Elokuussa 1858 riemuittiin Atlantin molemmin puolin, kun Euroopan ja Amerikan välille saatiin lennätinyhteys ja tiedonvälityksessä päivät muuttuivat sekunneiksi. Ennen kuin yhteydestä tuli pysyvä, merikaapelihankkeen puuhamiehen, telealalle heittäytyneen paperikauppiaan, piti oppia kuuntelemaan sähkön ammattilaisia.


välille saatiin lennätinyhteys ja tiedonvälityksessä päivät muuttuivat sekunneiksi.
Ennen kuin yhteydestä tuli pysyvä, merikaapelihankkeen puuhamiehen,
telealalle heittäytyneen paperikauppiaan, piti oppia kuuntelemaan sähkön ammattilaisia.




"Sähkölangan paneminen Euroopan ja Amerikan välillä Atlantin meren pohjaa myöten on vihdoin hyvästi onnistunut", uutisoi Suomen Julkisia Sanomia 16. elokuuta 1858.

Kesäkuussa raikuvin hurraahuudoin, juhlaliputuksin ja puhein matkaan saatetut kaapelilaivat, Yhdysvaltain laivaston fregatti Niagara ja Britannian armeijan taistelulaiva HMS Agamemnon, olivat 4. elokuuta päässeet perille määräsatamiinsa. Nyt Newfoundlandin Trinity Bayn ja Irlannin Valentian välillä sykkivät sähköiset signaalit. 

Tähän asti sana oli kulkenut Atlantin yli yhtä nopeasti kuin nopein laiva. Merentakaiset uutiset tulivat sanomalehtiin usein viikkojen viipeellä, ja vähintään kuukausi ehti vierähtää, ennen kuin Atlantin toiselle puolelle lähetettyyn kirjeeseen saattoi odottaa vastausta.


Kaapelille sepitettiin runojakin

Kaapeliuutinen riehaannutti ihmiset Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa kansa rynni kaduille. Soittokunnat, kirkonkellot, tehtaanpillit ja laivakellot yhtyivät yleiseen mekastukseen. Kaiken kruunuksi jysäytettiin kanuunoita ja sadan pyssyn kunnialaukauksia. Illalla juhlijat liittyivät soihtukulkueisiin ja sytyttivät kokkoja. Kirkkaasti valaistut lennätintoimistot, poliisi- ja paloasemat, hotellit ja yksityiskodit loistivat kaupunkien yössä. New Yorkissa juhlinta huipentui City Hallin katolta ammuttuun ilotulitukseen, joka päättyi äkisti rakennuksen kellotornin paloon.

Atlantin vastarannalla kuningatar Viktoria myönsi hankkeen johtaville briteille, HMS Agamemnonin kapteenille George Preedylle sekä vain 26-vuotiaalle pääteknikolle Charles Brightille ritarinarvon. 

Kaapelin lasku julistettiin vuosisadan tapaukseksi, ja kaapelille sävellettiin musiikkia ja sepitettiin runoja. Niissä kaapelia ylistettiin aalloista nousevaksi rauhan airueksi, joka tuo kaikki kansat puheyhteyteen keskenään ja poistaa sodat ja väärinkäsitykset. Kun ihmisen tekniikka oli selättänyt luonnonvoimat ja maapallo oli vyötetty sähkövirralla, mikään ei enää ollut mahdotonta.

Atlantin kaapelihankkeen alullepanijasta ja puuhamiehestä, amerikkalaisesta Cyrus West Fieldistä tuli yhtäkkiä kaikkien sankari, aikansa Kolumbus.


Liikemies haki kipinää elämään

Field, joka oli ansainnnut omaisuutensa paperikaupalla, innostui kaapelin rakentamisesta 1854. Häntä pyydettiin sponsoriksi hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli liittää Newfoundland Pohjois-Amerikan lennätinverkkoon. Newfoundlandin kärki kurkotti itään pari päivänmatkaa lähempänä Eurooppaa kuin New York. Jos Euroopasta tulevat laivat voisivat jättää uutisensa morsetettaviksi eteenpäin jo siellä, tiedonvälitys nopeutuisi. 

