Vedenpaisumus on varmaan maailman tunnetuin alkumyytti. Se löytyy satojen kulttuurien tarustosta. Suosion saattaa selittää se, ettei tuhotulva ole pelkkä myytti.


Se löytyy satojen kulttuurien tarustosta. Suosion saattaa selittää se,
ettei tuhotulva ole pelkkä myytti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Näin uskoo ainakin yhdysvaltalainen ympäristöarkeologi Bruce Masse. Hänen mukaansa vedenpaisumus oli maailmanlaajuinen luonnonkatastrofi, joka alkoi todennäköisimmin toukokuun 10. päivän tienoilla 2807 ennen ajanlaskumme alkua.

Los Alamosin laboratoriossa  työskentelevä Masse perustaa näkemyksensä monitieteiseen tutkimukseen, jota varten hän ja hänen kollegansa kävivät läpi yli 4 000 luonnononnettomuuksista kertovaa myyttiä. Niistä he valikoivat tarkkuuslukuun 284 tarinaa, joissa kuvattiin ihmisten joukkokuolemaan johtanut katastrofi. Ylivoimaisesti yleisimmäksi katastrofiksi osoittautui vedenpaisumus. Se löytyi 175 myytistä.


Kuin yhtä kertomusta

Vedenpaisumusmyytit olivat peräisin eri kulttuuripiireistä eri puolilta maailmaa mutta paljastuivat hämmästyttävän yhdenmukaisiksi. Tätä ei riittänyt selittämään se, että uudempiin kertomuksiin on lainattu aineksia vanhemmista, sillä samankaltaisuuksia löytyi myös myyteistä, joiden tiedetään syntyneen toisistaan riippumatta.

Massen mielestä loogisin selitys yhdenmukaisuuksille on jokin todellinen tapahtuma luonnossa. Sen on täytynyt olla äkillinen ja hyvin poikkeuksellinen ja samalla sellainen, että se on ollut helppo havaita eri puolilla maailmaa.


Ensin näkyi kirkas tuli

Lukuisat myytit kertovat, että useita päiviä ennen vedenpaisumusta taivaalla näkyi kirkas tuli ja suuren sarven tai käärmeen muotoinen valo. Sitten seurasi myrskyjä, rankkasateita ja tulvia, mutta myös maanjäristyksiä, hyökyaaltoja ja polttavia tuulia. 75 prosenttia koettelemuksen keston kertovista myyteistä ilmoittaa pituudeksi 4-10 vuorokautta.

Vedenpaisumuksen ajankohdan Masse jäljitti viemällä eri myyttien tietoja vuodenajoista, planeettojen asennoista ja kuunkierroista muinaistaivaan liikkeitä simuloivaan tietokoneohjelmaan. Se osoitti, että tuhoisa tulva osui pohjoisen pallonpuoliskon kevääseen, todennäköisimmin toukokuun 10. päivän tienoille vuoteen 2807.

Ajoitukselle löytyi sopivasti sivustatukea historiallisista lähteistä. Kiinalaiset kronikat esimerkiksi kertovat suuresta tulvasta keisarinna Nu Wan valtakauden lopulla noin 2810 ennen ajanlaskun alkua. Egyptin muinaishistoriassa taas mainitaan, että maata kohtasi suuri tuho vuoden 2800 paikkeilla Semerkhetin hallitessa.


Todennäköisimmin komeetta

Myyttien kuvauksia parhaiten vastaava luonnonilmiö on suuren ulkoavaruuden kappaleen osuminen mereen. Kyseessä lienee ollut komeetta. Pyrstötähti sopii selittämään pitkänomaiset valoilmiöt ja havaitut mullistukset. Törmätessään mereen komeetta pärskäytti ilmakehään valtavan määrän vettä ja aiheutti tsunameja, maanjäristyksiä ja myrskytuulia.

Myyttien kuvaamaa vedenpaisumusta näistä ei kuitenkaan vielä seurannut. Massen tulkinnan mukaan hydrologisen kierron suurhäiriö syntyi, kun törmäyslämmön höyrystämä vesi lankesi taivaalta useiden päivien rankkasateina.

Vedenpaisumuksen jälkeinen sateenkaarikin saa selityksensä. Ennennäkemätön väriloisto oli yläilmakehän ilmiö, joka syntyi, kun auringonpaiste osui korkealle ilmakehään kivunneisiin ja siellä jäätyneisiin vesipisaroihin. Välkehdinnän vaikuttavuutta lisäsi se, että sateet olivat puhdistaneet ilman pölyhiukkasista, jotka normaalisti samentavat näkyvyyttä.


