Suomen luetuin aikakauslehti sopii sisuaan, äidinkieltään - ja koulutustaan - arvostavalle kansalle kuin räpylä käteen.


TEKSTI:Petri Riikonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suomen luetuin aikakauslehti sopii sisuaan, äidinkieltään
- ja koulutustaan - arvostavalle kansalle kuin räpylä käteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 


Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2003

Muistuma lapsuudesta. Eletään 1960-luvun loppupuoliskoa, olen noin kuusivuotias. Makaan sängyllä selälläni ja katselen sidottua Aku Ankan vuosikertaa edelliseltä vuosikymmeneltä. 50-luvun Ankkoja oli toistettu minulle ääneen kai kyllästymiseen asti. Silmäilen tuttuja puhekuplia, ja pim: huomaan osaavani lukea.

Sittemmin lehti on pysynyt lukemistossani, enkä ole tässä yksin. Viimevuotisten kuluttajatutkimusten mukaan aikuiset, 25-44-vuotiaat suomalaiset nimittäin lukevat Aku Ankkaa enemmän kuin mitään muuta aikakauslehteä. Kaikki ikäluokat mukaan laskettuina kullekin Ankan numerolle tulee lukukertoja peräti 6,4 miljoonaa; toiseksi tullut Pirkka jää 3,4 miljoonaan. Markkinointi & Mainonta -lehden julkaiseman gallupin mukaan Aku Ankka on Suomen arvostetuin mediabrändi.

On se tietysti myös maamme suosituin lasten ja nuorten lehti. Yhdeksän kymmenestä alle 20-vuotiaasta nimesi viime vuonna Aku Ankan lempisarjakuvakseen.

Miksi Akkari on niin suosittu?

Miksi amerikkalaisesta ankkasarjasta tuli suomalainen ikoni? Syitä pohtivat muun muassa ylioppilaskokelaat kevään 2001 äidinkielen aineessa, mutta on asiaa pähkäilty tutkijankammioissakin.

Alusta eli joulukuusta 1951 asti Aku Ankan toimitus on pitänyt kunnia-asianaan sitä, että käännökset ovat paitsi viihdyttäviä myös mahdollisimman hyvää ja eloisaa suomea. Ilkka Salama ruoti asiaa vuonna 1991 Helsingin yliopistossa suomen kielen gradutyössään "Kielessäkö Aku Ankka -lehden suosion tulevaisuus?" ja vastasi kysymykseensä "kyllä". Samaa mieltä oli Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, kun se vuonna 2001 valitsi Aku Ankan vuoden kielihelmeksi.

Laajimmin Aku Ankan suosiota on käsitellyt kasvatustieteilijä Pekka Manninen, joka vuonna 1995 väitteli Tampereen yliopistossa Suomen ensimmäiseksi sarjakuvatohtoriksi. Disney-sarjakuvaan hän paneutui erityisesti sivulaudaturtyössään "Aku Ankka ja yhteiskunta" vuonna 1986. Eri lähteiden ja oman tutkimuksensa pohjalta Manninen esittää seuraavia menestystekijöitä:

• 1950-luvun numerot olivat tasokkaita, ja käännöstyö oli alusta asti hyvää

• lehti sopi helppotajuiseksi oppaaksi amerikkalaistuvaan, porvarillis-kapitalistiseen yhteiskuntaan

• tarinat tarjoavat oikeutusta myös sille, että kaikille ei riitä töitä ja työ on muuttumassa vain välineeksi rahan hankkimiseen vapaa-aikaa varten

• suuret ikäluokat siirsivät ankkaperinteen lapsilleen.




Aku Ankka -lehti

• Suomen luetuin aikakauslehti. Lukija-kontakteina (lukukertoja/numero) las-kettuna miesten eniten lukema ja naisten toiseksi eniten lukema.

• Suomen suosituin lasten ja nuorten lehti.

• Alkoi ilmestyä joulukuussa 1951.

• Levikki 294 000.

• Lukijoita 1,3 miljoonaa.

• Lukijakontakteja 6,4 miljoonaa.


Opettaa, että viksut pärjää

Millainen sitten on tämä "amerikkalaistunut, porvarillis-kapitalistinen yhteiskunta"? Esimerkiksi uskomme vahvasti tekniseen edistykseen ja yksilön oman elämän sankaruuteen. Luotamme koulutukseen, tietoon ja tieteeseen.

Suomen Gallupin Nuorisobarometrin 2002 mukaan 15-29-vuotiasta 95 % uskoo koulutuksen parantavan olennaisesti työnsaantimahdollisuuksia ja 78 % uskoo, että työelämässä pysyminen edellyttää jatkuvaa kouluttautumista. Kouluttautumishalukkuudessa suomalaisnuoret ovatkin demokraattisten markkinatalousmaiden huippua: esimerkiksi vuonna 2000 meikäläisistä 17-vuotiaista jatkoi opintojaan 93 %, mikä on OECD-maiden kolmanneksi korkein luku.

Tiedebarometri 2001:n mukaan 62 % 18-70-vuotiaista suomalaisista seuraa aktiivisesti tiedettä, tutkimusta ja tekniikkaa koskevia asioita. Suomalaiset uskovat, että tiede parantaa elintasoa ja nujertaa tauteja (ks. Hyvä todistus tieteelle: suomalainen arvostaa ja luottaa, Tiede 7/01, s. 48-53).

Nämä asenteethan ovat kuin suoraan Aku Ankasta!

Tutkija Anu Kantola Helsingin yliopiston viestinnän laitoksesta esittää, että Aku Ankan maailmankuvasta välittyy yhdysvaltalaisen 1700-luvun valistusmiehen Benjamin Franklinin henki. Franklin oli talousmies, valtiomies ja kirjailija mutta myös kokeileva tiedemies, jonka tunnetuin keksintö on ukkosenjohdatin. "Benjamin piti arvossa järjestystä, päättäväisyyttä, säästäväisyyttä, työteliäisyyttä ja kohtuullisuutta", Kantola kirjoittaa Aku Ankka -lehden 50-vuotisjuhlakirjassa "Maailman hauskin kuvasarjalehti" (Helsinki Media 2001).

Selvimmin Franklinin mallia toteuttavat Kantolan mukaan maatilaansa uutterasti hoitava Mummo Ankka, omaan sisuunsa omaisuudenkeruussa nojaava Roope, edistysuskoinen keksijä Pelle ja terävä-älyisenä salapoliisina loistava Mikki. Akukin on ajoittaisista lannistumisistaan huolimatta pohjimmiltaan yritteliäs tee-se-itse-ankka.

Entä jos jatketaan Kantolan analyysiä kysymällä, ketkä Ankkalinnassa ovat onnellisia? Roope Ankalta ja Hannu Hanhelta ei puutu mitään, mutta he elävät jatkuvassa pelossa: edellinen pelkää omaisuutensa, jälkimmäinen onnekkuutensa menettämistä. Onnellisimpia ovat Mikki ja sudenpennut Tupu, Hupu ja Lupu, jotka hallitsevat tilanteita tiedon ja loogisen harkinnan avulla, sekä Mummo Ankka, joka hallitsee maatilaansa elämänkokemuksensa, tietonsa ja taitonsa turvin. Pelle Pelotonkin lienee pohjimmiltaan onnellinen, joskin hänelle luovuus tuottaa myös tuskaa, kuten luovuuden tapana on. Aku on ihanteissaan horjuva ja siksi myös usein epäonnistuva jokamies, johon muut, tyylitellymmät hahmot rinnastuvat.

Aku Ankka siis opettaa, että elämäänsä voi hallita tiedolla, kokemuksella ja harkinnalla. Pelkkä raha ei tuo onnellisuutta eikä edes onnekkuus, mutta viksut pärjää.

Barks sen teki

Viksut pärjää -viesti on mennyt perille, koska sen lähetti mestarillinen sarjakuvantekijä. Enemmän kuin kukaan muu Aku Ankan henkeen on vaikuttanut Carl Barks, "ankkauniversumin luoja", joka uransa aikana piirsi yli 6 400 sarjakuvasivua ja kirjoitti tarinansa itse. Hän keksi muun muassa Ankkalinnan, Roope-sedän, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan, Milla Magian ja ankanpoikien sudenpentujärjestön.

Aku Ankka -lehden 1950- ja 1960-luvun komeimmat johtosarjat olivat Barksin käsialaa. Barksia on lisäksi julkaistu Suomessa albumeina ja kirjoina ja jatkuvasti Aku Ankassa "toivesarjoina". Nykyisistä ankantekijöistä Suomessa suosituin, Keno Don Rosa, viittaa lähes koko tuotannossaan Barksin tarinoihin.

Barks oli poikkeuksellisen taitava sekä piirtäjänä että käsikirjoittajana. Pekka Manninen kirjoittaa: "Liioittelematta voisi sanoa, että Barksilla on sarjakuvien piirissä vastaava asema kuin esimerkiksi Orson Wellesillä elokuvataiteessa." Sarjakuva-alan tärkeimmän uutislehden The Comics Journalin toimituksen vuonna 1999 tekemässä arviossa "Vuosisadan englanninkielisen sarjakuvan 100 parasta" Barksin Aku Ankka sijoitettiin seitsemänneksi. Kaupallisesti menestyneistä sarjakuvista sen edelle asetettiin vain Charles Schultzin Tenavat.

Vuonna 1901 syntynyt Carl Barks ei ollut eilisen ankan poika. Kokeiltuaan monia eri ammatteja hän alkoi tehdä sarjakuvia vasta yli nelikymppisenä, vuonna 1942. Niin piirtäjän kuin käsikirjoittajan taitojaan hän kuitenkin hioi jo 1930-luvulla Walt Disneyn animaatiostudiossa.

Disney piti tekijänsä entisaikaan anonyymeinä, ja Barks, jonka sarjoja sisältävät lehdet myivät Yhdysvalloissa parhaimmillaan 2-3 miljoonaa kappaletta, ei hyötynyt suosiosta.

Vasta 1957 innokkaat yhdysvaltalaiset fanit saivat selville, kuka on "se hyvä ankkapiirtäjä". Suomessa Barksin nimi tuli yleisesti tunnetuksi vasta vuonna 1972, kun Helsingin Sanomissa julkaistiin Jukka Rislakin ja Markku Kivekkään artikkeli "Kunnia kuuluu Carl Barksille".

Barks jäi piirtämisestä eläkkeelle 1966 mutta jatkoi yhä käsikirjoittamista. Hän kuoli vuonna 2000.

Barks seurasi aikaansa loppuun asti. Toukokuussa 1999 - 98-vuotiaana - hän kirjoitti Aku Ankan päätoimittajalle Markku Kivekkäälle kirjeen, jossa hän pohti ankkasarjakuvien mahdollista uutta tulemista Yhdysvalloissa. "Uskon, että ne tulevat lukijoiden ladattaviksi Internetistä sen sijaan, että niitä myytäisiin lehdykköinä kioskeilla."




Carl Barks

• Disney-sarjakuvien suosioon eniten vaikuttanut henkilö.

• Syntyi 27. 3. 1901 Merrillissä Oregonissa maanviljelijäperheeseen.

  kirjapainossa, metsä-työmaalla, junavarikolla, laatikkotehtaas-sa ja pilapiirtäjänä Galgary Eye Opener -lehdessä.

• 1935-42 Disneyn animaatiostudiossa piirtäjänä ja käsikirjoittajana.

• Nelikymppisenä hoiti muun ohessa ka-nafarmia.

• 1942-66 piirsi Disneyn sarjakuvalehtiin yli 6 400 sivua sarjakuvia, joihin laati käsikirjoituksen itse. Loi muun muassa Roope Ankan, Hannu Hanhen, Karhu-koplan, Pelle Pelottoman, Milla Magian, sudenpennut ja Ankkalinnan.

• 1966 jäi eläkkeelle mutta teki yhä käsi-kirjoituksia ankkasarjoihin. Maalasi ankka-aiheisia öljyväritöitä, teknisenä opastaja-naan kolmas vaimonsa, taidemaalari Margaret "Gare" Barks.

• 1994 vieraili Suomessa.

• 25. 8. 2000 kuoli leukemiaan Grants Passissa Oregonissa.


Teho perustuu psykologiaan

Barks oli loistava piirtäjä ja sommittelija ja erinomainen kertoja, mutta hänen suurin valttinsa oli psykologinen terävänäköisyys.

Barks esittää, kuinka ihminen tajuaa todellisen vastuunsa: omat ratkaisut voivat pahimmillaan aiheuttaa toisen kuoleman. Tarinassa "Aku Ankka Grönlannissa", yhdessä sarjakuvahistorian psykologisesti huikeimmista jaksoista, Aku ymmärtää, että hänen kepposensa takia Hannu-serkku voi todella saada surmansa.

Barksin ankat tajuavat myös oman kuolevaisuutensa. Tarinassa "Leirielämää" Aku peittää ankanpojat ja itsensä kostean mullan alle kuin hautoihin, kun heitä piirittää valtava metsäpalo. Pojat vastustelevat, koska epäilevät, etteivät voi hengittää.

Ankat hoksaavat senkin, että toisissa oloissa heidän kohtalonsa olisi voinut olla aivan toinen. "Atomivakoojissa" Akun kaksoisolento, totalitaarisen valtion agentti, tekee itsemurhan välttyäkseen suolakaivoksilta. "Notre Ankan huilunsoittajassa" esiintyy Roopen kaksoisolento, joka hänkin kerää kolikoita silkasta rakkaudesta niihin - mutta rikollisin keinoin.

"Barks ei tietääkseni koskaan muotoillut psykologista näkemystään sanoiksi, mutta hän oli tietoinen töidensä syvällisyydestä", vastaa johtava Barks-tutkija, Floridan yliopiston englanninkielen professori Donald Ault sähköpostitse lähettämääni kysymykseen. "Uskoakseni kertomataiteen mestariteoksissa toimii sellainen periaate, että mitä vahvemmin tekijä keskittää koko tarmonsa työhönsä, sitä todennäköisemmin siihen syntyy tulkittavissa olevia merkityksiä hänen tarkoittamattaankin."

"Merkitykset syntyivät vaivihkaa, ilman että olisin ajatellut niitä", Barks kirjoitti Aultille vuonna 1999. Barks arveli, että syvällisyys oli sivutuote hänen tavastaan kirjoittaa tarinoita: "Henkilöillä piti aina olla motiivi sille, mitä he ajattelivat ja mihin nuo ajatukset heidät johtivat."

Aultin mukaan Barks tiivisti asenteensa töihinsä näin: "Yritin aina antaa vastaanottajalle enemmän kuin koko rahan edestä - olipa tämä sitten Walt Disney itse tai lehtikioskilla käyvä lapsi."

Populaarikulttuuri aina läsnä

Toinen muistuma, tämä vain parin vuoden takaa. Luen Bret Easton Ellisin romaania Amerikan psyko, joka kertoo 1980-luvun juppikulttuurin hulluista vuosista. Eräässä kohtauksessa "kuullaan" taustaäänenä ripaus Madonnaa: Life is a mystery, everyone must stand alone, ja sitten kerronta taas jatkuu. Popmusiikki ei ollut juuri kiinnostanut minua pariinkymmeneen vuoteen, enkä ollut koskaan varsinaisesti kuunnellut Madonnaa. Siksi tyrmistyn, kun laulu alkaa heti soida päässäni - ja kun tajuan pitäväni siitä.

Korkeakulttuuria nautiskellaan valikoivasti, mutta populaarikulttuuri ympäröi meidät, huomaamme tai emme. Populaarikulttuuri määrittelee ihmisyhteisön suurimman yhteisen taiteellisen nimittäjän ja siten todennäköisesti vaikuttaa kulttuurievoluutioon enemmän kuin korkeakulttuurin teokset. Siksi on valaisevaa peilata omia vaikuttimiaan ja ajatuskulkujaan viihteen lähihistoriaan.

Tuntijalle kuin klassikko

Sarjakuvia ei perinteisesti ole arvostettu. "Aku Ankka ja yhteiskunta" -työssään Pekka Manninen kirjoittaa: "Konservatiivinen kritiikki on lähtenyt perinteisten korkeakulttuurin arvojen ylemmyydestä, kun taas vasemmistolaisen kritiikin taustalla on käsitys siitä, että sarjakuvat joko suoraan tai epäsuorasti esittävät kapitalismia ja sen arvoja puoltavaa propagandaa."

Aku Ankan tyyppiset sykliset eli luonteeltaan pysyvät ja juonikuvioiltaan toistuvat sarjakuvat ovat kuitenkin pitkäaikaiselle lukijalle kuin antiikin jumaltarut muinaiselle kreikkalaiselle. Vaikka tarinan henkilöt ovat tuttuja ja arvattavia, myytin tunteva ihminen saa sen pienistä vivahteista ja epätavallisuuksista ainekset koko maailmankuvansa käsittelyyn. "Kyseessä on myyttiin uskovan henkilön kannalta eräällä tavalla todellinen maailma, joka ainoastaan sijaitsee toisella tasolla kuin arkinen maailmankaikkeutemme", Manninen kirjoittaa.

Mielelläni uskottelisin itselleni, että ihmismielen psykologiset syvyydet ovat avautuneet minulle klassisen taiteen mestariteoksista. Nämä ovat kuitenkin vain kakun kuorrutusta, rakentamista kokemuksille, jotka jo olivat olemassa. En harjoitellut tavaamista Iliaasta, en selannut koulumatkalla Sikstuksen kappelin seinämaalauksia enkä tanssinut Mozartin Requiemin tahtiin.

Populaarikulttuurissa on sitä paitsi huippuhetkensä siinä kuin korkeakulttuurissakin. Päähenkilön monologi "Aku Ankka Grönlannissa" -jaksossa tuntuu minusta psykologisesti yhtä todelta kuin Tanskan prinssin monologi Hamletissa.

Motivoituakseen ihminen tarvitsee tunteita; ne tekevät elämän mielekkääksi. Tyytyväisyys kumpuaa kuitenkin elämänhallinnasta, ja siihen tarvitaan tunteiden lisäksi tietoa, kokemusta ja harkintaa. Tiede voi auttaa. Tämän opin Aku Ankasta.


 


Otteet Carl Barksin kirjeistä julkaistaan Donald Aultin ja Markku Kivekkään luvalla.


Sisältö jatkuu mainoksen alla