Field pyöritteli mietteliäänä työhuoneensa karttapalloa. Pari päivää ei tuntunut paljolta - miksei saman tien vedettäisi lennätinlankaa Irlantiin asti ja poistettaisi pariviikkoinen uutisviive kokonaan? 

Monen mielestä ajatus oli täyttä utopiaa. Atlantin lanka olisi kymmenen kertaa niin pitkä kuin ajan pisin merikaapeli, ja paikoin se pitäisi laskea lähes 5 000 metrin syvyyteen.

Field ei kuitenkaan aikaillut. Hän oli vasta 35-vuotias mutta vetäytynyt jo eläkkeelle yrityksensä johdosta ja tympääntynyt New Yorkin seurapiirielämään, jota edes herrasmiesmatkailu Etelä-Amerikassa ei piristänyt.
Sähköstä tai lennättimestä Field ei tiennyt mitään. Kun sähköopista lähes yhtä tietämätön Samuel Morse ja Atlantin topografiaan perehtynyt Matthew Fontaine Maury kuitenkin vakuuttivat hankkeen toteuttamiskelpoiseksi, Field matkasi rahamaailman keskukseen Lontooseen.


Vaimenemisesta varoitettiin

Britanniassa Field tapasi merenalaisia lennätinlinjoja tutkineen Glasgow’n yliopiston professorin William Thomsonin. Thomsonia huolettivat signaalin vaimeneminen ja hidastuminen, ne kun tuottivat ongelmia jo Kanaalin ja Välimeren ylittävillä etapeilla. Thomsonin mukaan signaalin viive kasvaisi kaapelin pidentyessä eksponentiaalisesti, eli pituudeltaan kymmenkertaisessa kaapelissa se olisi satakertainen. Sähköttäminen Atlantin ali olisi käytännössä mahdotonta.

Thomson puhui näkymättömästä voimakentästä, joka levittäytyisi koko kaapelin pituudelle ja pyrkisi karkaamaan kuparijohtimesta ohuen eristekerroksen läpi rautaiseen kuoreen ja ympäröivään meriveteen. Ohuesti eristetyssä kaapelissa kentän energia hajoaisi: terävä signaali heikkenisi matkalla ja puuroutuisi tunnistamattomaksi kohinaksi.
Mutta Thomsonilla oli korjausehdotus. Hän kehotti Fieldiä vahvistamaan kaapelin kupariydintä ja paksuntamaan eristekerrosta.

Fieldistä Thomsonin puheet villistä voimakentästä varmaankin kuulostivat sekopäisiltä, huomauttaa David Bodanis kirjassaan Electric Universe. 1850-luvulla ani harva uskoi Michael Faradayn hahmottelemaan ajatukseen sähkökentästä. Fieldille kaapeli oli kuin letku, johon paristosta ahdettiin kipinää. Jos signaali osoittautuisi loppupäässä liian heikoksi, vika varmasti korjaantuisi tehoa lisäämällä.

Samaa mieltä oli Edward Orange Wildman Whitehouse, kirurgi, jonka Field palkkasi pääinsinöörikseen. Sähkömiehenä itseoppinut Whitehouse oli täysin varma siitä, että pitkä merenalainen lennätinlinja olisi helppo toteuttaa. Tarvittiin vain ohut johdin ja siihen tarpeeksi tehoa.

Field oli tyytyväinen. Whitehouse vakuutti sijoittajat reteällä esiintymisellään ja huolehti myös siitä, ettei Thomsonin epäilyjä päästetty julkisuuteen.


Kolmas yritys vei Atlantin yli

Kesällä 1857 nostettiin ankkurit ensimmäisen kerran, mutta kaapeli katkesi ja vajosi tavoittamattomiin, ennen kuin oli päästy edes puolimatkaan. Seuraavana kesänä kaapelilaivoja koetteli ensin vuosisadan myrsky, ja sen taltuttua toistuvat viat ja kaapelin katkeamiset pakottivat laivat palaamaan Irlantiin.




Lennätin oli digiviestintää


Tietokoneet toimivat kahdella erilaisella bitillä, ja niin toimi morsetuskin, lennättimen kieli. Sen bittejä olivat viiva ja piste, joista kombinoitiin kirjaimet ja muut merkit.
Yksinkertaisimmillaan lennätin on virtapiiri, johon on kytketty virtalähde, sähkömagneetti ja lähettimenä toimiva katkaisin. Kun se painetaan alas, piirissä kulkee virta, ja nostaminen taas katkaisee virran. Katkaisimella siis voidaan lähettää eripituisia sähköpulsseja; morsekoodissa lyhyet pulssit ovat pisteitä ja pitemmät viivoja.

 Lähettimellä naputettu signaali tulkitaan sähkömagneetin avulla. Se magnetoituu, kun sen käämissä kulkee virta. Magneetin ulottuvilla oleva raudanpala ponnahtaa kiinni ja irtoaa taas, kun lähettäjä päästää kytkimen.

Ensimmäisissä 1830-luvun vastaanottimissa sähkömagneetti sai kompassineulan liikkeelle. 1840-luvulla sähkömagneetti pantiin liikuttamaan kynää, joka piirsi liikkuvalle paperille lyhyitä ja pitkiä viivoja. Pian kuitenkin huomattiin, että metallipalan kiinnittyminen magneettiin ja irtoaminen siitä synnytti nakutussarjan, josta pisteet ja viivat pystyttiin tulkitsemaan korvakuulolta.
Klonk ja heti perään klik merkitsi pistettä. Klonk ja klik hiukan pitemmällä viipeellä merkitsi viivaa. Piirtävän vastaanottimen rinnalle kehitettiinkin 1850-luvulla ääneen perustuva vastaanotin.


Kulta-aika loppui puhelimeen


Ensimmäistä Atlantin alittavaa kaapelia seurasi 1870 Hongkongin, Japanin ja Kiinan liittäminen maailmanlaajuiseen lennätinverkkoon. Australia oli vuorossa 1871 ja lopulta Etelä-Amerikka 1874. Vuoteen 1900 mennessä Atlantin alla kulki 15 kaapelia.

Lennättimen parissa toimivat operaattorit loivat oman alakulttuurinsa. Töiden salliessa lennätinvirkailijat chattailivat ja solmivat suhteita verkossa. Sanottiinpa lennättimen välityksellä myös "tahdon".

Digitaalisen viestinnän ja operaattorien kulta-aika päättyi 1900-luvun alussa, jolloin jo joka kymmenes amerikkalaistalous oli hankkinut helppokäyttöisen puhelimen.
Sähkötystä tarvittiin enää mertentakaiseen viestintään, ja radiopuhelinten keksimisen jälkeen 1920-luvulla yhä harvemmin enää siihenkään. Ensimmäinen transatlanttinen puhelinkaapeli vedettiin 1956. Sen jälkeen puhelinliikenne hallitsi kaapeleita internetin tuloon asti.






James Buchananille


Ylistys vaihtui vinoiluksi

Yhdyssiteestä ei kuitenkaan tullut ikuista. "Ajatuksen valtatie", joksi lennätintä 1800-luvulla kutsuttiin, ei kiidättänyt kuningatar Viktorian onnitteluja valtameren yli, vaan näitä 99:ää sanaa jouduttiin kalastelemaan Atlantin aaltojen alta kuusitoista ja puoli tuntia.

Toiseen suuntaan liikenne ei vetänyt sen paremmin. Presidentti Buchananin suunnilleen samanpituinen vastaus kuhnaili matkallaan yli 30 tuntia.

Lennättimen virallinen käyttöönotto viivästyi ja viivästyi. Lehdistön ylistys vaihtui vinoiluun. Levisi jopa huhu huijauksesta: ehkä kaapelia ei koskaan ollutkaan, vaan Cyrus Field oli käyttänyt koko touhua pörssikeinottelun välineenä.

