Afrikkalainen armeija saattoi kaksisataa vuotta sitten koostua puolialastomista naissotilaista, nyt kalasˇnikoveja kantavat usein lapset. Afrikan sotalaitoksen historia on toisaalta kuvaava esimerkki vaikeuksista, joista maanosa on kärsinyt muuttuessaan moderniksi, toisaalta osa prosessista, jossa afrikkalaiset ovat henkisesti vapautuneet siirtomaavallasta.



Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kirjoituskilpailun 2. palkinto

Sisältö jatkuu mainoksen alla


puolialastomista naissotilaista, nyt kalasnikoveja kantavat usein lapset.
Afrikan sotalaitoksen historia on toisaalta kuvaava esimerkki vaikeuksista,
joista maanosa on kärsinyt muuttuessaan moderniksi, toisaalta osa prosessista,
jossa afrikkalaiset ovat henkisesti vapautuneet siirtomaavallasta.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004


Länsimaissa ei juuri tiedetä, miten, missä ja miksi Afrikassa soditaan. Silti maanosa väikkyy mielessämme nimenomaan paikkana, jossa soditaan. Belgian Kongon Mobutu Sese Seko, Ugandan Idi Amin ja Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassa I tuntuvat kuuluvan loputtomaan sarjaan valtaan pulpahtavia hirmuhallitsijoita.


Konflikteihin keskittyvissä uutisissa ei useinkaan mainita esimerkiksi sitä, että pääosa Afrikan valtioista itsenäistyi siirtomaavallasta käyttämällä väkivallattomia menetelmiä, kuten lakkoja, boikotteja ja mielenosoituksia.
Paljon ei puhuta siitäkään, että Afrikan sotien raaimmille piirteille - joita eurooppalaiset nykyisin kauhistelevat - on usein löytynyt esikuva eurooppalaisilta.



Afrikan entisajan armeijat poikkesivat luonteeltaan niin paljon tämänhetkisistä, ettei niitä nykyään edes tunnusteta sotalaitoksiksi. Menneiden armeijoiden laaja kirjo kuvastaa Afrikan sosiaalisten järjestelmien vaihtelevuutta.


Esimerkiksi Sokoton kalifikunnassa, 1800-luvun islamilaisessa valtiossa, armeija koostui ylimystön jäsenten henkilökohtaisista seurueista. Yhden ylimyksen armeijana saattoi olla vain kymmenen miestä, mutta suuria iskuja varten seurueet yhdistettiin tuhansien sotilaiden joukoiksi. Pääosa sotilaista oli ylimysten sukulaisia, jotka tarpeen tullen kutsuttiin palvelukseen. Omistajat ruokkivat ja aseistivat joukkonsa itse, joten järjestelmä ei maksanut valtion päämiehelle juuri mitään. Haarniskat valmistettiin usein puuvillasta.


Länsi-Afrikan sademetsässä sijaitsevassa Dahomeyssa puolestaan oli 1700-luvun lopulta alkaen käytössä amatsoniarmeija: kuninkaan armeijan huippuyksikkö koostui naisista. Viktoriaaniset britit järkyttyivät kohdatessaan nämä joukot, sillä sotilaat olivat kaiken kukkuraksi puolialastomia. Kaarti koostui kokonaan kuninkaan vaimoista, joita 1800-luvun lopulla oli jo yli 5 000. Naapurikansat pelkäsivät ja pyrkivät välttelemään naissotilaita - naisen tappamaksi tuleminen oli häpeällistä, naisen tappaminen taas ei ollut urheaa.



Muhammed Ali, joka muovasi yhteiskunnan sellaiseksi, että se sopi eurooppalaistyyliseen armeijaan. Kouluja, tehtaita ja sairaaloita pystytettiin. Armeijan malli otettiin Napoleonilta; Ranska oli aiemmin hyökännyt Egyptiin.




Afrikkalaisten sotilaiden värvääminen eurooppalaisiin armeijoihin yleistyi 1800-luvun puolivälissä sitä mukaa kuin eurooppalaiset alkoivat perustaa tukikohtia ja siirtomaita mantereelle. Afrikkalaisia sotilaita tarvittiin, koska pohjoisesta tulleet eivät selvinneet etenkään Länsi-Afrikan ilmastossa. Jopa puolet eurooppalaisista sotilaista menehtyi ensimmäisen palvelusvuoden aikana, ja palvelukseen alettiinkin lähettää rikollisia.


