Ankarissa luonnonoloissa sinnitelleet aboriginaalit kuuluivat maailman ensimmäisiin taivaan systemaattisiin tarkkailijoihin. Australian-kirjeenvaihtajamme selvitti, mitä asiasta tiedetään.


ensimmäisiin taivaan systemaattisiin tarkkailijoihin.
Australian-kirjeenvaihtajamme selvitti, mitä asiasta tiedetään.




Pieni planetaario Australian Adelaidessa pimenee. Nojaudun taaksepäin ja ihailen eteläistä tähtitaivasta, samalla kun aboriginaalien käsityksiin perehtynyt Paul Curnow osoittaa valopisteellä Etelän ristiä.

Yritän kuvitella, mitä kymmeniätuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöinä eläneet Australian alkuperäisasukkaat näkivät taivaalla, ennen kuin britit valtasivat heidän maansa.

Olen lukenut aboriginaalien tarinoita, jotka liittyvät tähtiin ja yötaivaan pimeisiin paikkoihin. Tekivätkö he systemaattisia havaintoja, eli voisiko heitä nimittää maailman ensimmäisiksi tähtitieteilijöiksi? Curnow’n mielestä voi.

Aboriginaalien tähtitieteeseen erikoistuneita henkilöitä on Australiassakin vain kourallinen. Peruskoulunopettaja Paul Curnow on yksi heistä. Muista tähtitieteen täkäläisten juurten asiantuntijoista tavoitan englantilaissyntyisen astrofyysikon Ray Norrisin, joka toimii tutkijana Sydneyssä, ja saksalaisen tähtitieteen professorin Dieter Herrmannin.


Uniaika pidetään elossa laulureitein

Aboriginaalit ovat asuttaneet Australian mannerta vähintään 45 000 vuoden ajan, ehkä jopa yli 60 000 vuotta. Britit asettuivat taloksi 1788. Ennen sitä aboriginaaliryhmiä oli satoja. Niillä oli erilaisia kieliä, joista useat eivät olleet lainkaan sukua toisilleen.

Vain harvat ryhmät jakoivat samat taivaaseen liittyvät tarinat, mutta luomiskertomukset ja käsitys maailmasta noudattelevat yhteisiä pääpiirteitä.

Alussa oli litteä ja piirteetön maa. Sen alla uinuneet esi-isien henget heräsivät unestaan ja loivat taivaan, tähdet, Auringon, Kuun, ihmiset ja kaiken muun. Lopulta henget nukahtivat uudelleen. Ennen sitä ne kuitenkin antoivat ihmisille ohjeet karuissa oloissa selviytymiseen.

Luomistapahtuma on uniaikaa (dreamtime, dreaming), mutta se ei ole menneisyyttä. Se eletään yhä uudelleen laulamalla ja tanssimalla. Maailman olemassaoloa tavallaan ylläpidetään kertaamalla uniajan tarinoita, jotka liittyvät maisemassa, esimerkiksi tähtikuvioissa, risteileviin näkymättömiin laulureitteihin (song lines).


Laulut päättyvät Etelän ristiin

Etelän risti, jota katselen, kiertää eteläistä taivaannapaa. Siksi se on Australiassa aina näkyvillä, ja se on helppo mieltää taivaan keskukseksi. Moni laulureitti eteneekin tähtikuviosta toiseen ja päättyy Etelän ristiin.

Paul Curnow kertoo parhaillaan erästä siihen liittyvää tarinaa:

Maailman ensimmäiset ihmiset, nainen ja kaksi miestä, istuivat nuotiolla. Nainen sai toisen miehistä rikkomaan esi-isien henkien asettamaa lakia ja tappamaan kengurun syötäväksi. Toinen ei halunnut olla missään tekemisissä rikoksen kanssa ja jätti turvallisen leirin. Lopulta mies luhistui nääntyneenä eukalyptuspuun alle.

Yhtäkkiä jostakin ilmestyi tulisilmäinen, tumma hahmo. Se tunki nääntyneen miehen puun onkaloon. Leirille jääneet mies ja nainen säikähtivät valtavaa ukkosen jyrähdystä ja äimistelivät puuta, joka nousi juurineen päivineen yhä korkeammalle taivaalle.

Pian kahden kultatöyhtökakadun nähtiin ryntäävän puun perään. Ne yrittivät tavoittaa pesäänsä.

Lopulta puuta ei enää näkynyt. Mutta ensimmäisen maassa kuolleen miehen sekä itse kuoleman tuliset silmät loistavat nyt Etelän ristin neljänä kirkkaimpana tähtenä. Kakadut jahtaavat yhä puuta Alfa ja Beeta Kentaurina tunnettuina tähtinä.


"Veitte maan, mutta tarinoita ette vie"

Paul Curnow kiinnostui tähtitieteestä 15 vuotta sitten. Alkaessaan kertoa tähdistä muille hän huomasi, että aboriginaalien käsityksistä hän ei tiennyt mitään.

Tiedon hankkiminen ei ollut helppoa, sillä uniajan tarinat on aina välitetty sukupolvelta toiselle suullisesti.

- Onneksi luterilaiset lähetyssaarnaajat tulivat aikoinaan kirjanneeksi käännytystyön sivussa joitakin aboriginaalien kertomuksia, Curnow sanoo. - Lisäksi jokunen etnografi keräsi tarinoita 1800-luvulla.

Vain harvan tarinan Curnow on kuullut suoraan aboriginaaleilta. He eivät halua kertoa niitä ulkopuolisille, eivätkä he monesti tunne niitä enää itsekään.

- Useat ryhmät lopettivat uniajan tarinoiden kertomisen omien jäsentensäkin kesken, Curnow selittää. - He perustelivat päätöstään sanomalla: "Te (valkoiset) veitte meiltä maan ja elämäntavan, mutta tarinoitamme ette vie."

Nyt on kuitenkin käynnissä uudelleen oppiminen. Paul Curnow opettaa halukkaille aboriginaaliryhmille heidän omia tarinoitaan. - Usein saamme planetaarioon koululaisia.


Pystykivet eivät todista havainnoinnista

Tarinat ovat kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia, mutta onko niiden taustalla todella tähtitiedettä?

Ainakaan kaikki asiaa tuntevat eivät ajattele, että olisi. Epäilijöihin kuuluvat esimerkiksi luonnontieteiden, aatehistorian ja teologian tohtori Hugh Cairns, joka toimi ennen eläkkeelle jäämistään Sydneyn yliopistossa, ja Bill Yidumduma Harney, kuvataiteilija ja yksi aboriginaalien wardana-kansan vanhimmista. He kirjoittavat teoksessaan Dark Sparklers, että Australian aboriginaalien systemaattisesta taivaan havainnoinnista on viitteitä hyvin vähän jos lainkaan.

Cairns ja Harney huomauttavat, että pystyssä seisovia kiviä, jotka toisinaan tulkitaan "observatorioiksi", esiintyy aavikkoseudulla luonnostaankin. Kiviä käytettiin joskus seremoniapaikkoina tai hautakivinä, mutta niiden käytöstä tähtitieteellisinä havaintopaikkoina ei ole todisteita.

Sama kirja toteaa maailmanhistoriallisesta näkökulmasta, että varsinaista tiedettä edeltänyt tähtitiede pystyi määrittämään kevätpäiväntasauksen ajankohdan tarkasti jo rautakaudella. Maanviljely, kaupunkiyhteisöjen joutilas aika ja sodankäynnin tarpeet innostivat tarkkoihin mittauksiin.

Cairns ja Harney tähdentävät, että maatalousyhteisöille ominaisia vaateita ei ollut Australian aboriginaalien maailmassa. Selviytyminen ja elämä ei edellyttänyt meille tuttua hösäämistä. Taivas oli katselua eikä laskelmia varten.


Taivas oli elintärkeä muistin apuna

Paul Curnow on eri mieltä: hän uskoo, että aboriginaalien taivaantarkkailu oli varsin systemaattista. Hän viittaa uniajan kertomuksiin, jotka liittyvät tähtitaivaan näkymiin. - Tarinoissa kuvaillaan taivaalle kuviteltuja ääriviivoja, joissakin tapauksissa yksittäisiä tähtiä tai planeettoja.

Kertomuksia on käytetty opetukseen. Aboriginaaleille taivas on ollut kuin valtava muistitaulu. - Tähtiin yhdistetyt tarinat auttoivat muuan muassa löytämään vesipaikat sekä muistamaan ilmansuunnat ja vuodenajat, Curnow kuvailee.

Tässä Curnow saa tukea professori Dieter Herrmannilta, jota pyydän kommentoimaan asiaa: - Tähtien paikat viestivät myös hedelmien kypsymisestä sekä muuttolintujen ja muiden vaeltavien eläinten saapumisesta. Näin ryhmä tiesi, että oli aika muuttaa leiriä.

Curnow kertoo esimerkin: - Siitä, että Plejadien eli Seulasten tähtijoukko nousi ensimmäisen kerran aamuhämärässä, Keski-Australian pitjantjatjara- ja yankunytjatjara-kansat tiesivät dingojen kiima-ajan alkavan. Sopivan ajan kuluttua he menivät niiden pesille ja herkuttelivat poikasilla.

- Aboriginaalit siis seurasivat tähtikuvioita ja käyttivät tietoja hengenpitimikseen. Tällä perusteella heitä voi pitää tähtitieteilijöinä, Curnow jatkaa.

Samalla kannalla on myös Ray Norris: tuollaista voi nimittää tähtitieteeksi.