Iskujälki vaikea löytää

Vedenpaisumuksen aiheuttanut komeetta oli luultavasti niin suuri, että se jätti jälkiä merenpohjaan. Massen mukaan yksi mahdollinen iskeymäpaikka löytyi hiljakkoin Intian valtamerestä. Se on noin 1 500 kilometriä Madagaskarista itään sijaitseva Burclen kraatteri. Varmasti sitä ei kuitenkaan voida osoittaa maailmanlaajuisen tuhotulvan syntyalueeksi.

Iskeymäkraatterien etsiminen merestä on äärimmäisen hankalaa, eikä vaivatonta ole löytyneiden ajoittaminenkaan. Esimerkiksi Burcle sijaitsee 3 800 metrin syvyydessä, joten näytteenottoon ei ole helppo mennä.




Katastrofikuvaukset haaste tiedeviestinnälle


Ulkoavaruuden uhkissa riittää työsarkaa myös viestinnän tutkijoille. Internetin laajin elokuvatietokanta The Internet Movie Database sisältää yli 90 elokuvaa, joissa on aiheena Maahan ulkoavaruudesta kohdistuva uhka. Ennen vuotta 1994 tehdyistä elokuvista alle 20 prosenttia käsitteli Maahan kohdistuvaa asteroidin tai komeetan törmäystä. Tuoreemmissa se on aiheena joka toisessa.

Elokuvantekijöitä on inspiroinut varsinkin vuonna 1994 sattunut Shomaker-Levy-komeetan näyttävä törmäys Jupiteriin. Sepitteellisten tarinoiden kiinnostavuus lisääntyy, kun ne pystytään yhdistämään todellisiin uhkiin.

Tiedeviestinnälle katastrofielokuvat ovat melkoinen haaste. Ne voivat aiheuttaa turhia pelkoja, kiinnittää huomion epäoleellisiin riskeihin ja haitata todellisten vaarojen torjuntaa. Epärealistisetkin tarinat voivat kuitenkin olla hyödyksi, sillä ne herättävät ihmisten kiinnostuksen tehokkaammin ja halvemmalla kuin perinteinen valistus. Katastrofiviihteen virheistä napisemisen sijaan tutkijoiden pitäisikin miettiä, miten viihteen luomaa kiinnostusta voidaan hyödyntää tiedeviestinnässä ja riskeihin varautumisessa.


The Internet Movie Database: http://www.imdb.com/





Skeptikoita riittää

Masse on esitellyt myytteihin tukeutuvaa muinaistutkimustaan muun muassa viime vuonna ilmestyneessä myyttien syntyä ja merkityksiä luotaavassa Myth and Geology -teoksessa. Odotetusti ajatukset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton. Vedenpaisumuksen jumalalliseen alkuperään uskovia on vaikea vakuuttaa siitä, että jumalten oikeutetun vihan tai äkkipikaistuksen sijaan kyseessä olikin sattuman mereen viskaama eloton ulkoavaruuden kappale.

Myös tutkijoilla on ennakkoluulonsa. Luonnontieteilijät eivät yleensä pidä myyttejä vakavasti otettavana tutkimusaineistona. Psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia vaikuttimia suosivat humanistit taas eivät innostu luonnontapahtumia painottavista myyttien selityksistä. Suuri osa tutkijoista arvelee, että vedenpaisumusmyytti kuvastaa ennen muuta ihmisten pitkää historiaa tulvatasankojen viljelijöinä ja rannikkoseutujen asukkaina.

Masse myöntää, etteivät myytit ole helposti tutkittavissa. Ne ovat muuttuneet vuosisatojen kerronnassa, ja niissä yhdistyy aineksia erilaisista luonnon tapahtumista ja yhteiskunnallisista mullistuksista. Osa vedenpaisumusmyyteistäkin kertoo paikallisista ja satunnaisista tulvista. Esimerkiksi Raamatun vedenpaisumustarina on liitetty Mustanmeren synnyttäneeseen tulvaan (ks. Tiede 2000 8/2000, s. 8), mutta tämänkin tulkinnan todenperäisyydestä kiistellään ankarasti.



Jari Lyytimäki on Suomen ympäristökeskuksen tutkija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla