Mikael Agricolan ajasta kului 300 vuotta, ennen kuin hänestä seppelöitiin suurmies. Silloinkaan suomen kirjakielen isän todellinen syntyperä ja luonne eivät kelvanneet.


TEKSTI:Simo Heininen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mikael Agricolan ajasta kului 300 vuotta, ennen kuin hänestä
seppelöitiin suurmies. Silloinkaan suomen kirjakielen isän
todellinen syntyperä ja luonne eivät kelvanneet.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 3/2002


 


Suomessa liputetaan seitsemän miehen ja heidän elämäntyönsä kunniaksi. He ovat Mikael Agricola, Elias Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg, Johan Vilhelm Snellman, Aleksis Kivi, Carl Gustaf Emil Mannerheim ja Eino Leino. Heillä on muitakin suurmiehen tuntomerkkejä: kaikkien kunniaksi on pystytetty patsaita, lyöty mitaleja ja painettu postimerkkejä sekä nimetty katuja ja rakennuksia, seuroja ja laitoksia.

  Lönnrot oli ehtinyt täyttää viisikymmentä. Runebergia juhlittiin jo varhain, ja vanhaa Snellmania lähestyttiin kuin puolijumalaa. Mannerheimin palvonta alkoi jo vuonna 1918. Poikkeuksia olivat mielisairauteen ja kurjuuteen suistunut Kivi sekä kirjattomana ja karjattomana kuollut Leino.

Kansalliset suurmiehet luotiin 1800-luvulla, jolloin syntyi nationalismi. Sen mukaan kulttuurin tuli perustua kansalliselle pohjalle, kohota tavallisen kansan keskuudesta ja heijastaa kansan luonnetta. Jokaisen kansakunnan tuli kehittyä oman luonteensa mukaisesti omalla tavallaan. Kansanluonteen määrääväksi tekijäksi tuli kieli; syntyi kielikansan käsite. Tämä johti siihen, että pyrittiin vetämään valtioiden rajat kielikansojen mukaan ja hankkimaan jokaiselle kielikansalle valtiollinen itsenäisyys.

Isänmaasta tuli kuin uskonto

Kansallisvaltio, isänmaa, sai 1800-luvulla osakseen ihannointia, jopa jumaloimista. Isänmaa kohosi uskonnon rinnalle; joillekin se korvasi uskonnon. Nyt syntyivät ja vakiintuivat kansalliset symbolit: lippu, vaakuna, kansallislaulu ja kansallispäivä. Löydettiin myös kansallisia suurmiehiä. Suomessa ensimmäinen patsas pystytettiin Henrik Gabriel Porthanille, 1700-luvulla vaikuttaneelle kansallisten tieteiden uranuurtajalle. Mutta pedantti professori ei ollut ihanteellinen sankarihahmo. Hänet ohitti jo vuosisadan puolivälissä ikätoverien Lönnrot, Runeberg ja Snellman muodostama kolmikko.

Topeliuksen Maammekirja tarjosi kansakoululaisille perustiedot suurmiehistä. Ja opetus meni perille. V. A. Koskenniemi kuvaa muistelmissaan lapsuutensa aatteellista ilmapiiriä: Isänmaa oli yksi, mutta suurmiehiä oli kolme. Suurmiehet olivat Runeberg, Snellman ja Lönnrot. Tähän ensiasteisten suurmiesten kolminaisuuteen ei ollut mitään lisättävää, eikä siitä voinut ottaa mitään pois, se oli yhtä kiinteä kuin tähtikuviot taivaalla.

Tähän kolminaisuuteen lisättiin Kivi ja Mannerheim itsenäisyyden alkuaikana. Sen sijaan Eino Leinon päivä, "runon ja suven päivä" tuli liputuspäiväksi vasta vuonna 2000.

Agricola sai päivänsä almanakkaan vasta 1960, mutta suurmiesten joukkoon hänet liitettiin jo Venäjän vallan aikana. Ensimmäisen Agricolaa esittävän patsaan veisti Carl Eneas Sjöstrand 1877 Turun tuomiokapitulin istuntosaliin, toisen Ville Vallgren Helsingin Nikolainkirkkoon (nyk. Tuomiokirkko) 1887. Kolmas on suomalaisuusliikkeen kuvanveistäjän Emil Wikströmin sittemmin kadonnut veistos, joka pystytettiin Viipurin tuomiokirkon edustalle 1908. Siihen kerättiin varoja jo 1870-luvulla. Wikströmin käsialaa ovat myös Lönnrotin ja Snellmanin patsaat.

Porthanin oikaisu unohdettiin

Agricola on kansallisista suurmiehistä ainoa Ruotsin vallan aikainen, ja kansakunnan kaapin päälle hänet nostettiin vasta kolmesataa vuotta myöhemmin. Se, että hän oli merkittävä mies, oli kyllä selvää hänen aikalaisilleen - ja myös hänelle itselleen. Tämä tulee esille sekä hänen teoksistaan että häntä Turun piispana seuranneen Paavali Juustenin kirjoittamasta hienoisen kateuden maustamasta elämäkerrasta.

Ruotsin vallan aikana suomen kirjakielen perustajaa ei liiemmin juhlittu. Vuonna 1642 ilmestynyt ensimmäinen kokoraamattu julkaisi Agricolan suomentamat osat lähes sellaisinaan, tosin oikeinkirjoitusta modernisoimalla. Käännöskomitea jätti kuitenkin uranuurtajan nimen mainitsematta, vaikka kiittelikin esipuheessa edeltäjien työtä. Saman ajan historiankirjoitus oli kiinnostuneempi Suomen muinaisista kuninkaista kuin edellisen vuosisadan kirkonmiehistä.

Vasta Porthan esitteli Agricolan työtä laajemmin selittäessään Juustenin piispainkronikkaa pääteoksessaan 1700-luvun lopulla. Porthan vakuuttaa Agricolan ansainneen työllään maanmiestensä ikuisen kiitollisuuden, koska hän oli tehnyt kirkon hyväksi enemmän kuin monet muut hänen jälkeensä.

Vaikka Porthan laski perustan suomalaiselle nationalismille, hänen Agricolasta laatimansa suppea elämäkerta on lähtöisin kriittisen ja asiallisen valistusmiehen kynästä. Hän muun muassa osoitti vääräksi 1700-luvulla esitetyn käsityksen, jonka mukaan Agricola olisi ollut köyhän kalastajan poika. Mutta Porthan kirjoitti latinaksi - ja kuivasti - ja häntä kunnioitettiin enemmän kuin luettiin. Nouseva kansallisromantiikka ei takertunut hänen kriittisiin huomautuksiinsa.




Agricolan aikoja

•   noin 1510 syntyy Pernajassa


•   1536-1539 Wittenbergissä mm. Lutherin opissa


•   1543 tai -1544 ilmestyy suomennos ABC kiria


•   1548 ilmestyy suomennos Se Wsi Testamenti


•   1554 Turun piispaksi


•   1557 kuolee Karjalan kannaksella.

Lähde: Kansallisgalleria, toim. Allan Tiitta ym., Weilin+Göös 1995.

Eurén kiteytti suurmiehen kuvan

Agricolasta ei koskaan tullut sellaista palvonnan kohdetta kuin Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin triumviraatista. Hän oli elänyt kauan sitten, ja hänestä tiedettiin vähän.

Kansallisen suurmiehen kuva oli kuitenkin jo valmiina ensimmäisessä suomeksi julkaistussa Agricolan elämäkerrassa. Sen on laatinut ja kustantanut hämeenlinnalainen opettaja ja kansanvalistaja Gustaf Erik Eurén. Viisi kopeekkaa maksanut 22-sivuinen vihko ilmestyi 1858; sen nimi on "Mikael Agrikola,


Suomen pispa, Uskonopin oikasia Suomessa, Suomen kielen ensimäinen harjoittaja kirjoissa". Johdantokappale kuuluu näin:

"Tuskin on sitä miestä Suomessa syntynyt, joka Suomen kansan sivistyksen ja valistuksen asioissa olisi pispa Agrikolaan verrattava. Hän on Suomen ensimäinen evangellinen pispa, joka väkevästi ja menestyväisesti karkoitti paavillisuuden pimeyttä Suomen kansasta. Hän on myös suomen kielen ensimäinen harjoittaja kirjoissa, ja siis suomalaisen kirjallisuuden isä. Nämät molemmat hänen suuret ansionsa sulavat niin yhteen että niitä on varsin vaikia eroittaa; kirjoillansa hän levitti samaa uuden puhtaamman uskon oppia, jota hän yhtä väkevästi myös suullisesti saarnasi. Niin kauvan kuin puhdas Lutherin oppi maassamme pysyy voimassa, niin kauvan kuin suomen kieltä kirjoissa käytetään, on pispa Agrikolan nimi elävä kiitollisen Suomen kansan sydämessä. "

Agricolan elämäkerta seurailee Juustenin piispainkronikan esitystä. Lueteltuaan sitten Agricolan tuotannon Eurén toteaa: "- - niissä ei ole erittäin mitään ominaista; ne ovat enimmästi suomennuksia. Mutta kuitenki on pispa Agrikola näillä kirjoillansa alkanut uuden aikakauden Suomen maan sivistyksessä. Hän oli ensimäinen maassamme, joka rohkeni suomen kieltä harjoittaa Jumalan sanaksi, mikä tähän asti oli katolisen ajan mukaan varsin syntistä ja Jumalan häväistykseksi luettavaa. Mutta Agrikola ajatteli, niinkuin hän sievästi ja suloisesti lausuu:


 


Kyllä Se kuulee Suomen kielen


Joka ymmärtää kaikkein mielen. "

Agricolalla oli siis Eurénin mukaan kolme yhteen kuuluvaa ominaisuutta, jotka tekevät hänestä suurmiehen:

•   uskonpuhdistaja


•   kielen ja kirjallisuuden isä


•   kansanopettaja.

Topelius nosti sadun sankariksi

Zacharias Topeliuksen Maammekirja ilmestyi 1875. Agricolalla on oma lukunsa kirjan historiallisessa osassa. Topelius korostaa sankarinsa vaatimatonta syntyperää: Jo se oli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään kohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin oli.

Suurin ansio oli kuitenkin kirjallinen työ: "Sillä nyt sai suomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidinkielellään lukea maailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa ilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Jesaja sanoo: 'Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo."

Vuonna 1884 ilmestyi Lukemisia lapsille -kokoelmassa lyhyt kertomus nimeltä Pernajan poika. Novellin keskuskohtaus kuvaa, kuinka Mikael-poika pääsi isänsä kanssa kirkkoon.

"Siellä oli paljon komeutta, pyhäinkuvia, suitsutusta, latinalaisia rukouksia ja latinalaisia messuja, kuten katoliseen aikaan oli tapana.

- Minä en ymmärrä sanaakaan, virkkoi poika; - mitä ne laulavat?


- Se on latinaa, sanoi isä. - Mitenkäs muuten? Ei Jumalalle käy puhuminen muuta kieltä kuin latinaa.

- Eikö Jumalalle käy suomea puhuminen? uteli poika jälleen, sillä hän puhui suomea kuten suurin osa väestöä, ja hänestä oli ihmeellistä, ettei Jumalalle saanut puhua omaa kieltään eikä voinut ymmärtää Jumalan vastauksia.

- Ei Jumala ymmärrä suomea", vastasi isä. - Jumala ei ymmärrä muuta kuin latinaa."

Keskustelu jatkuu messukirjan ääressä:

"- Saanko minäkin oppia lukemaan ja kirjoittamaan?


- Et toki, sitä eivät osaa muut kuin papit."

Lopulta Mikael tekee päätöksen:

’"

Kirkkoherra, joka on kuullut keskustelun, lupaa järjestää pojan koulutielle. Niin tapahtuu köyhän isän vastustuksesta huolimatta.

Selostettuaan Agricolan elämäntyön Topelius kerää kertomuksen opetuksen aivan kuin kansansadussa:

"Tästä ajasta alkaen osaa jokainen tyttö ja poika maassamme lukea, kaikille on Jumalan sana tarjona omalla kielellä, ja kaikki voivat rukoilla Jumalaa omalla kielellään. "

Kertomus kuuluu Topeliuksen mestarinäytteisiin. Hän dramatisoi, havainnollistaa ja kärjistää. Mutta hän ei sorru juhlapuheiden sanahelinään. Sen aika tuli myöhemmin - eikä se välttämättä ole vielä päättynyt. On korostettu Agricolan köyhyyttä ja hänen luonteensa vaatimattomuutta. Uusin Suomen historian kokonaisesitys kertoo, että Agricola oli "sopuisa ja maltillinen luonne".

Riisutaan harhat, jätetään ansiot

Eurén ja häntä aikaisemmat Agricolan esittelijät eivät olleet kiinnittäneet mitään huomiota Agricolan äidinkieleen. Topelius mainitsi sivumennen, että se oli suomi, mutta ei ottanut aiheesta irti enempää. Myöhemmin kielitaistelu heitti kiistaan mausteensa, eikä ratkaisuun ole päästy vieläkään. Suomen kielen tutkijat ovat sitkeästi suomen kannalla, kun taas historiantutkijan on vaikea sijoittaa suomenkielistä perhettä täysin ruotsinkieliseen 1500-luvun Pernajaan.

Kansallinen Agricola syntyi 1800-luvun loppupuolella ja on oman aikansa tuote. Suurmies on kyllä mallinsa näköinen, mutta malli on tyylitelty ja ihannoitu. Tiedämme - ja sen tiesi jo Porthan - ettei poika tullut köyhän kalastajan mökistä vaan eräästä pitäjän mahtitalosta. Se, että Agricola olisi ollut sopuisa ja maltillinen, ei saa mitään tukea lähteistä, jotka kertovat paremminkin päinvastaista.

Pahiten nykytutkijan silmään pistää varsinkin Topeliuksen kärjistämä kuva keskiaikaisen kirkon kielipolitiikasta. Vaikka messu pidettiinkin latinaksi, kirkko saarnasi ja opetti kansan kielellä ja oli kääntänyt katekismuksen pääkappaleet suomeksi. Ajatus, että Jumala ymmärtäisi vain latinaa, on absurdi, eikä katolinen kirkko ole sitä koskaan esittänyt.

Vaikka suurmiehen kuvassa onkin epähistoriallisia ylilyöntejä, se tekee oikeutta kohteelleen. Agricolassa henkilöityvät kansallisen identiteettimme perustekijät: luterilainen uskonpuhdistus, painettu suomen kieli ja kansanopetus.

Simo Heininen on Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian professori.

Sisältö jatkuu mainoksen alla