Kalliopiirroksia voi tulkita kalentereiksi

Ehkä Australian alkuperäisasukkailla todella on tähtitieteellinen perinne. Mutta miten kauan sitten he aloittivat? Onko asiasta muita todisteita kuin uniajan kertomukset?

- Koko Australian mantereelta löytyy Aurinkoa, Kuuta ja tähtiä esittävää kalliotaidetta, vastaa Paul Curnow. - Yksi paikka on Ngaut Ngaut Etelä-Australiassa Murrayjoen varrella. Siellä aloitettiin Australian ensimmäiset arkeologiset kaivaukset vuonna 1927.

- Kallioon on kaiverrettu merkkisarjoja, joista osan voi tulkita kuvaavan kuunkiertoa. Merkit ovat saattaneet toimia alueella asuneiden ngangurakujen kuukalenterina ja kertoa parhaat metsästys- ja kalastusajat.

Kalenterimerkit ovat Curnow’n mukaan vähintään kahdeksantuhatta vuotta vanhoja, ja ne tekisivät aboriginaaleista maailman ensimmäisiä tähtitieteilijöitä.

Mutta ovatko Ngaut Ngautin viivat todella kalentereita?

- Ngaut Ngaut on hyvä esimerkki paikasta, jota on saatettu käyttää tähtitieteellisten havaintojen kirjaamiseen, ja suullinen tieto viittaa vahvasti tähän, muotoilee Ray Norris. - Mutta ennen kuin ymmärrämme, mitä kaiverrukset merkitsevät, asiasta ei voi olla varma.

- Riippumatta siitä, miten kaiverrukset tulkitaan, säilyneet laulureitit kertovat ahkerista taivaan tarkkailijoista, Curnow puolestaan painottaa.


Taivaan tarkkailun alkua vaikea ajoittaa

Olivatko Australian aboriginaalit siis maailman ensimmäisiä tähtitieteilijöitä vai eivätkö? - En tiedä, vastaa Ray Norris ja korostaa, että nykytiedoin kukaan ei voi olla varma.

- Tiedämme, että aboriginaalien kulttuuri on yli 50 000 vuotta vanhaa ja että sen kertomuksiin kuuluu nykyisin vahva tähtitieteellinen elementti. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että tuo elementti olisi kuulunut niihin 50 000 vuotta. Aboriginaalien kulttuuri on kaikkien kulttuurien tavoin muuttunut aikojen kuluessa, mikä näkyy muun muassa heidän taiteessaan.

- Yhtä hyvin voimme kysyä, harrastivatko 30 000 vuotta sitten Britteinsaarille saapuneet ihmiset tähtitiedettä, koska heidän jälkeläisensä rakensivat 5 000 vuotta sitten Stonehengen, joka liitetään tähtitieteeseen.

Norris laajentaa vielä sanomalla, että samalla perusteella voidaan väittää esimerkiksi Intian, Kiinan, Amerikkojen ja Polynesian alkuasukkaita maailman ensimmäisiksi tähtitieteilijöiksi.

Dieter Herrmann yhtyy Norrisin näkemykseen: - On selvää, että uniajan kertomukset ovat jonkinmuotoisina kymmeniätuhansia vuosia vanhoja, mutta suullisten kertomusten yksittäisiä teemoja on mahdotonta ajoittaa.



Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Tämän vuoden hän on asunut Australiassa.



Aboriginaalien ajat


- 68 000-43 000 vuotta sitten aboriginaalit tulevat Australiaan Kaakkois-Aasiasta
- 8 000 vuotta sitten Australian ja Uuden-Guinean välinen salmi levenee, kun merenpinta nousee.
- Ennen eurooppalaisten tuloa aboriginaaleja on arviolta 750 000 ja he puhuvat 700:aa kieltä. He elävät metsästyksellä ja keräilyllä. He välittävät perimätietonsa suullisesti ja taiteen avulla.
- 1606 ensimmäisinä eurooppalaisina hollantilaiset merimiehet tapaavat aboriginaaleja.
- 1788 aboriginaalien maiden valtaus alkaa, kun britit perustavat Botany Bayhin rangaistussiirtokunnan.
- 1920 aboriginaaleja arvioidaan olevan 60 000, ja heidän uskotaan olevan häviämässä.
- 1940-luvulla Australian sosiaaliturvajärjestelmä ulotetaan aboriginaaleihin.
- 1948 kaikki aboriginaalit saavat Australian kansalaisuuden.
- 1967 aboriginaalien erottelu Australian perustuslaissa lopetetaan.
- 1971 Australian parlamenttiin valitaan ensimmäinen aboriginaalien edustaja.
- 1985 pyhä kallio Uluru palautetaan aboriginaalien omistukseen.
- Nykyisin aboriginaaleja on noin 410 000 eli kaksi prosenttia Australian väestöstä.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.