Ammattilaiset, doping, naiset, raha ja vilppi ilmaantuivat urheiluun vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


vasta modernissa maailmassa. Palturia! Kaikki nähtiin jo antiikin kilpakentillä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004





Peräti neljät olympialaiset


Nykyaikaiset olympialaiset ovat saaneet nimensä Olympiasta, jossa järjestettiin Kreikan kaupunkivaltioiden vanhimmat, suurimmat ja arvostetuimmat yleiskreik-kalaiset kisat. Samanlaisia antiikin olympialaisiksi luonnehdittuja kilpailuja pidettiin myös Delfoissa, Isthmiassa ja Nemeassa.


Ensi kuussa maailman urheilijat kokoontuvat Kreikkaan, olympiakisojen syntysijoille. Olympiatuli loimuaa, ja saloissa liehuvat olympialiput. Samat symbolit juhlistivat jo antiikin kisoja.


Mitä vielä! Olympiarenkaat keksittiin 1913, viidensien nykyaikaisten kisojen jälkeen, ja tuli syttyi ensi kerran 1936.


Antiikintutkijat ovat viime vuosina urakalla panneet uusiksi käsityksiämme kilpaurheilun alkuvaiheista. Tässä esimerkkejä.



Kutsuisitko sinä amatööriksi thasoslaista nyrkkeilijää ja pankratiastia Theagenesta, joka kilpaili 30 vuotta ja voitti tuona aikana 1 400 kisaa? Tästä miehestä voi liioittelematta sanoa, että urheilu oli hänen ammattinsa - ja niin oli muidenkin aktiivikisailijoiden, mihin viittaa jo se, ettei kreikan urheilusanasto edes tuntenut amatööriä vastaavaa sanaa.


Kilpaurheilijoille urheilu oli täysipäiväistä työtä, johon hupeni ainakin kahdeksan kuukautta vuodesta, maaliskuusta lokakuuhun kestänyt kilpailukausi. Jos he eivät olleet ottelemassa, he olivat valmentautumassa. Jo 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua urheilijat hankkivat henkilökohtaisia valmentajia, jotka pitivät huolta niin harjoitusohjelmista kuin ruokavaliosta. Ja hyvin pitivätkin: nykytiedon mukaan kreikkalainen urheiluvalmennus oli niin korkeatasoista, että uudelleen samaan päästiin vasta 1900-luvulla.



Kestävyyttä, lihasmassaa ja räjähtävää voimaa lisäävistä aineista antiikissa ei tiedetty mitään, mutta kivun sietoa parantavia ja väsymystä torjuvia troppeja oli olemassa. Etenkin kamppailu-urheilijoiden tarpeisiin uutettiin oopiumia unikonsiemenistä ja muskariinia kärpässienestä.


Annostus ja ajoitus olivat tärkeitä jo antiikin dopingissa. Oikean määrän huumetta oikeaan aikaan nauttinut urheilija tunsi olevansa varma ja voimakas, kun taas liikaa tai liian aikaisin ottaneen kisaajan yllätti pahoinvointi tai uupumus kesken kaiken.


Viinikin kuului kisakentille. Jos antiikissa olisi opastauluin ohjailtu alkoholin käyttöä urheiluareenoilla, kylteissä olisi lukenut: Viinin vieminen kisa-alueelta kielletty. Esimerkiksi nimekkäimmän olympiapainijan, Krotonia edustaneen Milonin, kerrotaan huuhtoneen ateriansa alas yhdeksällä litralla viiniä.



Avioituneilta naisilta urheiluareenat tosiaan suljettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Paljaiden miesvartaloiden katselu ei näet sopinut rouvasväelle. Aivan ehdoton kielto ei kuitenkaan ollut. Kisakatsomoihin pääsivät jumalar Demeterin papittaret ja naiset, joilla oli varaa lähettää hevosia valjakkoajoon. Nainen löytyy jopa olympiavoittajista, sillä hippodromilla palkinnot menivät valjakoiden omistajille, eivät ohjastajille. Spartalainen Kyniska kirjattiin Olympiassa nelivaljakkoajon voittajaksi kaksi kertaa: 396 ja 392 eaa.


Naimattomilla nuorilla naisilla oli kisapaikoille vapaa pääsy, ja neidoille järjestettiin myös omia kilpailuja, säännöllisimmin Olympiassa. Näissä pienimuotoisissa kisoissa ratkottiin paremmuuksia ainoastaan juoksussa.





Alkuun yhdellä lajilla


Antiikin olympialaiset kasvoivat suurem-miksi sitä mukaa kuin ohjelmaan hyväk-syttiin uusia lajeja. Ensimmäiset 13 kisaa (vuosina 776-728 eaa.) vietiin läpi yhdellä juoksulajilla yhdessä päivässä. Kolmesataa vuotta myöhemmin oteltiin viitenä päivänä 11 lajia.


Laji / mukaan eaa.
• Parivaljakkoajo / 408



"Osanotto on tärkeämpi kuin voitto" on omaa idealismiamme. Antiikin kisoihin tultiin tavoittelemaan voittoa, sillä vain voittaja sai kunniaa ja palkinnon; hopea- ja pronssitiloja saati pistesijoja ei ollut. Kreikan sana athletes, ’urheilija’, tarkoittaakin henkilöä, joka kilpailussa (athlos) kilpailee palkinnosta (athlon).


Huippu-urheilijat ansaitsivat elantonsa urheilemalla, sillä Kreikan kaupunkivaltioissa järjestettiin innokkaasti palkintokisoja. Suurimmat olivat Ateenan panathenaian-kisat, joissa parhaan palkinnon, sata amforaa kallisarvoista oliiviöljyä, nappasi stadionin juoksun voittaja. Pieni pyrähdys toi tulot, jotka ammattimies, kuten puuseppä, tienasi parin vuoden työllä.


Suurissa yleiskreikkalaisissa kisoissa, antiikin olympialaisissa, sai palkinnoksi vain voitonseppeleen, mutta kotikaupungit muistivat mestareitaan avokätisesti. Esimerkiksi Ateena maksoi 570-luvulla olympiavoitosta 500 drakman bonuksen. Summa vastasi antiikin ammattimiehen 14 vuoden palkkaa eikä ole mitätön nykyrahanakaan: noin 250 000 euroa. Kun kaupunki tämän päälle vielä antoi verohelpotuksia ja kustansi ateriat loppuelämäksi, urheilijalla ei ollut hädän päivää.



Kisavala velvoitti urheilijat kunnioittamaan sääntöjä, mutta joillekin kiusaus vilpin tekoon kävi ylivoimaiseksi.
Juoksijat hakivat etua varaslähdöillä, valjakkoajajat kiilasivat toisia radalta, ja kamppailu-urheilijat turvautuivat kiellettyihin otteisiin, vaikka etenkin nyrkkeily ja painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä pankration olivat muutenkin rajuja. Edes otteluaikaa ei rajoitettu, vaan voittaja selvisi vasta kun toinen luovutti, vammautui tai kuoli, kuten toisinaan kävi. Antiikin kentillä huudettiinkin: "Seppele tai kuolema!"


Pienestä vilpistä selvisi kepinsivalluksella ja varoituksella, mutta törkeä huijaus johti hylkäykseen ja sakkoon. Seurauksista huolimatta epärehellisyys näyttää olleen melko tavallista, myös yleiskreikkalaisissa kisoissa. Ainakin Olympian stadionille johtavan tien varteen nousi huomattava määrä "sakkopatsaita" vilpistä kiinni jääneiden rangaistusmaksuilla.


Välineillä ei voinut kikkailla, sillä kenttälajeissa jokainen osanottaja heitti samaa kiekkoa ja keihästä. Yhtä vähän saattoi temppuilla urheiluasuilla. Niitä ei ollut. Kreikkalaiset kilpailivat alasti. Ainoastaan neidot olivat pukeissa: he juoksivat puolipitkässä tunikassa, joka jätti paljaaksi vain oikean olkapään ja rinnan.


Antiikin kisoista lisää mm. teoksissa Sami Koski, Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen, Antiikin urheilu, Atena 2004 ja David Young, A Brief History of the Olympic Games, Blackwell Publishing 2004.

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017