiä kohti kymmenestuhannesosalla valon nopeudesta. Mutta 40 000 vuotta oli kovin pitkä aika odottaa viestiä Alfa Kentaurilta.

Ajatus nanoteknologian ja laserkiihdytyksen yhdistämisestä oli sekin peräisin avaruusajan alkuvuosilta. Idean isä oli fyysikko-matemaatikko Freeman Dyson, jolla oli roppakaupoin futuristisia päähänpistoja. Hänen kunniakseen tuskin kananmunan kokoisia nanoluotaimia alettiin kutsua Dysonin tipusiksi.

Avaruudessa kiitävää munaa ympäröi siitä kuoriutunut lähes neliökilometrin kokoinen ultraohut avaruuspurje. Sadan metrin läpimittainen gammalaser pommitti purjetta kuukausia kiihdyttäen tipusen kilon painoisen hyötykuorman yli kymmenesosaan valon nopeudesta. Tarvittava energia oli vaatimaton: muutama fuusiovoimala riitti ruokkimaan Pluton etelänavalle rakennettua parinkymmenen gigawatin laseria.




Äly yhä hakusessa


Elämän etsiminen kosmoksesta muuttui tieteiskuvitelmista tieteeksi viime vuosituhannen lopulta. Ensimmäiset astrobiologit väittelivät siitä, kuinka yleistä elämä yleensä ja älyllinen elämä erityisesti oli kosmoksessa. Koska tuolloin ei vielä tiedetty oikeastaan mitään elämän alkusynnystä maapallolla, arvailuilla ei juurikaan ollut tieteellisiä perusteita. Yhden tutkijan mielestä Maa oli Linnunradan ainoa asuttu planeetta, toinen puhui sadastatuhannesta vieraasta sivilisaatiosta.

Yhä suuremmat radioantennistot kuuntelivat avaruutta, mutta turhaan. Vuoteen 2050 mennessä tuli selväksi, että ainakaan tuhannen valovuoden säteellä ei ollut toisia sähkömagneettista säteilyä käyttäviä olentoja.

Maailmankaikkeus kuitenkin pursui elämää. Jo ensimmäinen avaruusinterferometri, Darwin, löysi 2020-luvulla useita eksoplaneettoja, joiden ilmakehän  koostumus viittasi elämän olemassaoloon. Runsaat viisisataa vuotta myöhemmin Dysonin tipuset, parvittain matkaan lähetetyt nanoluotaimet, paljastivat elämän hyvin alkeelliseksi.

Edes Maata paljon vanhemmilta planeetoilta ei ole löytynyt älykkäitä olentoja, ei edes omien nisäkkäittemme veroisia hengen jättiläisiä. Miksi? Emme tiedä.

Kenties laivojemme täytyy matkata antimaterian voimin Linnunradan ääriin ennen kuin lopulta saamme selville kuinka harvinaista - tai peräti ainutlaatuista - älyllinen elämä on.




Pitkästä iästä varaa lohkaista

Aurinkokunnan valloitus oli ollut kiinni rahasta - tähtiin pääsyä rajoitti myös aika.

Yksi tähtimatkojen perusedellytys, jonka historioitsijat usein unohtavat, oli eliniän tasainen piteneminen. Avaruusajan alun ihmiset elivät jo lähes kaksi kertaa pitempään kuin heidän esivanhempansa teollistumisen aikakaudella. Noin 2500 ohitettiin kahdensadan vuoden merkkipaalu, ja moni saattoi odottaa elävänsä paljon vanhemmaksikin.

Löytöretkien aikakaudella, siis muinaisella 1500-luvulla, oli ihmisiä, jotka olivat valmiit käyttämään lyhyestä elämästään vuosikymmenen matkatakseen maapallon ääriin. Tuhat vuotta myöhemmin sadan vuoden avaruusmatka ei enää tuntunut psykologisesti mahdottomalta, varsinkaan kun suurimman osan siitä saattoi viettää syvässä unessa.

Ajatus talvihorroksessa tai jopa pakastettuna tähtiin matkaamisesta oli yhtä vanha kuin ajatus avaruuslennoistakin, mutta sen toteuttaminen kesti vuosisatoja. Ensimmäisten kymmenvuotiseen talviuneen vaivutettujen vapaaehtoisten tragedia miltei lopetti koko horrostutkimuksen. Ajan mittaan opittiin kuitenkin ruokkimaan aivoja sopivilla ärsykkeillä, niin ettei rappeutuminen enää ollut ongelma.

Toinen välttämätön edistysaskel oli geenitekniikan kyky korjata kosmisen säteilyn aiheuttamat vauriot. Tähän pystyviä bakteereja tunnettiin jo niinkin varhain kuin 1900-luvun lopussa, mutta kesti pitkään, ennen kuin sama korjausmekanismi saatiin toimimaan luotettavasti myös ihmisessä.


Rakennettiin tähtialus Daidalos

Vuosituhantemme viimeisen neljänneksen alkaessa kaikki tähtilentoihin tarvittavat osaset olivat lopulta valmiina: psykologiset, biologiset, tekniset ja taloudelliset. Lähitähtiä kiersi planeettoja, jotka olivat elämälle paljon suotuisampia kuin jo asutetut Kuu tai Mars. Oli aika ryhtyä vakavissaan suunnittelemaan ensimmäistä miehitettyä lentoa tähtiin.

Ensimmäiset tähtimatkansa ihminen teki vanhan ja turvallisen pulssifuusion avulla. Laserkiihdytys ja valopurjeet eivät olleetkaan teknisesti ja taloudellisesti kannattavia, kun kuorma mitattiin tonneissa eikä grammoissa.

Kaasuplaneettojen helium-3:een perustuva fuusioenergia sen sijaan oli käytännöllisesti katsoen ilmaista - ainakin verrattuna viidensadan vuoden takaisiin aikoihin - ja koeraketit onnistuivat kiihdyttämään pieniä hyötykuormia lähes kolmasosaan valon nopeudesta.

Alfa Kentauriin matkanneen aluksen nimeksi annettiin Daidalos. Tämä oli kunnianosoitus esihistorian ensimmäiselle myyttiselle keksijälle ja myös viime vuosituhannen lopussa tehdylle ensimmäiselle suunnitelmalle lähettää pulssifuusiolla kulkeva alus tähtiin. Tuon ajan insinöörit olisivat epäilemättä olleet paitsi hämmästyneitä myös ikionnellisia nähdessään, kuinka lähelle todellisuutta heidän silloin toivottoman utopistinen suunnitelmansa lopulta osui.


7.8.2771: suuri askel ihmiskunnalle

Kymmenentuhannen tonnin avaruusaluksen kiihdyttäminen kymmenesosaan valon nopeudesta vaati energian, joka 2000-luvun alussa olisi vastannut koko maapallon energiantuotantoa vuosikymmenen ajalta. Tähtilento olisi myös syönyt maailman bruttokansantuotteen paljon pitemmältä jaksolta - sikäli kuin yritys olisi silloin ollut teknologisesti mahdollinen.

Seitsemänsataa vuotta vaurauden kasvua johti siihen, että Daidaloksen kustannukset olivat suhteellisesti samaa luokkaa kuin liikuttavien Apollo-kuurakettien: alle prosentti ihmiskunnan bruttokansantuotteesta.

Elokuun kahdeksantena päivänä vuonna 2771 kuusi ihmistä seisoi ensimmäisen kerran toista tähteä kiertävän planeetan pinnalla, yli viisikymmentä vuotta kestäneen ja enimmäkseen horteessa vietetyn matkan jälkeen. Kun hämärä laskeutui, tähtilentäjät kohottivat katseensa taivaalle ja katselivat siellä kirkkaana loistavaa iltatähteä. He tiesivät sen nimen: Aurinko.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kaksi tähtilaivaa ohitti toisensa vain muutaman sadan miljoonan kilometrin etäisyydeltä, puolentoista valovuoden päässä Auringosta. Maapallolle palaava Daidalos kohtasi ensimmäisen Alfa Kentauriin matkaavan siirtokunnan ja sen neljäsataa uinuvaa siirtolaista. Avaruuden todellinen valloitus oli lopulta alkanut.


Kenelle kuuluu Linnunrata?

Vuoden 3000 koittaessa ihmiskunta on nyt levittäytynyt viiden tähden ympärille. Homo sapiensin tulevaisuus galaktisena sivilisaationa näyttää turvatulta.

Mitä tuleva millennium tuo tullessaan?

Antimateriaan tai mikrokokoisiin mustiin aukkoihin perustuvat tekniikat todennäköisesti korvaavat meitä yli kahdeksansataa vuotta palvelleen pulssifuusion. Ainakin periaatteessa kumpikin menetelmä voi kiihdyttää tähtilaivat niin lähelle valon nopeutta, että matkustajia ei enää tarvitse vaivuttaa horrokseen lyhyillä matkoilla. Jopa nykyinenkin biotekniikka mahdollistaa matkat tuhansien valovuosien päähän.

Kuka matkaa kaukaisiin tähtiin? Kansoittaako Linnunradan ihminen - kuten traditionalistit hartaasti toivovat - vaiko hänen avaruuden oloihin sopeutetut muuntogeeniset jälkeläisensä? Vai kuuluvatko tulevaisuus ja kosmos sittenkin toisille jälkeläisillemme eli syntymäänsä yhä odottaville tekoälyisille koneille?
Vuonna 4000 tiedämme.



Esko Valtaoja on Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori. Hän on myös kirjoittanut tietokirjoja, kuten Tieto-Finlandialla 2002 palkitun Kotona maailmankaikkeudessa (kustantaja Ursa).
Tieteen päivien seminaariin Fysikaalisen maailman rajoilla 14.1. sisältyy Esko Valtaojan esitelmä Kuinka pitkälle ihminen voi levittäytyä avaruuteen.
Artikkelistaan Valtaoja sanoo, että "tämä on paras veikkaukseni siitä, mitä todella voisi tapahtua tulevaisuudessa".
Oikaisut Tiede-lehteen syyskuuhun 2771 mennessä.

Ne 1 000 vuotta


1957 Sputnik aloittaa "avaruusajan".
1961 Juri Gagarin on ensimmäinen ihminen avaruudessa.
1969 lennetään ensimmäistä kertaa Kuuhun.
2026 perustetaan ensimmäinen pysyvästi miehitetty kuuasema.
2028 Kiinan taikonautit saavuttavat Marsin.
2080-luvulla toimivat ensimmäiset fuusioraketit.
2103 avataan ensimmäinen asteroidilouhos.
2150 Mars-siirtokunta on täysin omavarainen. Väestö kasvaa nopeasti Marsissa ja asteroideilla.
n. 2200 ylittyy miljoonan avaruudessa asuvan raja.
2270-luvulla alkaa mittava helim 3:n keruu lähinnä Saturnuksesta. Se mullistaa aurinkokunnan energiatalouden.
2314 saadaan miehitetty tutkimusasema Plutoon. Kaikki kiviplaneetat ja sadat asteroidit ovat nyt pysyvästi asutettuja.
2388 aloitetaan Marsin maankaltaistaminen. Kiihkeimmät vastustajat sabotoivat hanketta vuosikymmenet.
2450 D-He3-pulssifuusio alkaa yleistyä planeettojenvälisessä liikenteessä.
2487 Reynard, suurin rakennettu pulssifuusioalus, räjähtää telakoituessaan Cerekseen. Yli satatuhatta ihmistä kuolee. Seuraa ensimmäinen planetaarinen lamakausi.
n. 2500 otetaan käyttöön entistä kehittyneempi, turvallisempi pulssifuusiotekniikka. Planeettojen välinen liikenne elpyy nopeasti.
2559 ensimmäiset nanoluotaimet saapuvat Alfa Kentaurin planeetoille.
n. 2600 pulssifuusioon perustuvat koeraketit saavuttavat kolmasosan valon nopeudesta.
2670 aloitetaan Daidalos-projekti tavoitteena miehitetyt lennot vieraisiin planeettakuntiin.
2718 ensimmäinen miehitetty tähtilaiva lähtee kohti Alfa Kentauria.
2771 ihminen astuu ensimmäisen eksoplaneetan pinnalle.
2790 ensimmäinen siirtokunta-alus aloittaa matkansa Alfa Kentauriin.
2820 uudet tähtilaivat lähtevät kohti Tau Cetiä, Epsilon Eridania ja Lalande 21185:ttä mukanaan yli neljätuhatta siirtolaista.
2895 seitsemän Dysonin tipun armada saavuttaa Vegan (25 valovuoden etäisyydellä, toistaiseksi kaukaisin tähti, jonne nanoluotaimet ovat yltäneet). Vain yksi luotaimista tuhoutuu monisatavuotisen matkan aikana.
2926 valmistuu Goddard, ensimmäinen antimateriaa polttoaineena käyttävä koeraketti.
2950 mennessä neljälle eksoplaneetalle on perustetttu omavaraiset siirtokunnat.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5227
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti