Onnellisuus on kuin toivottu tauti, mutta mistä sen voi itseensä tartuttaa? Selvitimme, mitä tiede sanoo onnen elementeistä.

Kaikki uskovat tietävänsä, mitä onni on, mutta kukaan ei osaa sitä yksiselitteisesti määritellä – ei, vaikka onnellisuuden olemusta on puntaroitu antiikin Sokrateesta lähtien. Tutkijat ovat kuitenkin kyenneet selvittämään, millaisista aineksista onni koostuu. Tulosten valossa näyttää siltä, että useimmat meistä etsivät sitä aivan vääristä lähteistä.

1 Onni on vauras kotimaa?

– Hipit olivat oikeassa, julisti Warwickin yliopiston taloustieteen professori Andrew Oswald taannoin yleisöluennollaan. – Talouskasvu ei korreloi onnellisuuden kanssa.

Rikkaiden valtioiden asukkaat ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhien, mutta kun tietty vauraus – vajaa viidennes Suomen nykyisestä bruttokansantuotteesta – on saavutettu, kansalaisten onnellisuus ei enää lisäänny. Euroopan unionin ja Yhdysvaltain kansalaisista yli 99 prosenttia elää nyt yltäkylläisemmin kuin yksikään edeltänyt sukupolvi, mutta subjektiivinen onnellisuus on vuosikymmeniä sinnitellyt suurin piirtein samoissa lukemissa.

Kun kansan perustarpeet on täytetty, valtion ei ole mitään järkeä rikastua enempää, Andrew Oswald päättelee.

2 Oikea sukupuoli?

Nykynaiset ovat onnettomampia kuin nykymiehet, kun tilanne 1970-luvulla oli päinvastoin, väittävät Pennsylvanian yliopiston tutkijat Betsey Stevenson ja Justin Wolfers. Myös Anke Plagnol Cambridgen yliopistosta on kollegoineen pannut merkille, että naisista tulee vuosien mittaan miehiä onnettomampia. Tämä johtuu Plagnolin mukaan siitä, että naiset eivät onnistu tavoitteissaan niin hyvin kuin miehet. Tilastollinen ikä, jossa miehet ohittavat naisten onnellisuuden, on 48 vuotta.

3 Onnelliset aivot?

Wisconsin-Madisonin ylipiston psykologian professori Richard Davidson on havainnut, että myös otsalohkojen, erityisesti käyttäytymistä ja motivaatiota hoitavien etuotsalohkojen, vilkkaudella on yhteys onnellisuuteen. Kun vasen etuotsalohko työskentelee kiivaammin kuin oikea, ihminen on yleensä onnellinen ja innostunut. Jos taas oikea on selvästi aktiivisempi, ihminen on todennäköisesti onneton tai ahdistunut. Otsalohkojen tyypillinen työnjako näkyy jo lapsilla.

4 Huippukokemukset?

Syvin nautinto ja tyydytys vaativat ponnistelua, opastavat positiivisen psykologian uranuurtaja, Pennsylvanian yliopiston professori Martin Seligman, ja niin sanottujen flow-kokemusten spesialisti, Kalifornian Drucker-instituutin professori Mihály Csíkszentmihályi.

”Vuorikiipeilijä saattaa olla paleltumaisillaan, äärimmäisen uupunut, putoamaisillaan pohjattomaan halkeamaan, mutta hän ei haluaisi olla muualla. Cocktailin siemailu palmun alla turkoosin meren äärellä on mukavaa, mutta sitä ei voi verrata riemuun, jota kiipeilijä tuntee hyytävän kylmällä vuorenhuipulla”, Csíkszentmihályi kuvaa kirjassaan The Call of the Extreme.

Professorin mukaan huippukokemuksia ei kuitenkaan tarvitse hakea äärioloista. Täydellinen keskittyminen mihin tahansa haasteeseen voi synnyttää uppoutumisen lumon, joka tuottaa niin suurta tyydytystä, että aika pysähtyy ja ihminen unohtaa jopa itsensä.

