Kuinka meistä tuli tällaisia kielen akrobaatteja kuin tuli? Uusin vastaus mysteeriin on, että opimme ilmaisumme perushienoudet yhdeksässä eri vaiheessa.

TEKSTI:Tuula Kinnarinen


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuinka meistä tuli tällaisia kielen akrobaatteja kuin tuli?
Uusin vastaus mysteeriin on, että opimme ilmaisumme
perushienoudet yhdeksässä eri vaiheessa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2001


 


Kielitaitomme alkuperän ja kehityshistorian ympärillä on vellonut väliin kiivaskin tieteellinen keskustelu runsaat kolme vuosikymmentä, siitä pitäen kun yhdysvaltalainen kielitieteilijä Noam Chomsky 1965 esitti ajatuksen, että aivoissamme on universaali kielioppi. Chomskyn mukaan tämä vain ihmislajille ominainen ja synnynnäinen kognitiivinen mukauma saattaa selittää, miksi maailman kielet muistuttavat rakenteeltaan paljon toisiaan ja miksi pieni lapsi voi oppia minkä tahansa kielen yhtä vaivattomasti kuin äidinkielensä.

Chomsky sai runsaasti kannattajia, mutta myös kriitikoita riitti. Milloin universaali kielioppi juurtui aivoihimme, epäuskoiset kysyivät. Jos kyky on synnynnäinen, sen täytyi jossakin evoluution vaiheessa ilmaantua geeneihimme. Mahdollisia ajankohtia oli valittavaksi asti, koska meihin ihmisiin johtanut kehityslinja erosi lähimmistä sukulaisistamme simpansseista jo noin viisi miljoonaa vuotta sitten.

Paleontologit ovat yrittäneet etsiä vastausta fossiililöydöistä, mutta jäännösten vähäisyyden takia tulokset ovat jääneet hatariksi. Tiedetään, ettei ainakaan 1,6 miljoonaa vuotta sitten eläneen afrikanpystyihmisen eli Homo ergasterin ääntöelimistö sopinut puheen tuottamiseen. Sen sijaan noin 100 000 vuotta sitten maailman valloituksen aloittaneen nykyihmisen Homo sapiensin varustus oli likipitäen samanlainen kuin meidän.

Nämäkään havainnot eivät tietystikään kerro, puhuivatko varhaiset edeltäjämme, ja jos puhuivat, millä tavoin. Tämän asian pohtiminen on jäänyt kielitieteilijöiden tehtäväksi.

Protokieli hallitsi miljoonia vuosia

Ensimmäisen merkittävän uuden teorian kehitti englantilainen Derek Bickerton. Hän esitti 1990-luvun alussa, että nykyistä kieltä edelsi protokieli, jota voidaan kuvata hyvin karkeaksi nykykieleksi.

Protokieleen Bickerton päätyi tutkittuaan ns. pidginkieliä, joita on syntynyt eri puolilla maailmaa aina, kun eri kieliä puhuvia ihmisiä on päätynyt elämään rinta rinnan vieraaseen kieliympäristöön. Uuden asuinalueensa valtakielestä ummikot omaksuvat yleensä vain sanoja, joita sitten pudottelevat peräjälkeen ilman kieliopillisia rakenteita.

Bickertonin mukaan esi-isämme puhuivat protokieltä muutamia miljoonia vuosia, kunnes nykyihmisen ilmaantuessa kehitys äkisti kiihtyi, ja kieli muuttui rakenteeltaan nykyisen kaltaiseksi.

Harppaus jaettava askelmiin

Bickertonin teoria on pitänyt pintansa, kun parempaakaan ei ole ollut tarjolla. Nyt se on saanut haastajan. Yhdysvaltalaisen Brandeis-yliopiston kielitieteen professori Ray Jackendoff on vakuuttunut, ettei edeltäjiemme kielitaito kohentunut kuin taikaiskusta vaan kehittyi asteittain.

  kielissä, sanoo nimenomaan kielen rakenteiden ja käsitteiden tutkijana mainetta niittänyt Jackendoff.

  myös uskoo, että kieli kehittyi suullisen ilmaisun, ei viittomien kautta. - Kieli kumpusi tarpeesta tehostaa viestintää, eikä viittomalla olisi päästy pitkällekään.

