Avaruudesta ei kuulu viestiä, mutta me emme suostu uskomaan, että olisimme universumin ainoat älykkäät olennot.

Teksti: Tuula Kinnarinen

Avaruudesta ei kuulu viestiä, mutta me emme suostu uskomaan, että olisimme universumin ainoat älykkäät olennot.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2012

Meistä on luonnollista ajatella, että avaruudessa on muitakin kuin me. Tuntuisi melkeinpä julkealta kuvitella, että universumin miljardeista tähdistä vain yhden liepeiltä löytyy fiksua väkeä.

Aina ihmiskunta ei ole ollut näin avarakatseinen. 1500-luvun lopulla italialainen filosofi ja tähtitieteilijä Giordano Bruno puhui muita tähtiä kiertävistä maailmoista ja virui käsitystensä takia seitsemän vuotta vankityrmässä. Sen jälkeen katolisen kirkon inkvisiittorit polttivat hänet harhaoppisena – vaikka puolalainen astronomi Nikolaus Kopernikus oli jo todistanut, ettemme me maalaiset ole universumin napa, emme edes oman aurinkokuntamme napa.

Sittemmin ajat vapautuivat, ja 1800-luvun lopulla yhdysvaltalainen Percival Lowell jopa näki Marsissa kanavia, jotka oli saattanut rakentaa vain kehittynyt yhteisö. Marsilaiset osoittautuivat mielikuvitukseksi, mutta usko Maan ulkopuoliseen elämään ei kuollut. Se elää yhä vahvana. Pari vuotta sitten Yhdysvalloissa tehdyssä kyselytutkimuksessa lähes 60 prosenttia vastaajista arveli, että avaruus on täynnä elämää. Ei siis ihme, että tutkijatkin jaksavat toivoa.

Valo toisi haitekviestin

Eksoälyn tieteellinen etsintä alkoi 1960, kun yhdysvaltalainen astronomi Frank Drake suuntasi radiokaukoputken kahteen Auringon oloiseen tähteen kuullakseen viestejä vieraista maailmoista. Vain vuotta myöhemmin käynnistyi Seti, maan ulkopuolisen älyn eli etin etsintähanke. Se on nyt kuunnellut kosmista radioliikennettä jo puoli vuosisataa. Tulos on pyöreä nolla – tai tarkkaan ottaen melkein pyöreä.

Melkein siksi, että 1977 tapahtui jotain. Ohiossa kaukoputkella työskennellyt insinööri havaitsi 72 sekunnin radiopulssin, joka tuli jostain kaukaa. Lähdettä ei kuitenkaan koskaan onnistuttu paikantamaan, eikä pulssi ole toistunut.

– Käytämme kenties väärää tekniikkaa. Ehkei eti välitä radiosignaaleista, arvioi Jill Tarter, Seti-keskuksen johtaja. – Tai saatamme kuunnella vääriä taajuuksia, mutta emme tiedä, mitkä olisivat oikeammat.

Etsintä kuitenkin jatkuu, ja välineistö on jopa laajentunut. – Tarkkailemme nyt myös valopulsseja, jotka kestävät sekunnin miljardisosan tai vähemmmän. Sikäli kuin tiedämme, luonto ei saa niitä aikaan, mutta laser saa. Pulssi olisi haitekviesti. Joku olisi jossain tieten tahtoen ampunut taivaalle valonsäteen, joka kantaa valovuosien päähän, Tarter selvittää.

Kepler kehottaa jatkamaan

Maallikko voi ajatella, että on turhauttavaa pyytää tyhjää vuodesta toiseen, mutta Seti-tutkijat sanovat voivansa hyvin elää nollansa kanssa. Yrittämättä ei ainakaan mitään löydy.

– Ei Kolumbuskaan odottanut Boeing-lentoa päästäkseen yli Atlantin, näpäyttää Tohtori Seti, Seth Shostak, hankkeen kuuluisa päätutkija.

– Oma kulttuurimme on nuori. Olemme käyttäneet tähtienväliseen viestintään sopivaa radiotekniikkaa vasta satakunta vuotta. Universumilla on kuitenkin ikää 13,7 miljardia vuotta. Jos olemme tyypillinen esimerkki elämästä, vanhimpien planeettojen asuttajat ylsivät meidän tasollemme jo silloin, kun aurinkokuntamme oli syntymässä. Me olemme universumin neandertaleja.

Shostakin mukaan Kepler-kaukoputki olisi voinut viheltää pelin poikki. Se olisi voinut osoittaa, että vain yhdellä tähdellä miljardista on planeetta elämän vyöhykkeellä, mutta kävi päinvastoin. Kepler kertoo, että tuolla on valtavasti tähtiä, joilla on saattanut syntyä elämää.

– Täytyy uskoa ihmeeseen, jos uskoo, ettei etiä ole. Nyt jos koskaan pitää yrittää.

Ja Seti yrittää. Viime keväästä asti se on kuunnellut 86:ta planeettaa, jotka Keplerin mukaan ovat mukavan lämpimiä ja jotakuinkin otollisella etäisyydellä tähdestään.

Shostakista täsmähaku nostaa esiin armottoman optimistin. – Tietokoneiden voima analysoida dataa kasvaa jatkuvasti. Jos emme ole havainneet mitään vuoteen 2035 mennessä, oletuksissamme on jotain pielessä. Ehkä etillä ei ole tarvetta etsiä meitä. Ehkä muiden etsintä on vain ihmiselle ominainen pakkomielle.

Kaikki on liian kaukana

Toiveikkuudella on kääntöpuoli ja sillä omat kannattajansa. Heihin lukeutuu muun muassa Smithsonian-instituutin astrofyysikko Howard Smith, sama tutkija, joka epäilee toisen Maan olemassaoloa. Hän kyseenalaistaa paitsi sivilisaatioiden yleisyyden myös niiden tavoitettavuuden.

Etenkin vanhaan älyyn on vaikea saada yhteyttä, sillä universumi ei ole pysähtyneisyyden tilassa. Se laajenee jatkuvasti, vieläpä kiihtyvää vauhtia.

– Signaali, jonka lähetämme avaruuteen tänään, ei koskaan tavoita kaukaisia galakseja. Ne yksinkertaisesti karkaavat meiltä, Smith arvioi.

Hankaluuksia on lähempänäkin, sillä kosmiset mitat ovat valtavia.

Optimistisimman arvion mukaan älykkäitä olentoja elää 1 000 valovuoden päässä. Sekin on kaukana. Ensimmäiset radiosignaalimme ovat edenneet vasta 100 valovuotta. Tätä vauhtia vastaanottajat kuulevat meistä aikaisintaan vuonna 3000.

Smith pitää tätäkin otaksumaa liian toiveikkaana. Jos Linnunradassa on muita, emme kuule heistä ainakaan sataan sukupolveen, hän sanoo. Kun sukupolveksi lasketaan 25 vuotta, ensimmäistä yhteyttä sopii kaavailla vuoden 4500 tienoille, siis ikuisuuden päähän.

Psykologien mukaan me odotamme avaruudesta viestejä tai vieraita, koska uskomme, että muukalaiset voivat auttaa meitä poistamaan nälän ja taudit, lopettamaan sodat ja ratkaisemaan fuusioenergian mysteerin. Jos uskomme Smithiä, meidän täytyy selvittää itse sotkumme. Elleivät tulevat sukupolvet onnistu kumoamaan valon nopeutta, emme kenties koskaan tutustu eteihin. Olemme Linnunradan yksinäisiä, käytännön syistä.

Seuraa Setiä: setiathome.berkeley.edu/

Millainen eti olisi?

Kukaan ei enää odota pieniä vihreitä miehiä, ja yhtä vähän uskomme siihen, että avaruutta kansoittavat kaltaisemme ihmiset. Kenties elämä alun alkaen otti oudon suunnan, jonka luomuksia emme osaa kuvitella, tai ehkä evoluutio on johtanyt kyborgeihin ja älykkäisiin koneisiin. Maapallollakin tekniikka harppoo biologiaa vauhdikkaammin, joten miksi niin ei olisi käynyt vanhoissa maailmoissa. 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018