Ymmärrettävästi eurooppalaisia oli vaikea houkutella tuollaisiin oloihin, mutta afrikkalaisia oli aina saatavilla. Paikalliset olivat myös halpaa sotavoimaa: palkassa ja varustuksessa säästettiin. Kulutettavuuskin oli afrikkalaisten hyvä puoli - kukaan ei välittänyt afrikkalaisten tapattamisesta, ei ainakaan kukaan eurooppalainen.


Ennen 1800-luvun loppua afrikkalaiset sotilaat olivat yleensä orjia tai eurooppalaisten ja afrikkalaisten aviottomia lapsia. Orjia oli helppo värvätä, koska orjalla oli vain kaksi vaihtoehtoa: olla orja tai sotilas. Orjia ostettiin "vapaiksi" niin, että vapautetun oli palveltava sotilaana, kunnes oli maksanut ostohintansa. Paradoksaalinen tosiasia on, että Afrikan valloittajat olivat pääasiassa afrikkalaisia.



Orjakaupan päätyttyä 1900-luvulle tultaessa eurooppalaisten suurin värväyskohde hupeni käsistä. Orjien menettämisestä ei oltu kovin pahoillaan, sillä orjia pidettiin luonteeltaan sotaan sopimattomina: alistuvina ja feminiinisinä. Samoihin aikoihin siirryttiin puhtaasta miehityksestä siirtomaavaltaan, ja rauhallisissa oloissa sotaväkeäkin tarvittiin vähemmän.


Mieluisimpia värvättäviä olivat 16-18-vuotiaat naimattomat pojat. Tällaisia vapaaehtoisia oli kuitenkin vaikea löytää pienentyneisiinkään tarpeisiin. Eurooppalaisten palveluksessa olevia sotilaita ei nimittäin juuri arvostettu paikallisissa yhteisöissä. Värväytyjiä halveksuttiin ja jopa karkotettiin perheistään.


Sosiaalidarvinismiin tukeutuen eurooppalaiset olivat omaksuneet ajatuksen, että toiset etniset ryhmät olisivat pätevämpiä sotilaita kuin toiset. Koko idea etnisistä ryhmistä oli pitkälti eurooppalaisten keksintöä ja palveli tarvetta nähdä ihmisten välillä tasoeroja.


Osa afrikkalaisista ei kelvannut joukkoihin ulkonäkönsä takia: lyhyet ja lättänenäiset näyttivät eurooppalaisista apinoilta. Ihanteellinen sotilas oli tyhmä mutta näytti fiksulta. Upseerit kannustivat etnisiä ryhmiä kilpailemaan keskenään, sillä sisäinen jako vähensi kapinan vaaraa.


Afrikkalaiset reagoivat eurooppalaisten mieltymyksiin suhtautumalla etniseen jakoon varsin joustavasti. Esimerkiksi Njassamaassa sotilaiksi haluavat nuoret saattoivat yksinkertaisesti alkaa kutsua itseään yaoiksi, koska tiesivät eurooppalaisten pitävän yaoja hyvinä sotilaina. Toisen maailmansodan kynnyksellä alueelta värväytyneistä sotilaista yli puolet olikin "yaoja", vaikka yaot muodostivat vain viidenneksen koko maan väestöstä.



Siirtomaavallan vakiintuessa 1900-luvun alusta 1940-luvulle afrikkalaisten sotilaiden arvostus kasvoi. Sotilaat muuttuivat tavallaan poliiseiksi, jotka ylläpitivät yhteiskuntaa. Sotilaaksi ryhtymällä nuori mies sai arvovaltaa ja pystyi komentelemaan jopa kyläpäällikköä, joka perinteisessä arvojärjestyksessä oli korkeimmalla.


Sotilaiden arvovaltaa käytettiin joskus hyväksi uran päätyttyäkin. Entiset sotilaat saattoivat pihistää univormunsa ja kiertää ympäriinsä vaatien ruokaa, naisia ja palveluita. Jotkut taas ompeluttivat itselleen univormun, vaikka eivät olleet koskaan armeijassa olleetkaan, ja hyödynsivät samoin vaatteiden herättämää kunnioitusta.


Sotilaat sen sijaan eivät juuri kunnioittaneet upseereita ja heidän näkemyksiään. Upseereita jopa murhattiin. Heistä ja siirtomaaherroista tehtiin myös pilaa näytelmissä. Itä-Afrikassa sotaveteraanit alkoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustaa tanssiseuroja, jotka vakiintuivat maaseudulla kansanhuviksi. Seurojen hierarkia oli omalaatuinen: jäsenten joukosta valittiin hallitus, jossa ylimpänä oli bismarck, toisella sijalla keisari ja kolmannella kuningas.



Siirtomaa-armeijoiden miehistöstä pääosa oli afrikkalaisia, mutta upseereiksi kelpuutettiin ainakin alkuvaiheessa ainoastaan valkoisia. Afrikkaan lähtö houkutteli Euroopassa lähinnä nuoria ja naimattomia miehiä. Motiiveina olivat seikkailunhalu ja mahdollisuus saada tärkeää sotakokemusta. Joukkoon mahtui myös vallanhaluisia sadisteja, sillä Afrikka nähtiin pimeyden sydämenä, jossa saattoi vapaasti toteuttaa synkimpiä mielihalujaan. Afrikkaan lähtemällä pystyi toisinaan välttämään sotaoikeuden, joten osa upseereista oli rikollisia.


Upseerien suhde paikalliseen väestöön oli etäinen ja halveksuva, ja he kokivat itsensä hyvin yksinäisiksi. Vaikeissa oloissa upseerit eivät luottaneet edes omiin sotilaisiinsa, mistä seurasi joskus karmivia käytäntöjä. Upseerit alkoivat esimerkiksi pelätä, että afrikkalaiset keräävät luoteja säilöön suunnittelemaansa kapinaa varten, ja määräsivät, että todisteeksi jokaisesta ammutusta luodista piti tuoda yksi käsi, joka säilymisen vuoksi oli savustettava.


Myöhemmin sääntö muuttui yhä irvokkaammaksi: upseerit epäilivät, että sotilaat tappoivat hämäykseksi helpommin kiinni saatavia naisia, ja päättivät siksi, että jokaisesta luodista piti tuoda vastineeksi penis.



Ensimmäistä maailmansotaa käytiin Afrikassa pääasiassa Saksan siirtomaissa. Pisimpään sodittiin Tanganjikassa, nykyisessä Tansaniassa, missä loppuvaiheessa kummankin puolen sotilaat olivat mustia. Tanganjikan saksalaiset joukot antautuivat vasta joulukuun alussa 1918, kun he vihdoin saivat tiedon siitä, että Saksa oli antautunut jo marraskuun 11. päivänä.


Afrikkalaisia ei juuri kiinnostanut, miksi maailmansotia käytiin. Ensimmäisen maailmansodan syystä oli Itä-Afrikassa liikkeellä selitys, että saksalaiset olivat pihistäneet Englannin kuninkaan hienon valkoisen hevosen ja kuningas halusi sen takaisin.


Sodan vaikutukset levisivät paljon sotilaita laajemmalle. Valkoiset kärsivät vakavan arvovaltatappion. Lähetyskouluissa oli saatettu opettaa, ettei valkoista miestä voi tappaa ampumalla, mutta nyt tajuttiin, että valkoiset kuolevat siinä missä muutkin.


Armeijoiden paisuessa valtaviksi Euroopasta oli tuotu pikaisesti koulutettuja upseereja, joilla ei ollut kielitaitoa, tajua kulttuurista eikä muitakaan valmiuksia, ja mustat huomasivat valkoisten upseerien töpeksivän yhtenään. Sitä paitsi valkoiset olivat väittäneet tuovansa Afrikkaan rauhan ja poistavansa orjakaupan ja sodat, mutta tähän asti Afrikan sodat eivät olleet kestäneet läheskään yhtä kauan kuin eurooppalaisten tuoma maailmansota.



Toista maailmansotaa käytiin Afrikassa pienemmällä alueella kuin ensimmäistä. Toisaalta afrikkalaiset osallistuivat tällä kertaa laajalti muualla maailmassa tapahtuvaan sotimiseen. Esimerkiksi Ranskan armeijasta parhaimmillaan viidennes oli sodan aikana afrikkalaisia. Rauhanaikaisesta Ranskan armeijasta afrikkalaiset muodostivat melkein puolet.


Toinen maailmansota oli afrikkalaisille hämmentävä kokemus. Samat afrikkalaiset sotilaat sotivat välillä Euroopassa, välillä Afrikassa, ja vastustaja vaihtui monta kertaa: ensin sodittiin Saksaa vastaan, sitten Britanniaa ja Yhdysvaltoja sekä vapaata Ranskaa vastaan, sitten taas Saksaa vastaan.


Vapaa-ajallaan etenkin rauhanajan varuskuntien afrikkalaissotilaat huvittelivat. Ranskan armeija jakoi ilmaisia matkalippuja, ja sotilailla oli tapana körötellä ympäriinsä Ranskan nähtävyyksiä katsomassa. Bordelleissa afrikkalaisten kunnioittava suhde eurooppalaisiin karisi lopullisesti. Mustat eivät olleet ikinä ajatelleet valkoista naista huorana mutta tajusivat nyt tämänkin voivan olla ostettavissa.


Afrikkalaissotilaat pyrkivät tutustumaan myös tavallisiin ranskalaisiin naisiin, mutta tämä herätti vastustusta paikallisissa miehissä. Osa mustista sotilaista kuitenkin avioitui ranskattaren kanssa. Toisen maailmansodan päättyessä seka-avioliittoja pidettiin ongelmana: naisia ei haluttu lähettää Afrikkaan, eikä sotilaiden haluttu jäävän Ranskaan. Järjestettiin voimakkaita kampanjoita liittojen hajottamiseksi. Osa liitoista saatiin rikottua, mutta loput avioparit jäivät Ranskaan.



Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota aiheuttivat Afrikassa taloudellisen laman. Oli lupailtu sodan jälkeen alkavaa kukoistusta, mutta sellaista ei kuulunut, ja tämä aiheutti katkeruutta. Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat pyrkivät aktiivisesti unohtamaan kiusalliset puheensa - esimerkiksi vapaa Ranska oli mennyt lupaamaan sotilailleen Ranskan kansalaisuuden. Nykyisissäkään historiankirjoissa ei juuri tuoda esille afrikkalaisten suurta panosta Ranskan armeijassa. Sen sijaan sotaveteraanien usko itseensä oli vahva: "Me vapautimme Ranskan", he julistivat. Entiseen siirtomaajärjestelmään ei ollut paluuta.


Toisen maailmansodan aikana Afrikassa levitettiin natsivastaista propagandaa. Afrikkalaisten tietoon tuli, että Hitlerin ajama rotuajattelu oli tuomittavaa. Tästä saatiin ase oman aseman parantamiseen: rasistit saatettiin leimata natseiksi.


Myös sotiessaan muiden kuin mustien vierellä afrikkalaiset olivat voineet verrata itseään heihin ja alkaa kyseenalaistaa sitä, että heidän univormunsa ja palkkansa olivat aivan eri luokkaa. Mustien puvut oli esimerkiksi tehty huonommasta materiaalista, eikä niissä ollut taskuja, jotta valmistus tuli halvemmaksi. Taskuista tuli afrikkalaisille symbolisesti tärkeä asia. Poliittinen tietoisuus kasvoi.



Miljoona-armeijan kotiuttaminen oli hidas prosessi. Kotiutuminen oli vaikeaa myös henkisesti, sillä sotilaat eivät yleensä olleet innostuneita palaamaan entiseen sosiaaliseen asemaansa. Muista pyrittiin erottautumaan esimerkiksi pystyttämällä kotiseudulla oman teltan eteen kyltti, jossa kerrottiin asukkaan sotilasarvo. Kotiin palaamisen vaikeutta kuvataan havainnollisesti monessa afrikkalaisessa nykyelokuvassa, kuten kenialaisessa Aftermathissa ja guineabissaulaisessa Mortu Negassa.


Afrikan valtioiden itsenäistyttyä sotilaat turhautuivat yhä pahemmin. Itsenäisen maanosan ideologia oli panafrikanismi, jonka mukaan kaikki afrikkalaiset ovat veljiä. Mihin silloin tarvittaisiin armeijaa? Rauhanaika ei myöskään edistänyt sotilaan uraa. Maiden uudet rajat rajoittivat sekä liikkumista että armeijoiden kokoa. Siviiliväestö ei juuri kunnioittanut armeijaa. Ylimmät upseerit olivat edelleen siirtomaaherrojen jättämiä valkoisia.



Afrikassa 1960-1980-luvuilla tapahtuneet sotilasvallankaappaukset olivat seurausta edellä kuvatusta frustraatiosta. Kaappaukset kävivät helposti: sotilailla oli tiukka ryhmäkuri ja tarvittavat aseet. Hallinnolla ei ollut tukiverkkoa, koska kansalaiset eivät olleet innokkaita puolustamaan usein korruptoituneita johtajia.


Vuosina 1963-1989 Afrikassa tapahtui yli 60 sotilasvallankaappausta tai sellaisen yritystä. Kaappaajia riitti, sillä vallananastus oli keino yhteiskunnalliseen nousuun. Esimerkiksi Libyassa vallan kaapannut Muammar al-Gaddafi nousi teltassa syntyneestä beduiinista hetkessä maailmanhistoriaan.


Ranskalaiset estivät vallankumouksia esimerkiksi laskuvarjojoukoin. Brititkin kokeilivat rauhaanpakottamista ainakin kerran. Kaappausten esto ei välttämättä ollut maille eduksi, sillä länsimaat pitivät vallassa juuri itselleen sopivat hallitsijat.