5 Hyvä terveys?

Terveydentila korreloi voimakkaasti onnellisuuden kanssa: kipeänä on vaikea olla onnellinen, masentuneena suorastaan mahdotonta. Kyse on kuitenkin ihmisen omasta arviosta, sillä objektiivinen terveydentila ei ole käytännössä lainkaan sidoksissa onnellisuuteen.

Hyvässä lykyssä terveys ja onni synnyttävät myönteisen kierteen. Rotterdamin Erasmus-yliopiston Ruut Veenhoven sanoo, että onnellisuus edistää terveyttä ja pidentää ikää yhtä paljon kuin tupakointi tuhoaa ja lyhentää.

Onni on terveellistä ilmeisesti siksi, ettei stressi pääse rapauttamaan immuunijärjestelmää.  Winsconsinin yliopiston 10 000 ihmisen seurantatutkimuksessa on käynyt ilmi, että onnellisimmat hallitsevat kielteisiä tunteitaan paljon keskimääräistä paremmin ja että iltaisin heidän elimistössään on vähiten stressihormoni kortisolia.

6 Pullea lompakko?

Raha tekee onnellisemmaksi, jos se nostaa köyhyydestä keskiluokkaan, sanoo bestselleriksi nousseen Stumbling on Happiness -kirjan kirjoittaja, psykologi Daniel Gilbert Harvardin yliopistosta. Sitten tulee stoppi. Ero viidentuhannen ja viidenkymmenentuhannen vuosituloissa on dramaattinen, mutta muutos viidestäkymmenestätuhannesta miljoonaan ei juuri vaikuta onnellisuuteen.

Psykologit selittävät vaurauden ja onnellisuuden hämmästyttävän löyhää yhteyttä muun muassa sillä, että ihminen vertaa jatkuvasti omaa tilannettaan muiden tilanteeseen. Kaikki on siis suhteellista: miljonäärikin tuntee itsensä surkeaksi miljardöörien seurassa.

Tutkijat puhuvat myös ”hedonismin oravanpyörästä”, joka saa meidät nopeasti tottumaan hyviin asioihin ja pitämään niitä itsestään selvinä. Siksi vaadimme aina lisää.

Hedonismin oravanpyörään vauhtia polkee ilmeisesti se, että aivoissamme on erilliset järjestelmät halulle ja pitämiselle.  Haluamiseen kytkeytyvät manteli- ja accumbens-tumake, jotka viestivät dopamiinin välityksellä. Tykkääminen taas syntyy opioidien avustuksella, selittää tutkija Daniel Nettle Newcastlen yliopistosta.

Haluamisessa palkitsevaa on nimenomaan odotus, ei saaminen. Voimme siis hinkua jotakin, joka ei tuotakaan tyydytystä, kuten esimerkiksi rahaa.

7 Iloiset geenit?

Kaksostutkimusten perusteella onnellisuus on osin synnynnäistä. Perimä ikään kuin rajaa vaihteluvälin, jonka sisällä onnellisuutemme muuntelee. Tämän vuoksi niin lottovoittajan kuin halvaantuneen onnellisuus palautuu melko pian lähtötasoonsa.

Minnesotan yliopiston emeritusprofessorin David Lykkenin ja hänen kollegansa Auke Tellegenin tutkimukset osoittavat, että geenit määräävät ihmisen perusonnellisuuden noin 50-prosenttisesti. Samaan tulokseen päätyi äskettäin lähes tuhat kaksosparia seulonut Edinburghin yliopiston professorin Timothy Batesin ryhmä.

Skottien mukaan perimän ja onnellisuuden kytkös selittyy geneettisesti määräytyvillä temperamenttipiirteillä, kuten ulospäinsuuntautuneisuudella, tasapainoisuudella ja tunnollisuudella. Nämä onnelliset ominaisuudet kulkevat yleensä pakettina: jos saat yhden, saat todennäköisesti ne kaikki.

Bates on jopa sitä mieltä, että tietyt piirteet aiheuttavat onnellisuuden. Avoimilla, sosiaa­lisilla ihmisillä, jotka eivät murehdi liikoja, on taipumus onnellisuuteen, hän summaa.

Persoonallisuuteen ja onneen kytkeytyy monta geeniä. Eniten lienee tutkittu mielialaan vaikuttavan serotoniinin kuljettajaproteiinin geeniä. Sillä on kaksi muotoa, lyhyempi ja pidempi, ja ne meistä, joilla on lyhyempi versio, ovat tavallista alttiimpia esimerkiksi neurooseille ja negatiivisille tuntemuksille. Aivokuvauksissa tämä näkyy muun muassa mantelitumakkeessa. Pelokkaiden ihmiskasvojen katselu kiihdyttää lyhyen geenimuodon kantajien tumaketta monin verroin enemmän kuin niiden, joilla on kaksi pitkää kopiota.

8 Nuoruus ja kauneus?

Ruut Veenhovenin mukaan fyysisesti viehättävät nuoret ovat jonkin verran onnellisempia kuin keskivertotoverinsa. Kauneuden ja onnellisuuden sidos ei kuitenkaan ole niin voimakas kuin kaikesta ulkonäkökohkaamisesta voisi päätellä.

Eikä onnea määrää ikäkään. Tosin keski-ikäiset ilmoittautuvat hitusen onnettomammiksi kuin nuoret ja vanhat. Tilastollisesti syvin notkahdus näyttää osuvan 44. ikävuoden tienoille.

Ikäihmiset ovat kuitenkin paljon onnellisempia kuin nuoremmat kuvittelevat. Stanfordin yliopiston professorin Laura Carstensen tulosten mukaan myönteisten tunteiden esiintymistiheys tai voima ei muutu 18. ja 94. ikävuoden välillä. Sen sijaan kielteiset tunteet, kuten mustasukkaisuus, surumielisyys, viha ja ahdistus, harvinaistuvat vuosien karttuessa.

9 Äly ja koulutus?

Jos koulutuksella tarkoitetaan perinteistä, arvosanoihin tähtäävää opetusta, se vaikuttaa onnellisuuteen hyvin vähän. Sen sijaan epävirallinen, koulun ulkopuolella tapahtuva opiskelu voi kasvattaa onnellisuutta hyvinkin paljon, on todennut muun muassa Alex Michalos,  Brittiläisen Kolumbian yliopiston yhteiskuntatieteiden professori.

Älykkyys sen sijaan ei vaikuta onnellisuuteen mitenkään. Kun Erasmus-yliopiston Yowon Choi analysoi asiasta tehtyjä tutkimuksia, hän totesi, etteivät fiksut ihmiset ole yhtään onnellisempia kuin muut.

10 Mieluinen työ?

Työssä käyvä on keskimäärin onnellisempi kuin työtön. Itse asiassa työttömyys on ainoita asioita, joista onnellisuus ei hevin ponnahda takaisin perustasolleen.

Työ on tärkeä osa identiteettiä. Sen kautta luodaan verkostoja ja sosiaalista minäkuvaa, selittävät taloustieteilijät Tatu Hirvonen ja Esa Mangeloja kirjassaan Miksi kolmas hampurilainen ei tee onnelliseksi.

Työn vaikutus onnellisuuteen riippuu pitkälti siitä, miten kukin työhönsä suhtautuu ja millaisia tavoitteita itselleen asettaa.  New Yorkin yliopiston liiketalouden professori Amy Wrzesniewski antaa esimerkin tutkimistaan sairaalan laitosapulaisista: ne, joille sairaala on vain työpaikka ja työ pelkkää siivoamista, eivät saa tyydytystä työstään. Sen sijaan ne, jotka katsovat olevansa olennainen osa potilaiden hoitotiimiä, arvostavat työtään ja nauttivat siitä.

Työssä myös itsenäisyyden tunne on tärkeä. Tästä kertoo se, että yksityisyrittäjät ovat keskimäärin onnellisempia kuin palkansaajat, silloinkin, kun heidän tulonsa ovat pienemmät. Yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa vapauden tunne ja työstä saatu tyydytys vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen kuitenkin enemmän  kuin kollektiivisissa kulttuureissa.

11 Puoliso ja perhe?

Naimisissa olevat ovat onnellisempia, terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja seksuaalisesti aktiivisempia kuin sinkut tai avoliittolaiset, joiden onnellisuus sijoittuu noiden kahden väliin. Avion yhteys onneen voi kuitenkin selittyä sillä, että onnellisten ihmisten on todettu löytävän puolison muita todennäköisemmin.

Entä lapset? Yllättäen jälkikasvulla on tutkimusten mukaan vain pieni vaikutus onnellisuuteen – ja se on negatiivinen. Vanhemmat ovat onnettomimmillaan silloin, kun heidän lapsensa ovat taaperoiässä tai teinejä, tietää Harvardin yliopiston Daniel Gilbert.

Gilbertin mukaan on kuitenkin olennaista, että luulemme lasten tekevän meidät onnellisiksi. Jos ihmiset alkaisivat ajatella, ettei lapsiin uppoava aika, vaiva ja raha maksakaan itseään takaisin onnen tunteina, edessä olisi sukupuutto.

12 Joukko ystäviä?

Onnellisimmat ihmiset ovat seurallisimpia, ja ystävillä on väkevä yhteys onnellisuuteen. Onnellisuus jopa tarttuu ihmisestä toiseen: kun joku tulee onnelliseksi, se vaikuttaa paitsi hänen ystäviinsä myös ystävien ystäviin – ja vielä ystävien ystävien ystäviin. Tartuntana saatu olotilan kohennus voi kestää jopa vuoden ajan, sanovat Harvardin yliopiston Nicholas Christakis ja San Diegon yliopiston James Fowler, jotka löysivät ketjureaktion jo 20 vuotta kestäneestä seurantatutkimuksesta.

13 Avulias mieli?

Tutkimusprofessori Carolyn Schwartz Massachusettsin yliopistosta on tutkinut tuhansia ihmisiä ja huomannut, että ne, jotka auttavat muita, ovat merkittävästi onnellisempia kuin ne, jotka eivät niin tee. Samanlaisia tuloksia on lukuisia.

Neuropsykologit uskovat löytäneensä ilmiölle jopa biokemiallisen selityksen. Esimerkiksi Nature- ja Pnas-lehdessä viime ja toissa vuonna julkaistut tutkimukset kertovat, että hyväntekeväisyys aktivoi aivoissa samoja mielihyvärakenteita kuin sosiaalinen kanssakäyminen ja seksi.

Hyväntekeväisyydestä ja myönteisistä tuntemuksista syntyy toisiaan ruokkiva kierre. Useissa tutkimuksissa on todettu, että onnelliset ovat muita avuliaampia.

14 Usko Jumalaan?

Satojen tutkimusten mukaan uskonto vahvistaa onnellisuutta. Uskonnolliset ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisempiä, vähemmän stressaantuneita ja tasapainoisempia kuin ei-uskonnolliset.

Liesbeth Snoep Rotterdamin Erasmus-yliopistosta pani kuitenkin merkille, että useimmat onnellisuutta ja uskontoa ruotineet tutkimukset on tehty Yhdysvalloissa. Tästä syystä hän kartoitti asiaa erikseen myös Alankomaissa ja Tanskassa. Paljastui, että uskonnollisuuden ja onnellisuuden kytkös ylitti merkitsevyyden rajan vain Yhdysvalloissa.

Snoep arvelee osaselitykseksi muun muassa sitä, että Tanskassa ja Alankomaissa valtio hoitaa sosiaaliturvaa enemmän kuin Yhdysvalloissa, missä se jää monin tavoin kirkkojen kontolle.

Toisaalta hengellisyys ja usko oman elämän merkityksellisyyteen voivat vahvistaa onnellisuutta, vaikka uskonto tai kirkossa käyminen ei niin tekisikään. Näin totesi äskettäin 8–12-vuotiaita lapsia tutkinut Brittiläisen Kolumbian yliopiston ryhmä.

15 Huojuvat palmut?

Aurinko torjuu kaamosmasennusta, mutta onnellisuus ei vaihtele ilmaston mukaan. Huojuvien palmujen alla elämä ei ole sen auvoisempaa kuin kylmässä tai pimeässä. Esimerkiksi me suomalaiset keikumme kaikkien maailmanlaajuisten onnellisuustutkimusten kärkisijoilla.

16 Kohtuus kaikessa?

Liika onnellisuus latistaa. Kielteinen mieliala tekee analyyttisemmäksi, kriittisemmäksi ja innovatiivisemmaksi, on moneen kertaan todennut
onnellisuustutkimuksen pioneeri, Illinoisin yliopiston psykologian emeritusprofessori Ed Diener.

Samaan suuntaan osoittaa myös hiljattain Perspectives on Psychological Science -lehdessä julkaistu liki satatuhatta ihmistä kattanut analyysi. Asteikolla 1–10 kahdeksikon onnellisuustason ihmiset olivat menestyneet elämässään paremmin kuin superonnelliset ysit ja kympit. Kasit myös kouluttautuivat ja ansaitsivat onnellisimpia enemmän.

Jos ihminen on täydellisen onnellinen, hänellä ei ole motivaatiota muuttaa mitään, tutkijat arvelevat.

Anna kielteisten tunteiden tulla

Mikä ennen oli normaalia surua, pitää nykyisin nujertaa. Onnellisuudesta on tullut valtava bisnes, toteavat Ed Diener ja Robert Biswas-Diener tuoreessa kirjassaan Happines: Unlocking the Mysteries of Psychological Wealth. Hyllyt notkuvat onnellisuusoppaita, ja jokin lääkeyritys jossakin kehittää paraikaa lääkettä, joka tekee sinusta onnellisemman.

Kielteiset tunteet ovat kuitenkin tarpeen. Ne eivät kehittyneet turhaan. Ei olisi hyväksi, jos tuntisit olosi onnelliseksi, kun olet pimeällä kujalla yksin yöllä, huomauttaa Daniel Gilbert.

Jos siis joku tarjoaa sinulle pilleriä, joka pitää sinut sataprosenttisen onnellisena, juokse karkuun.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2009.

Onnellisuustutkijoiden ohjeita onneen

Vaikka onnellisuudella on geneettinen pohja, noin puolet ihmisten onnellisuuseroista aiheutuu ympäristötekijöistä. Omaa onnellisuuttaan voi siis jokainen virittää. Tässä muutamia ohjeita:

”Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa. Ne, jotka päivittäin pysähtyvät miettimään jotakin myönteistä asiaa, voivat paremmin kuin muut.”

David Myers, Hope College

”Yritä olla aktiivinen ja sosiaalinen, vaikka vain muutaman ihmisen kanssa. Harjoittele asioita, jotka ovat sinulle emotionaalisesti haastavia. Aseta itsellesi pieniä tavoitteita ja ponnistele niiden saavuttamiseksi. Tutkaile ilonaiheitasi – ne paljastavat, mikä toimii sinun elämässäsi.”

Timothy Bates, Edinburghin yliopisto

”Tunnista omat vahvuutesi ja muokaa elämääsi niin, että käytät niitä enemmän - työssäsi, ihmissuhteissasi, vapaa-aikanasi. Mitä enemmän hyödynnät vahvuuksiasi, sitä enemmän flowta elämässäsi on.”

Martin Seligman, Pennsylvanian yliopisto

”Meidän ei kuulu olla onnellisia kaiken aikaa. Mitä hyötyä olisi kompassista, jonka neula olisi juuttunut kiinni? Onnellisuus on paikka, jossa käydään, ei paikka, jossa asutaan.”

Daniel Gilbert, Harvardin yliopisto

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.