Tasapuolisuus on journalismin tärkeitä hyveitä. llmastoskeptikot ovat oppineet käyttämään sitä omaksi edukseen.


vat oppineet käyttämään sitä omaksi edukseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Paljonko on kaksi plus kaksi? Useimmat meistä vastaavat, että neljä. Mutta miten suhtautuisimme, jos joku väittäisikin, että kaksi plus kaksi on viisi?

Unohtakaamme nyt postmoderni relativismi, jonka mukaan kaksi plus kaksi voi samanaikaisesti olla neljä ja viisi, miksei kuusikin.

Tavallisessa ihmisyhteisössä vitosmies varmaan naurettaisiin pihalle, mutta ei tiedemaailmassa, sillä se on hyvin poikkeuksellinen yhteisö. Tieteen ihanteiden mukaista olisi analysoida rauhallisesti vähemmistön argumentit. Sitten vitoskoulukunnan näkemykset voitaisiin joko hyväksyä, tai - mikä paljon todennäköisempää - todeta, ettei mikään järkiperuste puolla luopumista tiedeyhteisön konsensuksesta. Kaksi plus kaksi on edelleen neljä.


Tasapainosta tulee pakkopaita

Journalismi kunnioittaa samaa lähtökohtaa, ja varsinkin laatumediassa ihanne johtaa helposti siihen, että kaksi plus kaksi on yhtä hyvin neljä kuin viisi. Lukija saattaa järkeillä, että totuus löytyy varmaan jostain puolivälistä. Kaksi plus kaksi on neljä ja puoli.

Laatujournalismi pyrkii puolueettomuuteen, objektiivisuuteen. Se sopii hyvin esimerkiksi presidentinvaalien kaksintaisteluun tai oikeusjuttuihin: molemmille ehdokkaille tai riidan osapuolille annetaan yhtäläinen tilaisuus tulla kuulluksi.

Tieteeseen sovellettuna journalismin klassisesta hyveestä on kuitenkin tullut pakkopaita, "tasapainon tyranniaa", kuten tilannetta luonnehti New York Timesin tiedetoimittaja Andrew Revkin helmikuussa Bostonissa järjestetyllä Yhdysvaltain tiedeviikolla.

Toimittajat ovat tottuneet etsimään haastateltavakseen toisinajattelijan todistaakseen oman riippumattomuutensa ja puolueettomuutensa. Yleensä kilpaileva näkemys myös löytyy. - Jokaista filosofian tohtoria kohden on olemassa vastaava, mutta vastakkainen filosofian tohtori, Revkin väittää.

Revkinin mukaan lopputuloksena on keskustelun mustavalkoistuminen. Harmaalla vyöhykkeellä vallitseva tieteen yhteisymmärrys tulee huonosti esiin.


Ilmasto tarjoaa malliesimerkin

Näin on käynyt varsinkin keskustelussa ihmisen osuudesta ilmaston lämpenemiseen. Yhdysvalloissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen epäilijät ovat saaneet mediassa lähes saman painoarvon kuin ilmastotutkijoiden enemmistö, joka pitää ihmisen aiheuttamia kasvihuonekaasuja osasyynä ilmaston lämpenemiseen.

Asetelmassa on paradoksaalista se, että alttein tälle vääristymälle on laatujournalismi. Ympäristöliikkeeseen sitoutuneiden lehtien ei tarvitse löytää harvoja ilmastoskeptikkoja kommentoimaan ilmastouutista. Objektiivisuuden ihanteeseen sitoutuneiden lehtien tarvitsee.

Journalismin pelisäännöt ovat olemassa lukijoiden palvelemiseksi, mutta taloudelliset eturyhmät osaavat käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Teollisuutta palvelevat ilmastoskeptikot luovat epävarmuutta samalla periaatteella kuin ovat luoneet tupakkayhtiöt viime vuosikymmeninä. Pienikin joukko toisinajattelevia tutkijoita saa sanomansa läpi laatumediassa.


Journalisti varoo alarmistin leimaa

John Holdren, Harvardin yliopiston ympäristötutkimuksen professori, väittää, että toimittajia pelottaa ympäristöalarmistin leima. Alarmismilla tarkoitetaan aiheetonta vaarojen paisuttelua, jota ympäristöjournalismissa toisinaan esiintyykin.

Esimerkiksi viime syksynä Nobel-palkitun Al Goren dokumenttielokuvaa Epämiellyttävä totuus on kutsuttu alarmistiseksi. Englantilainen tuomioistuin katsoi elokuvasta löytyvän yhdeksän virhettä, joiden takia elokuvaa saa käyttää Britannian kouluissa opetuksessa vain, jos opettaja mainitsee virheet.

Elokuvan väitetyt puutteet uutisoitiin maailmalla näkyvästi, mutta johtavien ilmastotutkijoiden mukaan Epämiellyttävä totuus on tieteellisesti hyvin paikkansapitävä.

Holdrenin mielestä tiedetoimittajat antavat suhteettoman paljon palstatilaa ilmastoskeptikoille vakuuttaakseen neutraaliuttaan ja erottautuakseen alarmistisen ympäristökirjoittelun perinteestä.

Myös tiedeyhteisön omat pelisäännöt voivat Holdrenin mukaan johtaa ilmastonmuutoksen hyssyttelyyn. Tutkijoita ei nimittäin koskaan paheksuta oman löydöksensä vähättelystä. Sen sijaan epävarman tutkimustuloksen esittäminen varmempana kuin se onkaan, on vastoin tieteen normeja.


Otetaan käyttöön ilmastonromahdus

Holdrenin mielestä median yleisesti käyttämät ilmaisut ilmastonmuutos, climate change, tai globaali lämpeneminen, global warming, antavat liian laimean kuvan siitä, mitä planeettamme ilmastossa on tapahtumassa. Mukavaahan se vain on, jos vähän lämpimämpiä ilmoja pitelee.

Holdren ehdottaa, että ilmaston lämpenemisen tilalle otettaisiin "maailmanlaajuinen ilmastonromahdus", global climate disruption.

Revkin ei usko, että hänen päällikkönsä koskaan hyväksyisivät tätä ilmausta etusivun otsikkoon.

Tiede-lehden skeptikkogallup


Tiede-lehti kysyi verkkosivujensa viikkogallupissa 10.-16.3. "Ovatko ilmastoskeptikot saaneet oikean painoarvon suomalaisessa mediassa?".
Vastauksia saimme viikon kuluessa 517 lukijalta. Tulosten perusteella ilmastonmuutoksen epäilijät ovat myös meillä hyötyneet journalismin puolueettomuudesta ja saavuttaneet huomattavan suuren arvovallan.
Lisää näkemyksiä: www.tiede.fi/gallup


Ilmastoskeptikkoja kuullaan liian vähän 36%
Ilmastoskeptikkoja kuullaan liikaa 34%
Ilmastoskeptikkoja kuullaan sopivasti 30%

Sisältö jatkuu mainoksen alla