Kylmän sodan aikana Afrikan sotalaitokset kukoistivat, sillä ruplia ja dollareita satoi avonaisiin kämmeniin ilman ongelmia. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton arvovaltakilpailun pelinappulat, kolmannen maailman maat, pystyivät paljolti pompottelemaan suurvaltoja. Lisää rahaa tai paremmat ehdot saatiin uhkaamalla vaihtaa puolta.


Neuvostoliiton romahtaessa 1990-luvun alussa tilanne muuttui täysin. Varusteluun ei enää ollut motiivia, joten Afrikan armeijoiden rahoitus kuihtui. Esimerkiksi kun klaanipäälliköt kukistivat Somalian presidentin 1991, kukaan ei enää jaksanut pelastaa Somalian valtiota. "Nämä koirat muistuttavat kolmannen maailman diktaattoreita, jotka hyväksytään eurooppalaisten ja amerikkalaisten isäntien lellikeiksi, kunnes niiden hyödyllisyys lakkaa ja ne hylätään kuin kovan onnen koirat", kuvaa tilannetta somalialainen Nuruddin Farah 1990-luvun alussa romaanissaan Elämisen lahja.



Nyky-Afrikassa on kylmän sodan jäljiltä laajat asekaupan verkostot. Aseet ovat halpoja ja niitä saa helposti. Valtioiden taloudellisen ahdingon takia sissien riveihin on helppo löytää värvättäviä slummien nuorison joukosta.


Aseiden muututtua kevyiksi ja helppokäyttöisiksi on syntynyt uusi ilmiö: lapsisotilaat. 1980-luvulla alkanut lapsisotilaiden käyttö muistuttaa entisajan orjasotilasjärjestelmää, sillä sotilaiden motivaatio on toissijainen asia. Lapsisotilaiden värväämisen taustalla ovat usein niin sanotut sotaherrat, joille sota on tapa ansaita rahaa.
Afrikan valtiot ovat alkaneet ottaa osaa myös muiden maiden sotiin. Trendi on YK:n vaikutusta. Köyhät valtiot ovat oivaltaneet, että YK-tehtävissä toimiminen on hyvä keino ansaita rahaa kotimaahan.



Tehokkaiden tuliaseiden tulo Afrikkaan on muuttanut perinteiset yhteisöjen välienselvittelyt tuhoisiksi selkkauksiksi. Monissa afrikkalaisissa kulttuureissa nuorten miesten aikuistumisriitteihin kuuluu sotiminen, ja karjavarkauksia, taistelua maasta ja vedestä sekä kiistoja naisista on ollut kautta aikojen. Tehokkaat aseet ovat muuttaneet suhteellisen harmittomat kiistat teurastuksiksi. Ääriesimerkki ilmiöstä on Somalian edelleen jatkuva kaaos.


Kuten verisiksi muuttuneissa selkkauksissa, kansanmurhissakaan ei ole oikeastaan lainkaan kyse sotilaallisesta toiminnasta, vaan aseita käyttävät tavalliset siviilit. Syyt ovat monimutkaisia. Usein taustalla on valtion väkivaltakoneiston heikkous: vahva sotalaitos todennäköisesti estäisi kansaa ottamasta oikeutta omiin käsiinsä.


Päinvastoin kuin sissisodat terrorismi tarvitsee toimiakseen kansainvälistä verkostoa ja vahvan taloudellisen taustan eikä ole juuri pärjännyt Afrikassa. Joidenkin arveluiden mukaan terrorismi saattaa kuitenkin nykyisin olla nousussa tuollakin mantereella. Ainakin Egyptiä, Marokkoa ja Keniaa pidetään silmällä.


"Sota itsessään on oletettavasti tärkein syy sotien jatkumiseen Afrikan mantereella", kirjoittaa Alex de Waal teoksessaan Unohdettujen sotien Afrikka. Muita syitä on lukemattomia.


Afrikka saattaa vaikuttaa loputtomien sotien mantereelta, mutta toisaalta koko maailmassa ei ole kuin yksi kansa, jolla ei ole sotia: pohjoisten jääalueiden inuitit. Heilläkin on toki kiistoja, mutta koska suurin yksikkö on perhe, välienselvittelyjä kutsutaan riidoiksi. Ja murhia eskimot tekevät paljon.


Katriina Ranne (s. 1981) opiskelee Afrikan-tutkimusta Helsingin yliopistossa Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella.


Artikkeli perustuu pääasiassa FT Risto Marjomaan luentosarjaan Afrikan sotahistoria, joka pidettiin Helsingin yliopistossa kevätlukukaudella 2004. Ranne kiittää Marjomaata asiantuntijatuesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla