Meidän elitistinen taidekäsityksemme syntyi, kun ei tiedetty mitään varhaisten esi-isien estetiikan tajusta eikä luonnonkansojen taiteesta, jonka luomiseen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Me voisimme rikastuttaa omia taide-elämyksiämme palauttamalla taiteelle sen alkuperäisen sosiaalisen tehtävän.


varhaisten esi-isien estetiikan tajusta eikä luonnonkansojen taiteesta,
jonka luomiseen osallistuvat kaikki yhteisön jäsenet. Me voisimme
rikastuttaa omia taide-elämyksiämme palauttamalla taiteelle sen
alkuperäisen sosiaalisen tehtävän.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2006



Lontoon luonnonhistoriallisessa keskusmuseossa on näytteillä noin 250 000 vuotta vanha kivikirveen kärki.

Toisin kuin useimmat muut tuon ajan kivikirveet sitä ei ole veistetty liuskekivestä vaan paljon vaikeammin käsiteltävästä kivettyneestä sorasta. Se on muotoiltu huolellisesti symmetriseksi, ja sen keskellä erottuu vangitseva yksityiskohta: kaunis, fossiilistunut simpukankuori.

Kuka tahansa kirveen tekikään, hän aloitti tavallisesta kivenmurikasta. Kesken työn hän on havainnut, että liuskeiden alta erottuu jotakin erityistä. Kirveessä näkyvät iskujen jäljet kertovat, että tekijä on naputellut tuon "jonkin" esiin hyvin huolellisesti, varoen rikkomasta sitä. Emme tiedä, onko hän hennonut käyttää kirvestään tavallisen kirveen tavoin vai onko hän kuljettanut sitä mukanaan jonkinlaisena amulettina.

Samalta ajalta on säilynyt monia muitakin taiteellisia työkaluja. Ne viestivät, että ihmisen esteettinen taju on peräisin paljon kaukaisemmasta historiasta kuin olemme ajatelleet. Taide ei kenties olekaan niitä "turhia" inhimillisen mielikuvituksen tuotteita, joilla ihminen täyttää lisääntyneen joutoaikansa. Kenties esteettinen taju onkin samanlainen yleisinhimillinen kyky kuin kieli tai työkalujen käyttö.


Taidekäsitys remonttiin

Jos varhaisissa esi-isissämme oli nupullaan viehtymys estetiikkaan ja taiteeseen, modernit taideteoriat joutuvat kyseenalaiseen valoon.

Taiteen kautta ihmisen sanotaan luovan uudelleen suhteen luontoon. Mihin neandertalinihminen olisi kaivannut tällaista kokemusta? Jotkut korostavat taiteen terapeuttista ja eheyttävää vaikutusta. Millaista eheyttävää terapiaa pystyihminen olisi tarvinnut? Toiset uskovat, että taide auttaa ihmistä etsimään vaihtoehtoisia toimintatapoja ja antaa merkitystä elämälle. Olisiko esi-ihmisillä ollut aikaa tällaiseen?

- Nämä teoriat kuvaavat taiteen eri puolia, mutta ne eivät selitä, mistä taide juontuu, sanoo Ellen Dissanayake, arvostettu yhdysvaltalainen taiteentutkija ja evolutiivisen taideteorian uranuurtaja.

Ihminen voi luoda suhteen luontoon ja eheytyä myös meditoimalla. Ihminen voi valmistautua uuteen ja ennakoimattomaan rituaaleilla ja leikeillä. Ihmiset löytävät merkitystä ja syviä elämyksiä myös ihmissuhteista, uskonnosta ja jopa hurraamalla kotikaupungin jalkapallojoukkueelle.

Dissanayaken mukaan taidekäsityksemme vaatiikin uudelleenarviointia.

- Nykyiset taideteoriat lähtevät ajatuksista, joita esittivät 1700-luvun filosofit. Heidän perintöään on, että tarkastelemme taidetta puhtaasti esteettisistä lähtökohdista, irrallaan katsojien mieltymyksistä ja odotuksista. He eivät kuitenkaan tienneet esihistoriallisista luolamaalauksista tai primitiivisten yhteisöjen taiteesta. He eivät tienneet, että ihmiset kehittyivät eläimistä, joilla on monia ihmimillisiä ominaisuuksia. Jos he olisivat tienneet kaiken tämän, he olisivat varmasti ajatelleet taiteesta toisin, Dissanayake sanoo.

Taideteoreetikot eivät kuitenkaan ole päivittäneet teorioitaan. - Monet lähtevät yhä 1700-luvun ajatuksista aivan kuin ympärillä ei olisi tapahtunut mitään.

Dissanayaken mielestä taide vaatii selityksen, joka sovittaa yhteen esi-isiemme esteettiset taipumukset ja taiteen merkityksen primitiivisissä yhteisöissä. - Kyse ei ole niinkään siitä, mitä taide on, vaan siitä, mitä varten se on, Dissanayake sanoo.


Osa jokaista päivää

Mitä varten taide on? Kysymys kuulostaa vähintään omituiselta länsimaisessa kulttuurissa, jossa taide ei tunnu olevan oikein mitään varten. Yksinäinen karkkipaperi lasivitriinissä. Performanssitaiteilija masturboimassa pöydän alla näyttelynsä avajaisissa. Taidemaalari luomassa taulua leikkiautolla, jota hän ohjaa toisesta kaupungista.

Dissanayaken mukaan länsimaissa taiteelle riittää, että se on olemassa itseään varten, mutta missä tahansa primitiivisessä yhteisössä tällainen näkemys on tyystin vieras. Niissä taide on osa lähes jokaista päivää, ja sen tekemiseen osallistuvat kaikki. Ihmiset laulavat, tanssivat ja soittavat. He maalaavat kiviä, kallioita, talojen seiniä ja ihoaan. He tekevät koristeellisia jumaltenkuvia, pukuja, naamioita, kilpiä ja aseita.

- Vaikka joku voi joskus rummuttaa tai maalata vain omaksi ilokseen, käytännössä primitiivisten kansojen taide palvelee aina jotakin tarkoitusta. Tanssit, laulut, päähineet ja tatuoinnit ovat osa rituaaleja, joilla manataan hyvää onnea ja jumalien suojelusta, Dissanayake kuvailee.


Samaa perua kuin leikki

Dissanayaken mukaan primitiivisten kansojen on mahdotonta erottaa taidetta omaksi kategoriakseen. Useimpien kielessä ei edes ole sanaa taide, vaan taiteesta käytetään samaa sanaa kuin leikistä. Useimmat eivät tunne myöskään rituaalin käsitettä, vaan yksittäisistä rituaaleista puhutaan niiden omilla nimillä.

- Länsimaissa rituaalia, leikkiä ja taidetta pidetään erillisinä elämänalueina, mutta niiden rajat ovat liukuvat ja menevät päällekkäin, Dissanayake sanoo. Esimerkiksi urheilutapahtuma on sekä leikkiä että rituaalia, kun taas konsertti on taidetta, rituaalia ja leikkiä.




Taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff Jyväskylän yliopistosta tuntee hyvin Ellen Dissanayaken evolutiivisen taideteorian. Hänen mielestään Dissanayaken ajatukset ovat vuosikymmeniin virkistävimpiä tuulahduksia taidekeskustelussa.

- Hän ei kutista taidetta osaksi taidemaailmaa, kuten länsimaissa on tehty 1700-luvulta alkaen. Bonsdorff arvioi.

- Vielä keskiajalla lähes kaikki taide kuului uskonnolliseen elämään tai kuninkaallisten hoveihin, ja taiteilijat tiesivät, mitä heiltä odotettiin. Kun yhteiskunta maallistui, taiteilijoiden ja yleisön väliselle rajavyöhykkeelle ilmaantui galleristeja, keräilijöitä ja kriitikoita, ja vähitellen taiteesta tuli asiantuntijakysymys, Bonsdorff kuvailee.

Tämän jälkeen ihminen, joka ei tuntenut alan perinnettä, ei ollut kelvollinen arvioimaan taidetta. Nykytaidekin edellyttää hyvin usein taustojen ja teorian tuntemista.

Bonsdorffin mukaan nyt on kuitenkin selviä merkkejä siitä, että taiteen yltiöpäinen teoretisointi on vähenemässä. Hän kannattaa lämpimästi Dissanayaken ajatusta, jonka mukaan taide ei voi olla taideteorioita tuntevien taiteilijoiden ja kriitikoiden yksityisomaisuutta, vaan kuuluu kaikille.

- Emme voi palata menneeseen, mutta emme voi myöskään jättää taidetta galleristeille ja museoille. Pitäisi pystyä antamaan tilaa yhteisöllisyydelle, Bonsdorff tiivistää.







Erityistä luodaan estetiikalla

Erityiseksi tekeminen on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen ilmiö.

Se perustuu monilla eläimilläkin esiintyvään taipumukseen kiinnittää huomio siihen, mikä on poikkeavaa ja epätavallista. Ihmiset ovat kuitenkin jalostaneet ominaisuuden paljon pidemmälle ja tehneet kategorisen eron tavallisen ja erityisen välille.

Kun afrikkalainen nainen valmistaa saviruukkuja yhden toisensa perään, ne eivät ole taidetta. Vasta kun hän muotoilee niitä, kaivertaa niihin koristeita tai värittää niiden reunat erivärisiksi, ruukut astuvat taiteen piiriin. Ne on tehty erityisiksi.

Vastaavasti perheenäiti, joka iskee makaronilaatikon ja ketsupin pöytään, ei toimi sen enempää rituaalin, leikin kuin taiteen ohjaamana. Kun hän sen sijaan levittää pöydälle parhaimman liinansa, järjestelee kattauksen harmonisesti ja kokkaa vihellellen kukkoa viinissä, hänen käyttäytymisensä on sekoitus kaikkia kolmea. On kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa.

Esteettinen vaikutelma kulkee mukana lähes kaikessa taiteessa, koska erityiseksi tekeminen on useimmiten esteettiseksi tekemistä. Kun haluamme, että yksi saviruukku nousee erilleen muista, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin esteettisesti korostaa jotakin sen puolta. Samalla tavalla turvaudumme estetiikkaan järjestäessämme sanoja säkeiksi, säveliä melodioiksi ja askeleita tanssiksi. 


Tärkeä nostetaan erityiseksi

Miksi kaikki tämä hössötys tehdä arkipäiväisestä erityistä? Dissanayaken mukaan se on tapa sanoa: katsokaa, tämä on hyvin tärkeää.

- Sen sijaan että ihmiset vain sanoisivat toivovansa saalista, he tanssivat ja laulavat, maalaavat ihonsa, ripustavat tukkaansa sulkia ja kaulaansa hampaita. Koska asia on heille elintärkeä, pelkkä sanominen ei riitä, Dissanayake selittää.

Ylivoimaisesti suurin osa primitiivisten kansojen taiteesta liittyy syntymään, puberteettiin, hedelmällisyyteen, avioliittoon ja kuolemaan tai konfliktien ratkaisemiseen, sairauksien parantamiseen ja tulevaisuuden ennustamiseen. Nämä asiat ovat paitsi tärkeitä myös pitkälti ihmisten kontrollin ulkopuolella. Niihin voidaan kuitenkin vaikuttaa näkymättömästä maailmasta, johon päästään tekemällä asioista erityisiä.

Erityiseksi tekeminen sitoo ihmiset yhteisiin arvoihin, ja se tekee yhteisistä kokemuksista ja tapahtumista voimakkaampia, ikimuistoisempia. Heimot, jotka ovat turvanneet yhteisön jatkuvuutta tekemällä yhteisistä asioista erityisiä, ovat saavuttaneet voimakkaamman yhteisöllisyyden tunteen ja pärjänneet paremmin kuin sosiaalisesti löyhemmät heimot.


Kirjoitus vei voiman

Taiteen eroosio yhteisestä sosiaalisesta kokemuksesta kohti yksityistä ja usein elitististä elämystä on Dissanayaken mukaan kulttuurihistoriallisesti varsin nuori ilmiö.

Vallankumous koettiin noin kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten, kun nykyisenlainen kirjoitusjärjestelmä keksittiin. Ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa asia ja sen symboli eivät enää vastanneet toisiaan, vaan sanat koottiin sopimuksenvaraisista kirjainmerkeistä, aakkosista. Kirjoitus- ja lukutaidosta tuli Dissanayaken mukaan vedenjakaja, joka ohjasi suulliset ja kirjoittavat kulttuurit eri kurssille.

Dissanayake ei kiistä sitä, että kirjoitus- ja lukutaito edisti kulttuurin kehitystä, mutta hän muistuttaa, että sillä on ollut hintansa. Kun asian ja sen symbolin suhde muuttui mielivaltaiseksi, symbolit menettivät voimansa.

Lukutaitoiset ihmiset voivat irrottautua asiayhteydestä, ottaa etäisyyttä, analysoida, punnita eri näkökulmia ja käsitteellistää kokemansa. Tapahtuman ja kokemuksen väliin laskeutui verho, jonka läpi kaikki suodatettiin. Ihmiset menettivät kokemuksen välittömyyden.

- Symbolit ovat säilyttäneet mahtavan voimansa vain oraalisissa kulttuureissa. Traditionaaliset yhteisöt eivät koskaan varsinaisesti poistuneet symbolien maailmasta. Siksi kaikki kokemukset ovat välittömiä, subjektiivisia ja emotionaalisia, eikä taidetta voi irrottaa muusta elämästä, Dissanayake sanoo.


Kuin riikinkukko häkissä

Tätä taustaa vasten länsimainen taide on siis vain kaukainen aavistus siitä, mitä taide aikoinaan edusti ihmisille.
Siinä missä primitiivinen taide on aktiivista, elävää ja sosiaalista, länsimainen taide on lähinnä yksityinen intohimo ja henkilökohtainen itseilmaisun muoto. Siinä missä primitiiviset ihmiset osallistuvat taiteeseen tekijöinä, länsimainen ihminen osallistuu tarkkailijana, arvostelijana ja tulkitsijana - ulkopuolisena.

Länsimainen taide kantaa kuitenkin edelleen mukanaan monia piirteitä taiteen alkuperäisestä tarkoituksesta. Karkkipaperi lasivitriinissä ja näyttelyssään masturboiva taiteilija tekevät edelleen näkymättömän maailman ääriviivat näkyviksi, ja edelleen taiteesta etsitään toista todellisuutta ja suoraa kokemusta. Koska taide ei kuitenkaan enää välitä alkuperäistä yhteisöllisyyden ja välittömyyden tunnetta, se ei koskaan täydellisesti täytä siihen kohdistuvia odotuksia.

Dissanayakelle länsimainen taide on kuin eläintarhan riikinkukko, joka esittelee komeaa pyrstöään ihmisille sen sijaan että esittelisi sitä kilpakosijoille tai parittelukumppaneille. Vaikka lintu on irrotettu luonnollisesta ympäristöstään, se ei voi olla nostamatta pyrstöään. Samalla tavalla taide on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään, ja taiteilijat puhuvat sisäisestä pakosta, jota he eivät kykene täysin ymmärtämään ja selittämään.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.



 



 

Ruotsissa työntekijät avaavat jo oven kädessä olevalla sirulla.

Tukholmassa sijaitseva teknologia-alan yritysten toimisto Epicenter alkoi kaksi vuotta sitten asentaa työntekijöidensä käsiin siruja. Niillä työntekijät voivat esimerkiksi avata työpaikalla ovia, kirjautua tietokoneille tai maksaa lounaan, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Istute toimii kuin mikä tahansa siru uimahallien rannekkeissa tai työpaikkojen kulkuluvissa. Sitä ei vain tarvitse muistaa pitää mukana.

Tänä kesänä Yhdysvalloissa seurattiin esimerkkiä. Wisconsinilainen yritys asennutti sirun kymmenille työntekijöilleen.

Terveydenhoidossa erilaisia implantteja on käytetty jo pitkään. Uutta ruotsalais- ja amerikkalaisyrityksessä on käyttää istutteita muuhun kuin terveystarkoituksiin.

Kysely

Ottaisitko tunnistesirun ihosi alle?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017