Dementiaa aiheuttava Alzheimerin tauti on kova pähkinä lääkkeiden kehittäjille. Ehkä lääke on jo keksitty mutta se ei tehoa, koska sairaus havaitaan aina liian myöhään.

Teksti: Jani Kaaro

Dementiaa aiheuttava Alzheimerin tauti on kova pähkinä lääkkeiden kehittäjille. Ehkä lääke on jo keksitty mutta se ei tehoa, koska sairaus havaitaan aina liian myöhään.

Julkaistu Tiede -lehdessä 5/2011.Maailman ensimmäisen Alzheimerin taudin diagnoosin sai vuonna 1906 kuolemansa jälkeen nainen nimeltä Auguste Detter. Müncheniläinen lääkäri ja neuropatologi Alois Alzheimer värjäsi Detterin aivot kollegansa kehittämällä menetelmällä ja havaitsi outoja klimppejä ja sykkyröitä. Klimpit olivat amyloidiplakkeja ja sykkyrät tau-proteiinista koostuvia säievyyhtejä. Ne ovat edelleen Alzheimerin taudin tärkeimmät tunnusmerkit. Amyloidin ja taun kertyminen paljastuu vain mikroskoopilla. Jos saisimme käsiimme Alzheimerin tautiin kuolleen potilaan aivot, emme huomaisi niissä muuta poikkeavaa kuin että ne ovat hieman tavanomaista pienemmät ja uurteiltaan korostuneemmat. Aivojen kutistuminen on merkki hermosolujen tuhoutumisesta, joka alkaa muistia ja oppimista säätelevistä alueista ja leviää sieltä aivokuoren alueelle.Suuri kysymys on, miten amyloidi, tau ja hermosolujen tuhoutuminen liittyvät yhteen. 

Plakki on solujen ongelmajätettäNykykäsityksen mukaan amyloidin kertyminen alkaa amyloidin esiasteproteiinista. Sitä voi ajatella pitkänä serpentiininauhana, josta leikkautuu lyhyempiä nauhoja. Kullakin näistä nauhoista eli lyhyistä peptidiketjuista on tehtävänsä hermosolujen viestijärjestelmässä.Alzheimerin taudissa peptidiketjujen pätkiytyminen menee pahasti vikaan. Pätkä nimeltä beeta-amyloidi alkaa monistua pitkiksi nauhoiksi, jotka laskostuvat väärin ja muodostavat liukenemattomia säikeitä. Tämän väärin laskostuneen amyloidin uskotaan olevan hermosoluille myrkyllistä. Solut koettavat päästä siitä eroon työntämällä sen ulkopuolelleen, minne se saostuu laajaksi proteiinikertymäksi, amyloidiplakiksi. – Plakkeja voi ajatella eräänlaisina ongelmajätteen kaatopaikkoina, joissa amyloidi tehdään vaarattomaksi, sanoo molekulaarisen neurobiologian professori Heikki Tanila Itä-Suomen yliopiston A.I. Virtanen -instituutista. Plakki sinänsä ei siis ole vaarallista vaan merkki siitä, että jotakin vaarallista on neutraloitu.

Säievyyhti dementoi yksinkinEntä sitten yhtälön toinen pää, tau? Tau-proteiinit ovat osa hermosolujen tukirakenteita. Tarkemmin sanoen ne toimivat eräänlaisina ratapölkkyinä kiskoissa, joita pitkin rakennemolekyylit kulkevat hermosolujen runko-osasta hentoihin haarakkeisiin. Alzheimerin taudissa tau-molekyylit kuitenkin irtoavat kiskoista ja sotkeutuvat keskenään vyyhdeksi kuin onkimadot rasiassa.Tau-koulukunnan mukaan nämä säievyyhdet ovat todellisia syyllisiä hermosolujen tuhoutumiseen. Väitteelle on perusteensa. Esimerkiksi Alzheimerin tautia harvinaisemmassa otsalohkodementiassa muodostuu vain tau-vyyhtejä, ei lainkaan amyloidiplakkeja. Taut riittävät siis yksinkin aiheuttamaan dementiaa.

Mutta Alzheimerissa molemmatTau- ja amyloidikoulukunnat olivat Heikki Tanilan mukaan pitkään niin kaukana toisistaan, että niiden kannattajat suostuivat tuskin puhumaan toisilleen. Nyt tilanne on lievittynyt, ja nykykäsityksen mukaan Alzheimerin tautiin tarvitaan molemmat tekijät. Koulukuntien lähentymistä ovat edistäneet siirtogeeniset hiiret, joihin on istutettu ihmisen tautigeenejä ja joille voidaan aiheuttaa sekä amyloidiplakkeja että tau-vyyhtejä. Hiiritutkimusten mukaan amyloidi vauhdittaa tau-vyyhtien syntyä mutta tau yksinään ei vaikuta millään tavalla amyloidiin. Ilmeisesti tapahtumaketju alkaa amyloidista, joka polkaisee liikkeelle taun, ja tau puolestaan aiheuttaa hermosolujen kuoleman.

Amyloidin poisto ei parantanutKäsitys amyloidin ja taun yhteydestä ratkaisee, millaisiin Alzheimer-lääkkeisiin pyritään. Viime vuosina lääkkeiden kehittäjät ovat keskittyneet aivojen amyloidikuorman vähentämiseen. Monet tutkimukset amyloidia estävillä tai hajottavilla lääkeaineilla ovat kuitenkin tuottaneet pettymyksen. Tuoreimmat flopit ovat Neurochemin tramiprosaatti ja Myriad Geneticsin tarenflurbiili, jotka estävät beeta-amyloidin muodostumista, ja Elan Pharmaceuticalsin bapineuzumabi, joka hajottaa amyloidiplakkia. Nämä kaikki tehosivat kyllä amyloidiin mutta eivät vaikuttaneet sairauteen ja ovat saaneet jotkut tutkijat kyselemään, onko amyloidi sittenkään oikea kohde.

Ehkä lääkittiin liian myöhäänKaikki eivät kuitenkaan ole valmiita luopumaan amyloidistrategiasta. Samat lääkkeet, jotka ihmisissä ovat epäonnistuneet, ovat toimineet erinomaisesti hiirissä. Heikki Tanilan mukaan tämä voi johtua siitä, että koe-eläimet ovat vielä nuoruuden voimissaan, kun niiden lääkitys aloitetaan, ja tautiin päästään pureutumaan sen varhaisvaiheessa. Sen sijaan kun ihmiset saavat diagnoosin, tauti on saattanut muhia salakavalasti jo parikymmentä vuotta. – Hermosolujen tuho on voinut edetä jo niin pitkälle, ettei sille voida enää tehdä mitään.Toinen kliinisiä tutkimuksia vaivaava ongelma on diagnoosin epävarmuus. Alzheimer-diagnoosi on aina ”todennäköinen” siihen asti, kun se voidaan kuoleman jälkeen varmistaa. Siksi osa lääketutkimuksiin osallistuvista potilaista saattaa sairastaa jotakin muuta dementiaa eikä hyödy lääkkeistä.

Uusiakin lääkekohteita etsitäänEdellä esitetyistä puolusteluista huolimatta amyloiditeoria horjuu, ja sen vuoksi uusia vaikutuskohteita etsitään kiihkeästi. Yksi kohde saattaa olla solujen sokeriaineenvaihdunnan entsyymi glykogeenisyntaasikinaasi 3. Se on eräänlainen puuttuva lenkki amyloidin ja taun välillä: sen vaikutuksesta tau alkaa muodostaa kierresäikeitä, ja se lisää myös amyloidin syntyä esiasteproteiinistaan. Kehitteillä on myös lääkkeitä, jotka vaikuttavat suoraan taun laskostumiseen.

Tärkeintä varhaistaa diagnoosiaMonien mielestä nykyisen Alzheimer-tutkimuksen tärkein tavoite on kuitenkin taudin varhaisempi diagnoosi. Lähes viikoittain julkaistaankin tutkimuksia, joissa tulevia Alzheimer-potilaita koetetaan seuloa erilaisin psykologisin ja kognitiivisin testein, aivokuvin ja verikokein. Näihin syydetään valtavia määriä rahaa, ja ne ovat tuottaneet tuloksiakin. Yksi tärkeimmistä keksinnöistä on Pittsburghin yliopiston tutkijoiden merkkiaine, jonka ansiosta aivoihin plakiksi kertyvä amyloidi näkyy tomografiakuvissa. Lääkärit voivat siis nähdä elävästä potilaasta, miten laajalle plakki on levinnyt ja miten paljon sitä on. Tämä on tärkeää myös lääketutkimuksissa: aivokuvista voi seurata, vähentääkö lääkeaine plakin määrää. Eri asia kuitenkin on, mitä plakki todella kertoo Alzheimerin taudin riskistä tai levinneisyydestä. Tomografiakuvista on nimittäin havaittu, että plakkiamyloidia on myös täysin terveillä ihmisillä, joskin yleensä pienempiä määriä kuin sairailla. 

Sakat pois immunoterapialla

Alzheimerin taudin immunoterapia sai alkunsa, kun tutkijat kokeilivat, voisiko immuunijärjestelmän kouluttaa hyökkäämään aivojen amyloidiplakkien kimppuun. Ensimmäiset tulokset hiirillä olivat ilmiömäisiä. ”Rokote” siivosi proteiinisakat viimeistä myöten. Tulos sähköisti tutkijat, ja jo runsaan vuoden päästä testeissä oli Alzheimer-potilaita. Neurobiologian professori Heikki Tanila sanoo, ettei ole koskaan nähnyt hiirikokeista siirryttävän niin pian ihmiskokeisiin. Vauhtisokeus kostautui. Osa koehenkilöistä kuoli rokotteeseen, ja kuudelle prosentille kehittyi krooninen aivokuume.Huono alku ei kuitenkaan lannistanut. Rokotuksen sijasta on alettu kehittää vasta-aineita, jotka immunisoivat potilaan amyloidia vastaan. Myös tämä lähestymistapa on vähentänyt amyloidiplakkeja hiirillä ja parantanut niiden muistia. Maailmalla on tätä nykyä käynnissä ainakin kolmetoista kliinistä tutkimusta eri yhtiöiden rokotteilla. Kukaan ei silti vielä tiedä, saadaanko näin ihmelääke Alzheimeriin. Jos hermostotuho on edennyt jo niin pitkälle, ettei sitä voi enää korjata, mitä hyvää amyloidien siivoamisella saavutetaan? 

Miksi aivojumppa hidastaa Alzheimeria

Yksi viime vuosien suurista oivalluksista on se, että Alzheimerin taudin hermosolukato tapahtuu aivojen lepotilaverkostossa. Lepotilaverkosto toimii esimerkiksi silloin, kun mielemme vaeltelee tai ajattelemme itseämme. Jos joku esimerkiksi kysyy, olemmeko uteliaita, sosiaalisia tai sisäänpäinkääntyneitä, vastausta miettiessämme aktivoituu juuri lepotilaverkosto. Sen sijaan sen toiminta vaimenee, kun opiskelemme tai pohdimme jotakin älyllisesti vaativaa, ja myös, kun nukumme.Osa tutkijoista pitää mahdollisena, että lepotilaverkoston aktiivisuus on Alzheimerin taudin riskitekijä. Jos tämä pitää paikkansa, aivojumpan puute tai riittämätön nukkuminen voi kerryttää amyloidia aivoihin.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018