Ammattilaiset, doping, naiset, raha ja vilppi ilmaantuivat urheiluun vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004





Peräti neljät olympialaiset


Nykyaikaiset olympialaiset ovat saaneet nimensä Olympiasta, jossa järjestettiin Kreikan kaupunkivaltioiden vanhimmat, suurimmat ja arvostetuimmat yleiskreik-kalaiset kisat. Samanlaisia antiikin olympialaisiksi luonnehdittuja kilpailuja pidettiin myös Delfoissa, Isthmiassa ja Nemeassa.


Ensi kuussa maailman urheilijat kokoontuvat Kreikkaan, olympiakisojen syntysijoille. Olympiatuli loimuaa, ja saloissa liehuvat olympialiput. Samat symbolit juhlistivat jo antiikin kisoja.


Mitä vielä! Olympiarenkaat keksittiin 1913, viidensien nykyaikaisten kisojen jälkeen, ja tuli syttyi ensi kerran 1936.


Antiikintutkijat ovat viime vuosina urakalla panneet uusiksi käsityksiämme kilpaurheilun alkuvaiheista. Tässä esimerkkejä.



Kutsuisitko sinä amatööriksi thasoslaista nyrkkeilijää ja pankratiastia Theagenesta, joka kilpaili 30 vuotta ja voitti tuona aikana 1 400 kisaa? Tästä miehestä voi liioittelematta sanoa, että urheilu oli hänen ammattinsa - ja niin oli muidenkin aktiivikisailijoiden, mihin viittaa jo se, ettei kreikan urheilusanasto edes tuntenut amatööriä vastaavaa sanaa.


Kilpaurheilijoille urheilu oli täysipäiväistä työtä, johon hupeni ainakin kahdeksan kuukautta vuodesta, maaliskuusta lokakuuhun kestänyt kilpailukausi. Jos he eivät olleet ottelemassa, he olivat valmentautumassa. Jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua urheilijat hankkivat henkilökohtaisia valmentajia, jotka pitivät huolta niin harjoitusohjelmista kuin ruokavaliosta. Ja hyvin pitivätkin: nykytiedon mukaan kreikkalainen urheiluvalmennus oli niin korkeatasoista, että uudelleen samaan päästiin vasta 1900-luvulla.



Kestävyyttä, lihasmassaa ja räjähtävää voimaa lisäävistä aineista antiikissa ei tiedetty mitään, mutta kivun sietoa parantavia ja väsymystä torjuvia troppeja oli olemassa. Etenkin kamppailu-urheilijoiden tarpeisiin uutettiin oopiumia unikonsiemenistä ja muskariinia kärpässienestä.


Annostus ja ajoitus olivat tärkeitä jo antiikin dopingissa. Oikean määrän huumetta oikeaan aikaan nauttinut urheilija tunsi olevansa varma ja voimakas, kun taas liikaa tai liian aikaisin ottaneen kisaajan yllätti pahoinvointi tai uupumus kesken kaiken.


Viinikin kuului kisakentille. Jos antiikissa olisi opastauluin ohjailtu alkoholin käyttöä urheiluareenoilla, kylteissä olisi lukenut: Viinin vieminen kisa-alueelta kielletty. Esimerkiksi nimekkäimmän olympiapainijan, Krotonia edustaneen Milonin, kerrotaan huuhtoneen ateriansa alas yhdeksällä litralla viiniä.



Avioituneilta naisilta urheiluareenat tosiaan suljettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Paljaiden miesvartaloiden katselu ei näet sopinut rouvasväelle. Aivan ehdoton kielto ei kuitenkaan ollut. Kisakatsomoihin pääsivät jumalar Demeterin papittaret ja naiset, joilla oli varaa lähettää hevosia valjakkoajoon. Nainen löytyy jopa olympiavoittajista, sillä hippodromilla palkinnot menivät valjakoiden omistajille, eivät ohjastajille. Spartalainen Kyniska kirjattiin Olympiassa nelivaljakkoajon voittajaksi kaksi kertaa: 396 ja 392 eaa.


Naimattomilla nuorilla naisilla oli kisapaikoille vapaa pääsy, ja neidoille järjestettiin myös omia kilpailuja, säännöllisimmin Olympiassa. Näissä pienimuotoisissa kisoissa ratkottiin paremmuuksia ainoastaan juoksussa.





Alkuun yhdellä lajilla


Antiikin olympialaiset kasvoivat suurem-miksi sitä mukaa kuin ohjelmaan hyväk-syttiin uusia lajeja. Ensimmäiset 13 kisaa (vuosina 776-728 eaa.) vietiin läpi yhdellä juoksulajilla yhdessä päivässä. Kolmesataa vuotta myöhemmin oteltiin viitenä päivänä 11 lajia.


Laji / mukaan eaa.
• Parivaljakkoajo / 408



"Osanotto on tärkeämpi kuin voitto" on omaa idealismiamme. Antiikin kisoihin tultiin tavoittelemaan voittoa, sillä vain voittaja sai kunniaa ja palkinnon; hopea- ja pronssitiloja saati pistesijoja ei ollut. Kreikan sana athletes, ’urheilija’, tarkoittaakin henkilöä, joka kilpailussa (athlos) kilpailee palkinnosta (athlon).


Huippu-urheilijat ansaitsivat elantonsa urheilemalla, sillä Kreikan kaupunkivaltioissa järjestettiin innokkaasti palkintokisoja. Suurimmat olivat Ateenan panathenaian-kisat, joissa parhaan palkinnon, sata amforaa kallisarvoista oliiviöljyä, nappasi stadionin juoksun voittaja. Pieni pyrähdys toi tulot, jotka ammattimies, kuten puuseppä, tienasi parin vuoden työllä.


Suurissa yleiskreikkalaisissa kisoissa, antiikin olympialaisissa, sai palkinnoksi vain voitonseppeleen, mutta kotikaupungit muistivat mestareitaan avokätisesti. Esimerkiksi Ateena maksoi 570-luvulla olympiavoitosta 500 drakman bonuksen. Summa vastasi antiikin ammattimiehen 14 vuoden palkkaa eikä ole mitätön nykyrahanakaan: noin 250 000 euroa. Kun kaupunki tämän päälle vielä antoi verohelpotuksia ja kustansi ateriat loppuelämäksi, urheilijalla ei ollut hädän päivää.



Kisavala velvoitti urheilijat kunnioittamaan sääntöjä, mutta joillekin kiusaus vilpin tekoon kävi ylivoimaiseksi.
Juoksijat hakivat etua varaslähdöillä, valjakkoajajat kiilasivat toisia radalta, ja kamppailu-urheilijat turvautuivat kiellettyihin otteisiin, vaikka etenkin nyrkkeily ja painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä pankration olivat muutenkin rajuja. Edes otteluaikaa ei rajoitettu, vaan voittaja selvisi vasta kun toinen luovutti, vammautui tai kuoli, kuten toisinaan kävi. Antiikin kentillä huudettiinkin: "Seppele tai kuolema!"


Pienestä vilpistä selvisi kepinsivalluksella ja varoituksella, mutta törkeä huijaus johti hylkäykseen ja sakkoon. Seurauksista huolimatta epärehellisyys näyttää olleen melko tavallista, myös yleiskreikkalaisissa kisoissa. Ainakin Olympian stadionille johtavan tien varteen nousi huomattava määrä "sakkopatsaita" vilpistä kiinni jääneiden rangaistusmaksuilla.


Välineillä ei voinut kikkailla, sillä kenttälajeissa jokainen osanottaja heitti samaa kiekkoa ja keihästä. Yhtä vähän saattoi temppuilla urheiluasuilla. Niitä ei ollut. Kreikkalaiset kilpailivat alasti. Ainoastaan neidot olivat pukeissa: he juoksivat puolipitkässä tunikassa, joka jätti paljaaksi vain oikean olkapään ja rinnan.


Antiikin kisoista lisää mm. teoksissa Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen, Antiikin urheilu, Atena 2004 ja David Young, A Brief History of the Olympic Games, Blackwell Publishing 2004.

Ulkoilu lapsena voi ehkäistä likinäköisyyttä. Silmä näet kaipaa luonnonvaloa.

Likinäköisyys lisääntyy hurjasti kehittyneissä maissa ja varsinkin Aasiassa, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Vuosisadan puolivälissä maailman ihmisistä joka toinen on likinäköinen ja voimakkaasti likinäköisiä on liki miljardi, arvioidaan laajassa katsauksessa Ophtalmology-tiedelehdessä.

Soulissa ja Singaporessa jo nyt yli 90 prosenttia kaksikymmentävuotiaista tarvitsee silmälasit. Länsi-Euroopassa arviolta joka toinen nuori aikuinen on likinäköinen.

Likinäköisyys vaikuttaa modernin elämäntavan vaivalta. Perimä selittää sitä vain osin.

Lukeminen ja jatkuva lähityöskentely lisäävät nykyisen käsityksen mukaan likitaitteisuutta, kuten myös sisällä oleskelu ja valon vähäisyys.

”Varhain aloitetun koulunkäynnin on todettu selvästi lisäävän likinäköisyyttä. Siihen ei ole kiinnitetty huomiota, kun suunnitellaan koulutuksen varhentamista”, sanoo vuosikymmeniä asiaa tutkinut silmälääkäri ja Jyväskylän yliopiston dosentti Olavi Pärssinen.

Likinäköisyyttä lisäävät etenkin Aasian vaurailla alueilla kova pänttääminen jo lapsena sekä älylaitteisiin liimautuminen.

Ulkoilu lapsena sen sijaan näyttää ehkäisevän likinäköisyyttä. Niin sanotuen valoteorian mukaan ulkoilun hyöty seuraa siitä, että oleskellaan paljon luonnonvalossa.

Valoteoriaa tukee kansainvälinen tuore tutkimuskatsaus likinäköisyyden geneettisestä taustasta. Likinäköön nimittäin liittyvät erityisesti geenimuutokset soluissa, jotka vastaavat valon havaitsemisesta ja käsittelystä.

Kysely

Luitko itsesi likinäköiseksi?

Yksiköt löytyivät monikäyttöisistä käsistä.

Muinaisaikojen metsästäjille ja kalastajille riitti, että yhteinen saalis jaettiin silmämääräisesti asianmukaisiin osiin. Tarpeen tullen mittana voitiin käyttää puusta tai tuohesta valmistettua lapiomaista kouraa. Tärkeitä mittavälineitä olivat omat kädet.

Peukalo tarkoitti myös peukalon leveyttä eli ruotsalaisittain tuumaa, neljästä muusta sormesta muodostui kämmenen leveys. Kun kämmenet pantiin rinnakkain, syntyi kahmalo. Kyynärpään ja keskisormen pään välinen etäisyys oli kyynärä. Kun kädet levitettiin sivulle suoriksi, matka keskisormien päiden välillä oli syli eli kolme kyynärää, nykymitoissa vajaat kaksi metriä.

Kansainväliset mitat ja painot ovat tulleet tarpeellisiksi viimeistään silloin, kun on alettu käydä kauppaa. Yleisenä ongelmana oli kuitenkin pitkään se, että eri tuotteita mitattiin erilaisilla järjestelmillä ja samannimisetkin mitat olivat käytännössä paikallisia ja keskenään erisuuruisia.

Valtaosa Euroopan maista alkoi siirtyä yhtenäiseen desimaali- ja metrijärjestelmään vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Kansainvälinen mitta- ja painotoimisto valmisti jokaiselle valtiolle mallimetrin ja kilogramman. Perusyksikön nimitys metri tuli ranskan mittaa tarkoittavasta sanasta mètre, koska järjestelmäkin oli kehitetty Ranskassa 1700-luvun lopulla.

Jotkin vanhat mitat ovat säilyneet nykypäiviin asti erikoiskäytössä. Perunoita myydään torilla kapoittain, joka nykyään vastaa viittä litraa. Kappa on vanha germaaninen laina, joka merkitsee al­kuaan mittaa.

Halkomittana tunnettu motti on lainaa ruotsin sanasta mått. Ruotsista lainattu pienen rasian nimitys aski on täsmentynyt 20 savuketta sisältävän pakkauksen nimitykseksi.

Kannu on vanha vetomitta, jonka nimi tulee ruotsin sanasta kanna. Kannu oli kaksi tuoppia eli reilut kaksi ja puoli litraa. Tuoppi on tarkoittanut sekä juoma-astiaa että siihen mahtuvan nesteen määrää. Se on lainattu keskiajalla joko ruotsista tai alasaksasta. Entisajan tuoppi veti reilun litran, nykyään nimitetään isoksi tuopiksi puolen litran olutannosta.

Omaperäinen töttö on vanhastaan ollut tuohitorven nimitys, joka kuvailee tuohitorvesta lähtevää ääntä. Putken tai suppilon muotoisia töttöjä tai tötteröitä on myöhemmin alettu kääriä paperista esimerkiksi makeisten kääreiksi. Samaan joukkoon kuuluvat myös vohvelista valmistetut jäätelötötteröt.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2018