Jackendoff ei kiistä vakiintunutta oletusta, että varhaiset hominidit käyttivät erilaisia käsimerkkejä ja eleitä. Hän vain tarkoittaa, että varsinaisen kielen kehitys pääsi vauhtiin, kun esi-isät alkoivat ilmaista itseään muutenkin kuin viittomalla. Prosessi lienee lähtenyt liikkeelle, kun haluttiin selvitä paremmin yhteisistä keräily- ja pyyntiretkistä, mutta pian tärkeäksi motiiviksi nousi myös sosiaalisen eläimen tarve rikastuttaa keskinäistä kanssakäymistä.

1. Äänistä symboleja

Jokin varhainen esi-isämme alkoi siis viestiä äänillä. Tämän alkupisteen fossiilisia jälkiä on kielessämme yhä. Parkaisemme auts, kun iskemme kyynärpään ovipieleen. Sihisemme shh, kun haluamme hiljaisuutta. Kun vastaan lemahtaa paha haju, suustamme pääsee hyh. Vau! huudahdamme, kun näemme jotakin ihastuttavaa, ja hei!, kun yritämme esimerkiksi tungoksessa kääntää kauempana seisovan ystävän huomion itseemme.

- Tässä huudahduksessa voi melkeinpä aistia apinasukulaistemme kutsuhuudon, Jackendoff sanoo.

Siinä missä muut kädelliset jäivät huutelemaan merkkejään ilmaistakseen tunnetilojaan tai reagoidakseen siihen, mitä ympärillä tapahtui, esi-isämme oivalsivat, että äänet voidaan irrottaa tilanteista. Itsenäisinä äänet saivat uusia ulottuvuuksia. Ne eivät enää olleet signaaleja, jotka jokin ärsyke laukaisi automaattisesti, vaan niistä tuli tahdonvaraisia merkkejä. Esi-isien kieleen ilmaantuivat ensimmäiset yleisnimisanat.

- Ihmiskielen ehkä ainutlaatuisin piirre on juuri sanojen riippumattomuus tilanteesta, Jackendoff huomauttaa. - Ajatelkaa lasta, joka sanoo yhden ainoan sanan kissa. Hän saattaa tarkoittaa Katso, kissa, kysyä Missä kissa on?, kutsua kissaa tai huomauttaa, että jokin esine muistuttaa kissaa, ja yleensä me ymmärrämme viestin.

- Eläimet sen sijaan käyttävät ruokakutsua, kun ruokaa löytyy, eivät kertoakseen etsivänsä syötävää. Ja leopardi karjaisee varoituksensa havaittuaan vieraan lajitoverin. Vai onko joku nähnyt tämän pedon kuljeskelevan ympäriinsä ja kyselevän, onko muita leopardeja näkynyt näillä main viime aikoina?

2. Matkimalla lisää sanoja

Eläimillä on erilaisia kutsu- ja merkkihuutoja muutamia tusinoita, kielen käyttöön koulutetut simpanssit ja gorillat hallitsevat joitakin satoja ilmauksia, mutta minkä tahansa ihmiskielen puhuja käyttää keskimäärin 10 000:ta sanaa. Lapset oppivat ne lennossa, ja uusia sanoja ilmaantuu kieleen koko eliniän ajan. Tällainen vaatii huomattavaa luovuutta ja omaksumiskykyä.

Satakertainen ero alkoi syntyä, kun jotkut innovatiiviset edeltäjämme ryhtyivät satunnaisesti luomaan uusia symboleja ja muut matkivat heitä.

- Sanavaraston yleinen runsastuminen vaatii nimenomaan kykyä matkia ja napata muiden ilmauksista mahdolliset tarkoitteet, Jackendoff sanoo. Hänen tietääkseen ilmiömäinen imitointitaito ja kyky tulkita tuiki tuntemattomienkin aivoituksia ovat ainutlaatuisia ihmisavuja. Uusimpien tutkimusten mukaan lapsetkin alkavat tiedostaa muiden ihmisten pyrkimyksiä ja tarkoituksia jo ennen kuin oppivat edes puhumaan. Myös apinasukulaisemme jäljittelevät toisiaan, mutta tutkimusten mukaan niiden imitointikyvyt eivät ole yhtä verrattomat kuin meidän.

Mikä herkisti esi-isien mielen uusille ilmauksille ja jäljittelylle, on vielä ratkaisematon kysymys. Kenties siihen johti aivojen tilavuuden kasvu tai ehkä aivot virittyivät tavalla, joka teki uuden oppimisesta vastustamatonta ja helppoa.

Tästäkin kehitysvaiheesta löytyy kytkös nykyihmisiin. - Vieraan kielen opettelijat yltävät nopeasti suureenkin sanavarastoon, vaikka kielioppi ja ääntäminen kangertelisivat, Jackendoff rinnastaa.

3. Tavuista uusia yhdistelmiä

Sanavaraston kasvaessa esi-isät saattoivat törmätä ongelmaan. Kommunikoinnin jalostaminen vaati lisää ilmauksia, mutta entistenkin symbolien erottelu ja muistaminen alkoi käydä hankalaksi. Oli siis joko hidastettava luomistahtia tai keksittävä keino, joka helpottaisi symbolien hahmottamista ja mieleen painamista.

Me vältämme pulman kokoamalla sanoja itsessään merkityksettömistä yksiköistä, foneemeista eli äänteistä. Ne mahdollistavat paitsi uusien käsitteiden lähes rajoittamattoman nimeämisen myös niiden tunnistamisen ja muistamisen. Fossiilitutkimuksen mukaan varhaisten esi-isien ääntöelimistö ei kuitenkaan näytä kyenneen tuottamaan vokaaleja ja konsonantteja, joiden lausuminen on meille lasten leikkiä.

- Edeltäjämme eivät tarvinneet yhtä tarkasti erottelevaa äännejärjestelmää kuin tietotulvan keskellä elävä nykyihminen. Jo kymmenen erilaisen äänteen repertoaarilla voi rakentaa tuhansia huomattavan pitkiä sanoja, Jackendoff sanoo ja muistuttaa, että joissakin polynesialaisissa kielissä on edelleen vain tusinan verran äänteitä. Silti kommunikointi hoituu hyvin.

Jackendoff pitää mahdollisena, etteivät esi-isämme aluksi yhdistelleet äänteitä vaan tavuja. Vielä nykyäänkin kielen rytmi, painotukset ja tahti, syntyy pikemmin tavuista kuin yksittäisistä äänteistä. Jos esi-isillä oli käytössään kymmenen tavua, he saattoivat rakentaa sata sanaa yhdistämällä kaksi tavua. Kolmen tavun kytköksellä he pääsivät jo tuhanteen sanaan.

- Avoimen äännejärjestelmän alkuun saattaminen oli hieno suoritus esi-isiltä. Ilman tätä askelta sanastomme ei olisi koskaan voinut kehittyä nykyisiin massiivisiin mittoihinsa, Jackendoff kiittää.

4. Ketjuttamalla protolauseita

Seuraavaksi edeltäjämme oppivat ketjuttamaan symbolejaan, ja viestintä tehostui huomattavasti: syntyivät protolauseet, samanlaiset parin sanan ilmaukset, joita lapsi alkaa luontaisesti käyttää noin puolentoista vuoden iässä.

- Ajatellaan, että lapsi sanoo Fred omena. Modernissa kielessä tämä voi tarkoittaa mitä tahansa yhteyttä Fredin ja omenan välillä. Tuo on Fredin omena, Fred syö omenaa, Fred pitää omenoista, Ota omena Frediltä, Fred pudotti omenan. Totta kai kahden sanan ilmaus on epämääräinen, mutta silti se on parempi kuin Fred tai omena yksinään, ja kun mukaan otetaan yhteys, jossa asia ilmaistaan, viestistä tulee selvä, Jackendoff selittää.

Kukaan meistä ei käyttäisi esimerkin sanaparia kertoakseen, että Fredillä on tietynlaisia ajatuksia omenien väristä tai että Fredin sisko ei pidä omenista - eivätkä niin tehneet esi-isätkään.

- Käytäntö, tilanne, saneli, mitä voitiin yhdistää mihinkin.

5. Tekijä esiin ensin

Kun symbolien ketjut pitenivät, esi-isien oli ryhdyttävä säätelemään sanojen sijaintia, etteivät viestit puuroutuisi. Syödä omena Fred on vielä helppo tulkita, mutta entä kun sanotaan Iskeä puu Fred? Tilanneyhteys todennäköisesti paljastaisi, iskikö Fred puuta vai puu Frediä, mutta pelkät sanat eivät sitä kerro.

- Esi-isät ratkaisivat ongelman tekijä ensin-periaatteella. Se eliminoi tehokkaasti kaksitulkintaisuutta. Sanottiinpa sen jälkeen Fred iskeä puu tai Fred puu iskeä, oli selvää, että Fred oli se, joka iski, Jackendoff valaisee.

Sitten tuli tarve kuvata myös luontokappaleiden ja muiden elinympäristön kohteiden fyysisiä ominaisuuksia. Mikä on ruskea, jos sanotaan Koira ruskea syödä hiiri?

- Todennäköisesti useimmat arvelevat ruskeaksi koiraa ja valitsevat aivan oikein. Me olemme tottuneet siihen, että määrite yleensä sijaitsee määritettävän kohteen eli pääsanan vieressä, mutta periaate ei ole niin itsestään selvä kuin meistä näyttää. Esi-isien piti äkätä se ja sopia sen käytöstä.

  perusvarasto kielen elementtejä. He olivat rakentaneet kohtalaisen sanaston ja oppineet käyttämään yksinkertaista merkityksiin pohjautuvaa sanajärjestystä, mutta varsinaista lauseoppia he eivät tunteneet.

- Kieli oli jotakuinkin sitä, mitä Bickerton kutsuu protokieleksi, Jackendoff luonnehtii.

- Nykyisin tällaista kieltä puhuvat pidginin käyttäjien lisäksi esimerkiksi siirtotyöläiset, jotka totuttelevat uuden asuinmaansa kieleen omin päin. He tyytyvät sanojen perusmuotoihin ja välttävät sivulauseita ja epäsuoria kysymyksiä.

  ja määrite lähelle määritettävää -periaatteita keskeisinä protokielen fossiileina. Näiden päälle alkoi versoa kielitaito, joka lopulta puhkesi ylivertaiseksi meissä moderneissa ihmisissä.

6. Lauseita rimpsuiksi

Aikaa myöten kerrottavaa tuli entistä enemmän, ja muutaman sanan ketjuista oli pakko ryhtyä rakentamaan pidempiä ilmausten rimpsuja.

- Tätä voidaan pitää pisteenä, josta sanajärjestys laajeni lausejärjestykseksi. Samaa hierarkiaa, jolla oli ohjattu sanojen sijoittelua kahden-kolmen sanan lauseissa, alettiin käyttää viestien järjestämiseksi eräänlaisiin päälauseisiin ja niitä täydentäviin, täsmentäviin ja selittäviin sivulauseisiin. Tekijä ensin -periaate laajennettiin pääasiat ensin -periaatteeksi.

Jackendoffin mukaan tämä saattaa olla taitekohta, jossa ihmislajin kieli lopullisesti erosi ihmisapinoiden kielestä ja lähti omille teilleen. Sukulaisemme on todistettavasti saatu ketjuttamaan oppimiaan viittomia sekä uusiksi ilmauksiksi että mielekkäiksi lauseiksi, mutta hierarkkisen lauserakenteen hallinta on hyvin kiistanalainen asia. Muutamat kädellisten tutkijat kuitenkin vakuuttavat löytäneensä lähisukulaistemme kielestä selviä lauseopin piirteitä.

7. Sijainti ja suhteet selviksi

Tällä askelmalla esi-isät saivat jälleen todellisen älynvälähdyksen. He oppivat kertomaan, missä, mihin, milloin ja kuinka paljon, kun sanastoon ilmaantui erilaisia tilaa, aikaa ja määrää kuvaavia seikka- ja suhdesanoja.

Nyt voitiin sanoa, että jotakin oli ylhäällä, takana, sivulla tai päällä. Asiat saattoivat tapahtua ennen jotakin, jonkin jälkeen, heti tai sitten kun. Nyt metsästäjä voi ilmoittaa nähneenä muutamia, paljon tai vielä enemmän riistaeläimiä. Hän myös osasi kertoa, että jossakin paikassa oli riistaa usein tai aina.

Eikä tässä kaikki. Myös syysuhteet ja tarkoitukset alkoivat valjeta. Jotakin saattoi tapahtua jonkin takia tai seurauksena, ja jokin paikka tai esine oli jotakuta tai jotakin varten.

  mitättömiltä, tarjosivat esi-isille mullistavia mahdollisuuksia. Tällainen sanasto sallii ajattelun kehittymisen, jossittelun ja pohdinnan. Koettakaapa puntaroida vaihtoehtoja ilman mitä jos -vertailua, Jackendoff kehottaa.

Esimerkillään hän haluaa todistaa oikeaksi käsityksen, jonka mukaan kieli syntyi ensin, ajattelu vasta sen vauhdittamana. - Ilman kieltä ajatuksia ei saa havaittaviksi ja muokattaviksi.

8. Teonsanat nousevat valtaan

Esi-isät olivat pitkällä, mutta silti vielä kaukana modernista kielestä. Edelleen he järjestelivät sanojaan vain niiden merkityksen perusteella. He eivät erotelleet niitä luokkiin eivätkä tarkastelleet niitä lauseenjäseninä.

Monet kielitieteilijät ovat esittäneet, että ainakin nämä korkeammat elementit tulivat kieleen yhtenä ryöppynä, mutta Jackendoff on toista mieltä. Hän jakaa sanaluokat ja lauseenjäsennyksen kahdeksi eri innovaatioksi.

Jackendoffin käsityksen mukaan esi-isät ryhtyivät seuraavaksi panostamaan verbeihin - oivallettuaan, millainen ilmaisuvoima näihin tekemisen, olemisen ja tapahtumisen sanoihin kätkeytyi.

- Syntyy aivan eri vaikutelma, kun sanotaan Fred kävi kalassa eikä Fredin kalassa käyminen tai eilen täällä oli myrsky eikä eilinen myrsky.

Tässä vaiheessa teonsanat nousivat kielen keskiöön. Ensimmäisistä alkeellisista protolauseista saakka viestintää hallinneet nimisanat saivat luovuttaa valta-asemansa eloisammille kumppaneilleen. Tätä perua verbit edelleen ovat maailman kielten kielioppien tukiranka, jonka ympärille kaikki muut ilmaukset kiedotaan.

9. Lauseenjäsenet löytyvät

  kertomaan, kuka tekee mitä millekin ja pari askelta aiemmin saamansa oivalluksen ansiosta myös milloin, missä ja miksi.

Lauseopin myöhäisyydestä kielii Jackendoffin mukaan kolme seikkaa. Ensinnäkin subjektit ja predikaatit ovat ihmiskielten yksinoikeus. Toiseksi maailman kielet eroavat eniten sen suhteen, miten nämä lauseenjäsenet ilmaistaan. Lisäksi kieliopin peruselementtien hallinta haavoittuu herkästi aivojen vaurioituessa.

Meillä onkin monta kielioppia

- Kielioppi ei ole yksi yhtenäinen järjestelmä, vaan se rakentuu useista yksinkertaisemmista alajärjestelmistä, Jackendoff tiivistää sanomansa.

Hän vertaa kielen toimintaa näköjärjestelmään. Siinä on lukuisia osia, joista kukin hoitaa oman osatehtävänsä, ennen kuin meille muodostuu havainto esimerkiksi siitä, minkä muotoinen tai kuinka etäinen jokin esine on. Samalla tavalla toimii kieli. Silläkään ei ole yleismies jantusta.

- Kieli kehittyi askel askeleelta sitä mukaa kuin eri osajärjestelmien keskinäinen vuorovaikutus parani ja kognitiiviseen repertoaariin lisättiin uusia niksejä.

Tätä samaa kehityskulkua voimme yhä seurata lapsessa, joka alkaa päästä jyvälle siitä, mitä kieli on.

Artikkeli perustuu esitelmään, jonka Ray Jackendoff piti ihmiskielen alkuperää ja ominaispiirteitä kartoittaneessa symposiumissa Yhdysvaltain tiedeviikolla San Franciscossa helmikuussa.

Pidginkielistä enemmän: Pidgin pelastaa ummikot, sitten kehittyy kreolikieli, Tiede 2000 4/1997, s. 56-60.

Ihmisapinoiden kielitaidosta enemmän: Koko viittoo luovasti, Tiede 2000 2/1996, s. 4-8; Serkku osaa lauseoppiakin, Tiede 2000 5/1998, s. 38-41.



Sisältö jatkuu mainoksen alla