Vuodenvaihteessa Suomen aluehallintoa uudistettiin perusteellisesti.

Läänit jätettiin tylysti historiaan, ja tilalle perustettiin seitsemän hallintoaluetta, joiden johdossa on aluehallintovirasto eli avi. Lappi ja Ahvenanmaa ovat säilyttäneet perinteiset nimensä, muut on nimetty ilmansuuntien mukaan: Etelä-Suomi, Itä-Suomi, Lounais-Suomi, Länsi- ja Sisä-Suomi sekä Pohjois-Suomi. Viimeksi mainittu on Lapin eteläpuolella.

Osa uudistusta oli elinkeino-, liikenne- ja ympäristöasioiden kokoaminen viiteentoista ely-keskukseen. Niiden alueet perustuvat pitkälti maakuntajakoon, mutta täysin ne eivät vastaa historiallisia maakuntia eivätkä vuoden 1998 maakuntajakoakaan.

Historiallisista maakunnista Savo ja Karjala on pantu kahtia, ja Karjalan eteläinen osa ei – toisin kuin vuoden 1998 maakuntajaossa – ole Etelä-Karjala vaan Kaakkois-Suomi, johon sisältyy kylkiäisenä Kymenlaakso. Pohjanmaan elyn lisäksi Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla on omat elynsä, mutta Keski-Pohjanmaa onkin nyt osa Pohjanmaata. Myös Itä-Uusimaa ja Päijät-Häme ovat menettäneet identiteettinsä ely-nimistön tasolla.

Edellä oleva selostus tuntui varmaan sekavalta, mutta todellisuus on vielä mutkikkaampi. Nimien ja jakojen lisäksi pitää vielä tietää, mitä vastuualueita missäkin on. Kaikki ely-keskukset eivät vastaa kaikista kolmesta vastuualueesta, vaikka nimilyhenne sitä lupaileekin. Esimerkiksi Satakunnan ely vastaa todellisuudessa vain e-osasta, jonka sisältö on elinkeinot, työvoima, osaaminen ja kulttuuri.

Omaehtoiset merkityksenmuutokset ja lyhenteet tekevät virkakielestä salakieltä, johon tavallisen kansalaisen lisäksi kompastuu myös media. Television sääprofeetat kertovat, millaista keliä luvataan entiseen Oulun lääniin. Sanomalehdet ja Yle uutisoivat, kenestä on tulossa uusi aly-johtaja.

Vaikeaselkoisen virkakielen käyttö on yksi vallankäytön muoto. Kun asiat ovat muutenkin vaikeita, miksi ihmeessä niitä pitää byrokratian kukkaiskielellä tehdä vielä entistä hämärämmiksi?

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2010