Kysyimme mielipidettä neljältä D-vitamiinin tutkijalta. Osa nostaisi 7,5 mikrogramman päivittäistä saantisuositusta, mutta kukaan ei ylittäisi 50 mikrogramman varorajaa.



Julkaistu Tiede -lehdessä 12/2009

D-vitamiinin saantisuositusten nostamisesta kiistellään parhaillaan eri puolilla maailmaa. Yhteisymmärrystä sopivasta annoksesta on vaikea löytää, koska liian suurina määrinä D-vitamiini on haitallista. Se voi aiheuttaa hyperkalsemiaa eli kalsiumin liiallista imeytymistä, josta seuraa väsymystä, ruokahaluttomuutta, keskittymiskyvyttömyyttä, joskus sekavuutta ja munuaisten vajaatoiminnan vaara.

Vitamiinin lisääminen useisiin ravintoaineisiin on riskialtista, koska saanti voi kertyä suureksi ihmisen sitä tajuamatta. Purkista nautittavan vitamiinin määrä on helpompi laskea.

Suomalaisissa suosituksissa turvallisen saannin ylärajaksi on asetettu aikuisille 50 mikrogrammaa ja alle kymmenvuotiaille lapsille 25 mikrogrammaa vuorokaudessa.

Yhdysvalloissa D-vitamiinin puolesta kampanjoivat tutkijat sanovat, että turvarajan voisi terveillä aikuisilla nostaa 250 mikrogrammaan. Auringottomissa oloissa aikuinen ihminen voi heidän mielestään tarvita peräti 125 mikrogrammaa päivittäin ja lapsikin 25 mikrogrammaa 11:ta painokiloa kohti, jotta veren kalsidiolipitoisuus saadaan optimaaliselle tasolle.

Suomalaiset asiantuntijat ovat amerikkalaisia kollegojaan selvästi varovaisempia.



Heli Viljakainen

Vähintään 20 mikrogrammaa

D-vitamiinin luustovaikutuksista väitellyt ravitsemustieteilijä Heli Viljakainen arvioi, että saadakseen kaikki D-vitamiinin edut, elimistö tarvitsee sitä talvisaikaan ainakin 20 mikrogrammaa päivässä. Tätä annosta ei ole nykyisin mahdollista saada kokoon hyvälläkään ruoka¬valiolla, vaan siihen tarvitaan D-vitamiinilisää.

Yhdysvaltalaisten ajamien annosten turvallisuutta Viljakainen ei pidä toteen näytettynä. Sadan mikrogramman päiväannosta on kokeiltu kuuden kuukauden ajan terveillä ihmisillä, eikä siitä ole ollut heille haittaa. Vuosia jatkuvan käytön vaikutuksista ei kuitenkaan ole mitään tietoa. 250 mikrogramman annosta on kokeiltu rajatulla määrällä terveitä nuoria miehiä vain talvikuukausien ajan, Viljakainen huomauttaa.


Elina Hyppönen

Kymmenen torjuu pahan puutoksen

Apulaisprofessori Elina Hyppönen on väitellyt lapsuuden D-vitamiinilisien ja nuoruuden diabeteksen yhteydestä ja tekee nyt väestötutkimusta brittien D-vitamiinin saannista ja sen terveysvaikutuksista Lontoon University Collegessa.

Hänen mukaansa kymmenen mikrogrammaa päivässä riittää varsinaisen puutoksen torjumiseen. Optimaalisten terveysvaikutusten saamiseksi aikuiset tarvitsisivat todennäköisesti 25-50 mikrogramman päivittäisen saannin. Tämä annos on turvarajojen sisällä. Suurempien määrien nauttiminen vaatii Hyppösen mielestä neuvottelua lääkärin kanssa.


Pentti Tuohimaa

Nykyinen sopii suomalaisille

Pidättyväisimmällä linjalla on Tampereen yliopiston professori Pentti Tuohimaa, joka on tutkinut muun muassa D-vitamiinin yhteyttä syöpään. Tuohimaa ei nostaisi suosituksia nykyisestä lainkaan, koska lisäsaannin hyötyjä ei ole hänen mukaansa tarpeeksi pitävästi selvitetty.

Tuohimaa arvioi, että nykyisin suositeltu saanti riittää lokakuusta toukokuun loppuun, kunhan tankkaamme aurinkoa kesäisin.

Vaalea ihomme tuottaa kesällä hyvin D-vitamiinia, mutta silti emme pääse koskaan samanlaisiin pitoisuuksiin kuin vaikkapa lähellä päiväntasaajaa elävät brasilialaiset. He ovat sopeutuneet suurempaan D-vitamiinin määrään, joten se ei aiheuta heille ongelmia. Meillä saattaisi olla toisin, Tuohimaa arvelee


Christel Lamberg-Allardt

Vähän enemmän tarvitaan

Helsingin yliopiston lehtori Christel Lamberg-Allardt on tutkinut erityisesti naisten ja tyttöjen vitamiininsaantia ja sen vaikutusta luustoon. Hänen mielestään nykyiset saantisuositukset eivät aivan riitä, vaan aikuisetkin tarvitsevat talvisin vähintään 10 mikrogrammaa päivässä. Vanhuksilla 20 mikrogramman annos todistetusti ehkäisee luunmurtumia.

Lamberg-Allardt on jäsenenä valtion ravitsemusneuvottelukunnassa. Hänen mukaansa neuvottelukunta ei vielä aio muuttaa saantisuosituksia, vaan odottaa uusia pohjoismaisia suosituksia, jotka ovat luvassa vuonna 2012.



Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.