Tuskastuneet operaattorit Atlantin molemmin puolin naputtivat linjalle toistopyyntöjä kerran toisensa jälkeen. Viestejä saatiin läpi vain ajoittain. Linja heikkeni päivä päivältä. Syyskuussa Atlantin ali välittyi enää hajanaista tavusalaattia, josta operaattorit parhaina päivinä onnistuivat poimimaan satunnaisen ehjän sanan. Lokakuun puolivälin jälkeen lanka mykistyi täysin.


Vikoja korjattiin voimakeinoin

Missä vika?  Ensinnäkään Field ei ollut kuunnellut Thomsonia: johdin oli liian ohut ja eristykseltään riittämätön. Toiseksi kaapeli oli kovassa kiireessä teetetty kahdella eri valmistajalla. Se ei koko mitaltaan täyttänyt edes suunnitelman mukaisia paksuusvaatimuksia, eikä johtimena käytetty kuparilanka ollut tasalaatuista. Uloimman panssarikerroksen rautavaijerit oli toisessa tehtaassa kierretty kaapelin ympärille myötä- ja toisessa vastapäivään, ja siksi suojapanssari yhteen liitettäessä keriytyi helposti auki. Kolmanneksi kaapeli oli kokenut kovia säilytyksen, lastauksen ja myrskyn aikana.

Puutteistaan huolimatta kaapeli oli aluksi toiminut tyydyttävästi. Silloin Thomson oli istunut Valentia Bayn pimennetyssä sähkötyskopissa katse naulittuna valopisteen tanssiin peiligalvanometrin mitta-asteikolla.

Hienoinenkin signaali riitti kääntämään laitteen käämin ylle ripustettua magneetein varustettua pikkupeiliä, joka heijasti valonsäteen asteikolle. Sähköisen signaalin tahdittamat valopisteen nytkähdykset oikealle ja vasemmalle Thomson tulkitsi morsekoodin pisteiksi ja viivoiksi.

Whitehouse kuitenkin vaihdatti Thomsonin kehittelemän herkän peiligalvanometrin tilalle omat, patentoimansa laitteet.  Hänellä oli kaapeliyhtiön kanssa sopimus niiden käytöstä, ja hän myös halusi uudesta yhteydestä täyden kunnian. Olihan jonossa odottamassa esimerkiksi kuningattaren viesti.

Whitehousen laitteet eivät tehneet oikeutta kuningattaren sähkeelle, ja viestiliikenne puuroutui yhä pahemmin. Paniikissa Whitehouse turvautui voimakeinoihin: hän otti käyttöön puolitoista metriä korkeat varageneraattorinsa. Kaapeliin kytkeytyi 2 000 voltin jännite, joka kuumensi johtimen ja sulatti eristeen.


Kaapelit lojuivat mykkinä

Lyhytikäisyydestään huolimatta kaapeli ehti osoittaa käyttökelpoisuutensa kirkkaasti.

Amerikkaan välittyi heti tuoreeltaan uutinen Intian kapinoinnin talttumisesta. Britannian hallitus sai tiedotettua kanadalaisille joukoilleen, ettei niiden apua Intiassa tarvittukaan, ja joukkojensiirto-operaatio peruutettiin. Tämä säästi briteiltä kymmeniätuhansia puntia.

Silti kesti seitsemän vuotta, ennen kuin päästiin uuteen yritykseen. Yhdysvaltoja koetteli lama, sitten sisällissota. Amerikkalaiset rakensivat lennätinlinjan mantereensa halki. Britit taas yrittivät saada imperiuminsa tiiviimmin hallintaan vetämällä langan Punaisenmeren poikki, mutta urakka epäonnistui.

Vuonna 1861 kolme neljäsosaa vedenalaisista kaapeleista lojui mykkinä merten pohjalla. Britit perustivat komitean selvittämään asiaa, ja Whitehousen möhläykset tulivat julki. Syy Atlantin kaapelin epäonnistumisesta sälytettiin kokonaan hänen harteilleen.

Nyt kaikki olivat halukkaita kuuntelemaan Thomsonia. Hänestä tehtiin Atlantin kaapelihankkeen pääinsinööri, ja hänen ohjeillaan uusi Punaisenmeren alittava lennätinlinja Intiaan pystyttiin avaamaan 1864.


Töihin tuli maailman suurin laiva

Lannistumaton Field alkoi kerätä pääomaa uuteen yritykseen. Hänellä ei ilmeisesti ollut pienintäkään epäilystä sen onnistumisesta: hän myi paperibisneksensä ja sijoitti koko omaisuutensa Atlantin kaapeliin.

Uusi kaapeli oli tuhdimmin eristetty ja sen kupariydin painoltaan kolminkertainen vuoden 1858 kaapeliin verrattuna. Läpimittaa kaapelilla oli  vanhaan nähden tuplasti eli pari miehen sormenleveyttä. Uudesta kaapelista tuli niin massiivinen, että sen kuljettamiseen tarvittiin maailman suurin laiva.

Vuonna 1857 rakennetun Great Easternin runko oli 200 metriä pitkä ja majoitti 4 000 matkustajaa. Laiva piti kokoennätystä hallussaan lähes puoli vuosisataa eikä olisi mahtunut edes 1914 valmistuneesta Panaman kanavasta. Great Eastern oli suunniteltu suureksi, jotta se voisi tehdä vaikka maailmanympärysmatkan täydentämättä välillä hiilivarastojaan. Siitä tuli kuitenkin epäonnekas rautakolossi, ja jo 1864 se poistettiin käytöstä tappiollisuutensa vuoksi.

Kaapelilaivaksi muutettuna Great Eastern aloitti uuden elämän. Se nosti ankkurin Valentiassa 23. heinäkuuta 1865, kun Field ja Thomson viidensadan miehen voimin lähtivät neljänteen Atlantin kaapelin laskuyritykseensä.


Sankarit saivat palkkansa

Tarvittiin kuitenkin vielä yksi yritys, ennen kuin Fieldin pitkään hautoma haave toteutui. Vuonna 1866 yhteys Uuden ja Vanhan maailman välille avautui kerralla kahdella kaapelilla, kun edellisenä vuonna loppumatkasta katkennut kaapelikin saatiin ongittua ylös.

Tällä kertaa yhteydestä tuli pysyvä, ja sijoittajatkin saivat korkoa rahoilleen. Ensimmäisenä päivänään kaapeli tuotti jo 1 000 puntaa. Field rikastui ja sai kongressin myöntämän kultamitalin. Thomson lyötiin ritariksi. Vuonna 1891 hänelle annettiin ensimmäisenä tiedemiehenä aatelisarvo ja paikka ylähuoneessa. Hän otti nimen lordi Kelvin, Glasgow’n yliopiston mailla virtaavan joen mukaan.

Mannertenvälisessä tietoliikenteessä alkoi digitaalinen vallankumous.

Sanomia Turusta kirjoitti syyskuussa 1866: "Välimatka, johon ennen kului 12 eli 14 päivää on nyt lyhennetty muutamaksi sekunniksi; pikaisemmin kuin valo lentävät nyt sanat edestakaisin Atlantin äärettömän syvän meren pohjaa pitkin ja tuokiossa kulkevat kysymykset ja vastaukset vanhasta maanosasta uuteen."


Eeva Mäkelä on Saksassa asuva filosofian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.


Aiheesta enemmän John Steele Gordon: A Thread Across the Ocean. Walker & Co, New York 2002.
Crosbie Smith ja M. Norton Wise: Energy and Empire - A Biographical Study of Lord Kelvin. Cambridge University Press, 1989.
Tom Standage: The Victorian Internet. Walker & Co, New York, 1998.
David Bodanis: Electric Universe - How Electricity Switched on the Modern World. Brown, Little, Lontoo 2005.