Avaruudesta ei kuulu viestiä, mutta me emme suostu uskomaan, että olisimme universumin ainoat älykkäät olennot.

Teksti: Tuula Kinnarinen

Avaruudesta ei kuulu viestiä, mutta me emme suostu uskomaan, että olisimme universumin ainoat älykkäät olennot.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2012

Meistä on luonnollista ajatella, että avaruudessa on muitakin kuin me. Tuntuisi melkeinpä julkealta kuvitella, että universumin miljardeista tähdistä vain yhden liepeiltä löytyy fiksua väkeä.

Aina ihmiskunta ei ole ollut näin avarakatseinen. 1500-luvun lopulla italialainen filosofi ja tähtitieteilijä Giordano Bruno puhui muita tähtiä kiertävistä maailmoista ja virui käsitystensä takia seitsemän vuotta vankityrmässä. Sen jälkeen katolisen kirkon inkvisiittorit polttivat hänet harhaoppisena – vaikka puolalainen astronomi Nikolaus Kopernikus oli jo todistanut, ettemme me maalaiset ole universumin napa, emme edes oman aurinkokuntamme napa.

Sittemmin ajat vapautuivat, ja 1800-luvun lopulla yhdysvaltalainen Percival Lowell jopa näki Marsissa kanavia, jotka oli saattanut rakentaa vain kehittynyt yhteisö. Marsilaiset osoittautuivat mielikuvitukseksi, mutta usko Maan ulkopuoliseen elämään ei kuollut. Se elää yhä vahvana. Pari vuotta sitten Yhdysvalloissa tehdyssä kyselytutkimuksessa lähes 60 prosenttia vastaajista arveli, että avaruus on täynnä elämää. Ei siis ihme, että tutkijatkin jaksavat toivoa.

Valo toisi haitekviestin

Eksoälyn tieteellinen etsintä alkoi 1960, kun yhdysvaltalainen astronomi Frank Drake suuntasi radiokaukoputken kahteen Auringon oloiseen tähteen kuullakseen viestejä vieraista maailmoista. Vain vuotta myöhemmin käynnistyi Seti, maan ulkopuolisen älyn eli etin etsintähanke. Se on nyt kuunnellut kosmista radioliikennettä jo puoli vuosisataa. Tulos on pyöreä nolla – tai tarkkaan ottaen melkein pyöreä.

Melkein siksi, että 1977 tapahtui jotain. Ohiossa kaukoputkella työskennellyt insinööri havaitsi 72 sekunnin radiopulssin, joka tuli jostain kaukaa. Lähdettä ei kuitenkaan koskaan onnistuttu paikantamaan, eikä pulssi ole toistunut.

– Käytämme kenties väärää tekniikkaa. Ehkei eti välitä radiosignaaleista, arvioi Jill Tarter, Seti-keskuksen johtaja. – Tai saatamme kuunnella vääriä taajuuksia, mutta emme tiedä, mitkä olisivat oikeammat.

Etsintä kuitenkin jatkuu, ja välineistö on jopa laajentunut. – Tarkkailemme nyt myös valopulsseja, jotka kestävät sekunnin miljardisosan tai vähemmmän. Sikäli kuin tiedämme, luonto ei saa niitä aikaan, mutta laser saa. Pulssi olisi haitekviesti. Joku olisi jossain tieten tahtoen ampunut taivaalle valonsäteen, joka kantaa valovuosien päähän, Tarter selvittää.

Kepler kehottaa jatkamaan

Maallikko voi ajatella, että on turhauttavaa pyytää tyhjää vuodesta toiseen, mutta Seti-tutkijat sanovat voivansa hyvin elää nollansa kanssa. Yrittämättä ei ainakaan mitään löydy.

– Ei Kolumbuskaan odottanut Boeing-lentoa päästäkseen yli Atlantin, näpäyttää Tohtori Seti, Seth Shostak, hankkeen kuuluisa päätutkija.

– Oma kulttuurimme on nuori. Olemme käyttäneet tähtienväliseen viestintään sopivaa radiotekniikkaa vasta satakunta vuotta. Universumilla on kuitenkin ikää 13,7 miljardia vuotta. Jos olemme tyypillinen esimerkki elämästä, vanhimpien planeettojen asuttajat ylsivät meidän tasollemme jo silloin, kun aurinkokuntamme oli syntymässä. Me olemme universumin neandertaleja.

Shostakin mukaan Kepler-kaukoputki olisi voinut viheltää pelin poikki. Se olisi voinut osoittaa, että vain yhdellä tähdellä miljardista on planeetta elämän vyöhykkeellä, mutta kävi päinvastoin. Kepler kertoo, että tuolla on valtavasti tähtiä, joilla on saattanut syntyä elämää.

– Täytyy uskoa ihmeeseen, jos uskoo, ettei etiä ole. Nyt jos koskaan pitää yrittää.

Ja Seti yrittää. Viime keväästä asti se on kuunnellut 86:ta planeettaa, jotka Keplerin mukaan ovat mukavan lämpimiä ja jotakuinkin otollisella etäisyydellä tähdestään.

Shostakista täsmähaku nostaa esiin armottoman optimistin. – Tietokoneiden voima analysoida dataa kasvaa jatkuvasti. Jos emme ole havainneet mitään vuoteen 2035 mennessä, oletuksissamme on jotain pielessä. Ehkä etillä ei ole tarvetta etsiä meitä. Ehkä muiden etsintä on vain ihmiselle ominainen pakkomielle.

Kaikki on liian kaukana

Toiveikkuudella on kääntöpuoli ja sillä omat kannattajansa. Heihin lukeutuu muun muassa Smithsonian-instituutin astrofyysikko Howard Smith, sama tutkija, joka epäilee toisen Maan olemassaoloa. Hän kyseenalaistaa paitsi sivilisaatioiden yleisyyden myös niiden tavoitettavuuden.

Etenkin vanhaan älyyn on vaikea saada yhteyttä, sillä universumi ei ole pysähtyneisyyden tilassa. Se laajenee jatkuvasti, vieläpä kiihtyvää vauhtia.

– Signaali, jonka lähetämme avaruuteen tänään, ei koskaan tavoita kaukaisia galakseja. Ne yksinkertaisesti karkaavat meiltä, Smith arvioi.

Hankaluuksia on lähempänäkin, sillä kosmiset mitat ovat valtavia.

Optimistisimman arvion mukaan älykkäitä olentoja elää 1 000 valovuoden päässä. Sekin on kaukana. Ensimmäiset radiosignaalimme ovat edenneet vasta 100 valovuotta. Tätä vauhtia vastaanottajat kuulevat meistä aikaisintaan vuonna 3000.

Smith pitää tätäkin otaksumaa liian toiveikkaana. Jos Linnunradassa on muita, emme kuule heistä ainakaan sataan sukupolveen, hän sanoo. Kun sukupolveksi lasketaan 25 vuotta, ensimmäistä yhteyttä sopii kaavailla vuoden 4500 tienoille, siis ikuisuuden päähän.

Psykologien mukaan me odotamme avaruudesta viestejä tai vieraita, koska uskomme, että muukalaiset voivat auttaa meitä poistamaan nälän ja taudit, lopettamaan sodat ja ratkaisemaan fuusioenergian mysteerin. Jos uskomme Smithiä, meidän täytyy selvittää itse sotkumme. Elleivät tulevat sukupolvet onnistu kumoamaan valon nopeutta, emme kenties koskaan tutustu eteihin. Olemme Linnunradan yksinäisiä, käytännön syistä.

Seuraa Setiä: setiathome.berkeley.edu/

Millainen eti olisi?

Kukaan ei enää odota pieniä vihreitä miehiä, ja yhtä vähän uskomme siihen, että avaruutta kansoittavat kaltaisemme ihmiset. Kenties elämä alun alkaen otti oudon suunnan, jonka luomuksia emme osaa kuvitella, tai ehkä evoluutio on johtanyt kyborgeihin ja älykkäisiin koneisiin. Maapallollakin tekniikka harppoo biologiaa vauhdikkaammin, joten miksi niin ei olisi käynyt vanhoissa maailmoissa. 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.