Oman ajanlaskumme arvoituksellisin katastrofi löytyy keskiajan kynnykseltä. Silloin jokin vei terän auringosta ja hengen miljoonilta.


Silloin jokin vei terän auringosta ja hengen miljoonilta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Sinä vuonna jokin meni pahasti vikaan. Kevättä ei tullut, ei kesääkään. Taivasta peitti harmaa huntu, ja auringosta lankesi maankamaralle vain kalpea kajo. Oli kylmää, tuuli pohjoisesta ja satoi lunta. Halla vei viljat.

Seuraavat vuodet eivät juuri olleet helpompia. Sadot pysyivät surkeina, ja nälkä näännytti väkeä. Moni uskoi, ettei maailma enää toivu entiselleen. Lopun ajat olivat käsillä.

Ei mennyt kauan, kun ennennäkemättömän kauhea tauti pääsi valloilleen ja ihmisiä alkoi kuolla kuin kärpäsiä. Pian kukaan ei jaksanut laskea, kuinka paljon vainajia oli.

Näin kertovat lähteet eri puolilta Eurooppaa, Lähi-itää ja Aasiaa. Mitä maailmassa oikein tapahtui? Oliko tilanne todella niin tukala kuin aikalaiskertomukset antavat ymmärtää? Tätä on yritetty selvittää jo parikymmentä vuotta.
Historiantutkijoiden vastaus on aina ollut selvä: mainintoja ei ole syytä epäillä, sillä tuohon aikaan ei merkitty muistiin kuin äärimmäisiä luonnonilmiöitä ja hätätiloja. Piti vain löytää kärsimysnäytelmän käynnistäjä.


Puukalenteri vahvisti tarinat

Toimeen ryhtyivät luonnontutkijat, joilla oli hommaan sopiva menetelmä: dendrokronologia eli puulustotiede, joka etsii menneitä tapahtumia puiden vuosirenkaista. 1990-luvulle tultaessa puukalenteri oli jo niin pitkä ja tarkka, että siitä voitiin lukea ilmastohistoriaa vuosituhansien taakse.

Pian kävi ilmi, että maailmassa todella oli eletty kovia aikoja 530-luvun puolivälissä. Paleontologit raportoivat ankarista kasvuoloista Irlannissa, Suomessa, Kaliforniassa, Ruotsissa, Itävallassa, Saksassa, Chilessä, Siperiassa ja Mongoliassa. Vuosilustot olivat jääneet olemattomiksi, ja solut olivat kärsineet pakkasvaurioita. Eikä koettelemus päättynyt kesään 536. Puukronikka viesti hätää vuoteen 550 asti.

Näin laajaan ilmaston kylmentämiseen saattoi kyetä vain kaksi voimaa koko universumissa: jättiläismäinen tulivuorenpurkaus tai maapallolle iskeytynyt suuri ulkoavaruuden kappale. Kumpi se oli, vaati uudenlaisia tutkimuksia, sillä puiden vuosilustot ovat hiljaisia todistajia. Ne eivät kerro, miksi ilmasto muuttui.


Jäätikkö johti epätietoisuuteen

Uusi tutkintalinja löytyi maailman suurilta jäätiköiltä. Jäätiköt ovat näet puita suoremmin kytköksissä muinaiseen ilmastoon. Kaikki, mikä kerran leijui taivaalla, satoi sieltä myös alas ja tallentui jäähän. Jos maapalloa kuritti taivaallinen hyökkääjä, jäästä löytyisi avaruuden alkuainetta iridiumia. Jos kylmyys alkoi tulivuoresta, arkistossa olisi sulfaatteja, rikkihapon suoloja, sillä tulivuori syytää purkautuessaan ilmaan rikkikaasuja, jotka vesihöyryyn sitoutuessaan muodostavat mikroskooppista rikkihapposumua.

Tapaus näytti selviävän heti kättelyssä. Jo 1982 Grönlannista oli porattu jäänäyte, joka kertoi, että vuoden 535 kerrostumassa oli poikkeuksellisen paljon sulfaatteja. Sitten tuli takapakkia. Ajoitus oli perustunut alustaviin lumen kertymämalleihin, ja oikea vuosi olikin 516.

Antarktiksella tärppäsi vielä huonommin. Siellä sataa vähemmän, eivätkä kerrostumat ole niin hyvässä järjestyksessä kuin Grönlannissa. Ajoitusten virhemarginaali oli peräti viisi prosenttia, 70 vuotta. Purkaus oli saattanut sattua missä kohtaa tahansa vuosien 465 ja 595 välillä.

Epätietoisuus ilahdutti niitä, jotka kannattivat kosmista iskua. Heillä oli selitys jopa iskeymäkraatterin puuttumiseen. Tunguskan asteroidin lailla yläilmakehässä siruiksi räjähtänyt komeetta ei olisi jättänyt jälkiä maahan, mutta säät se olisi sotkenut maailman laajuudelta.


Uusi tarkkuus tuotti tulosta

Onneksi menetelmät ovat hiottavissa. Viime vuosina tutkijat ovatkin urakalla hakeneet uutta tarkkuutta jäätikkökemiaan. Tulosta on ilmiselvästi syntynyt, sillä helmikuun lopussa kansainvälinen tutkijaryhmä raportoi Geophysical Research Lettersissä tietävänsä, että vuosikymmenen mittainen kylmyys alkoi tulivuorenpurkauksesta.

Ryhmä, johon kuuluvat muun muassa tutkija Lars Berg Larsen Kööpenhaminan yliopistosta, professori Keith Briffa Itä-Anglian yliopistosta Englannista ja professori Matti Eronen Helsingin yliopistosta, on käynyt läpi täsmentyneen jääkalenterin sulfaattikertymiä. Grönlannin näytteet antavat nyt suorastaan nappituloksen: 534 plus tai miinus 2 vuotta. Antarktiksellakin virhemarginaali on kutistunut prosenttiin, joten vaihteluväliksi jää enää 17 vuotta. Kun rikkipiikki osuu vuoteen 542, purkauksen aikahaarukka on 525-559.

Analyysin tekijöille tämä riittää, sillä sattumaksi kummankin pallonpuoliskon käytännöllisesti katsoen samanaikainen rikkikertymä on liian hyvä osuma. Joukko arvelee, että tulivuorenpurkaus tapahtui todennäköisimmin vuonna 535, sillä ilmaston jäähtyminen saattoi kestää vuoden päivät.




Missä ja milloin seuraava suuri?


Jos 500-luvun superpurkaus tapahtuisi nykyisessä miljardien ihmisten teknisesti, taloudellisesti ja poliittisesti herkässä maailmassa, seuraukset olisivat varmaan hirvittävät.

Missä tai milloin katastrofi voisi käynnistyä, on vaikea ennustaa, sillä yksin maailman maa-alueilla on noin

- 1 300 vuorta, jotka ovat purkautuneet viime jääkauden jälkeen
- 550 vuorta, joiden purkaus on historiallisesti dokumentoitu
- 150 vuorta, jotka aktivoituivat viime vuosikymmenellä
- 60 vuorta, jotka antoivat elonmerkin viime vuonna
- 40 vuorta, joiden arvioidaan historiansa perusteella pystyvän superpurkaukseen.
 
Lähde: Global volcanism program, Smithsonian Institution, http://www.volcano.si.edu/


Oman ajanlaskumme raivoisin

Tutkijaryhmällä on toinenkin tärkeä tieto purkauksesta. Se on ollut supersuuri, suurempi kuin tunnetun historian pahin ärjäisy, 1815 sattunut Indonesian Tamboran räjähdys. Näin on pääteltävissä Grönlannin rikkilaskeumasta: sulfaatteja on 40 prosenttia enemmän kuin Tamboran jäljiltä.

Jos Tambora surmasi välittömästi kymmeniätuhansia ihmisiä ja käynnisti ilmastonmuutoksen, joka seuraavina vuosina tappoi kymmeniätuhansia lisää, mitä tekikään vuoden 535 räjähdys? Sen kaasukuorman täytyi peittää taivaankansi vielä paksumpaan rikkisumuun, viedä auringosta terä vielä pidemmäksi aikaa ja viilentää ilmastoa vielä enemmän.

Pohjoisen pallonpuoliskon lämpötila saattoi alentua asteita, ei asteen puolikasta, kuten Tamboran tapauksessa. Seurauksena olivat katovuodet, nälänhädät ja lopulta myös "kauhea tauti", joka nyt tiedetään rutoksi. Koko kurjuuden kuolonuhrit lasketaan miljoonissa, joten keskiajan alun kirjureilla oli todella hyvä syy poikkeuksellisiin merkintöihinsä.


Syyllisestä vain aavistuksia

Tutkijoiden salapoliisintyö kuitenkin jatkuu. Jäätiköiden rikki ei kerro, mikä tulivuori ilmaston muutti. Suuntimaan havainnot kuitenkin auttavat. Koska sulfaatteja on niin pohjoisen kuin etelän jäätikköjäässä, purkauksen on täytynyt tapahtua päiväntasaajalla. Vain ekvaattoria mukailevat voimakkaat nousuvirtaukset ja pasaatituulet pystyvät levittämään rikkihapposumun koko maapallon katteeksi.

Jotkut vulkanologit ovat ehdottaneet Uuden-Guinean Rabaulia, jotkut ovat kallistuneet Indonesian Krakataun kannalle. Voi olla, ettei syyllistä koskaan löydetä. Päiväntasaajan korkeuksilla sijaitsee näet satoja tulivuoria.

Sisältö jatkuu mainoksen alla