Ennen me kaikki tiesimme, miten Amerikka sai asukkaansa. Tätä nykyä tutkijatkaan eivät tiedä edes sitä, milloin ensimmäiset ihmiset astuivat Amerikan kamaralle, saati sitä, mistä he sinne tulivat.

Muistathan, kuinka se kävi. Viime jääkauden lopulla, kun Euraasian ja Amerikan mantereita yhdisti Beringin maakannas, ihmisiä vaelsi mammuttien ja muun suurriistan perässä Siperiasta Alaskaan. Sopivasti samoihin aikoihin Kanadaa peittäneeseen jääkilpeen ilmaantui kaistale sulaa maata, jota pitkin matkalaiset pääsivät Yhdysvaltain Suurille tasangoille ja edelleen Etelä-Amerikkaan asti.

Näin ihmiskunnan varhaishistoriat kertovat – ja kaiketi väärin, tai ainakaan tarinaa ei voi kiittää tuoreudesta ja täsmällisyydestä.

Ajatuskulun syntyhetket sijoittuvat 1920- ja 1930-luvun taitteeseen, jolloin New Mexicosta löytyi biisonin- ja mammutinluiden seasta piikivisiä keihäänkärkiä. Pian samanlaisia metsästysaseita kaivettiin esiin eri puolilta Yhdysvaltoja, joten mitä ilmeisimmin tällä muinaisella väellä oli ollut yhteinen elintapa, kulttuuri. Se nimettiin rikkaimman löytöpaikan mukaan Clovisin kulttuuriksi.

1950-luvulla arkeologit saivat käyttöönsä tuolloin vielä uuden uutukaisen radiohiilimenetelmän. Kun se tuotti Clovisin iäksi 13 300 vuotta, Amerikan asuttaminen ankkuroitiin tähän ajoitukseen ja Clovisin paleointiaanit julistettiin kaikkien Amerikan alkuperäiskansojen esivanhemmiksi.

Todellinen pommitus alkaa

Clovis ensin -otaksuma on edelleen ainoa yleisesti hyväksytty ajattelutapa. Se on kuitenkin säröillyt pitkään. Ensimmäiset rikkonsa se sai jo 30–40 vuotta sitten, kun jopa Etelä-Amerikasta alkoi tulla havaintoja kivikaluista, joiden ikä ja työstöjälki viittasivat Clovisia vanhempiin aikoihin. Arvonsa tunteva tiedeyhteisö ei ottanut niitä kuuleviin korviinsa.

Sitten 1987 Kentuckyn yliopiston tutkija Thomas Dillehay kohahdutti arkeologipiirejä Chilessä Monte Verdessä tekemillään löydöillä. Hän oli kaivanut esiin häkellyttävän suuren ja hyvin säilyneen asuinpaikan, jossa oli elämisenmerkkejä 14 700–33 000 vuoden takaa. Nämäkin ajoitukset tuomittiin nopeasti humpuukiksi.

Dillehay ei kuitenkaan luovuttanut. Hän jatkoi uurastustaan ja keräsi vähä vähältä kiistatonta näyttöä ajoitustensa tueksi. Lopulta 1997 tiedeyhteisön skeptisimmätkin jäsenet suostuivat taipumaan edes hivenen: Monte Verdessä tosiaan näytti olleen ihmiselämää yli tuhat vuotta aiemmin kuin Clovisissa.

Seuraavana vuonna, kun Dillehayn tuloksista keskusteltiin Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran pyörittämällä Yhdysvaltain tiedeviikolla, Smithsonian-instituutin antropologian osaston johtaja Dennis Stanford ennusti, että Monte Verden tultua hyväksytyksi Clovis saa uusia haastajia. Hän osui naulankantaan. 2000-luvun taitteen molemmin puolin Amerikan arkeologian kanonisoitua totuutta on pommitettu palauttamalla käsittelyyn vanhoja, erheiksi tuomittuja löytöjä ja julkaisemalla uusia ajoituksia, jotka yhtäältä entisestään nuorentavat Clovisin kulttuuria ja toisaalta peruuttavat Amerikan asuttamisen jopa 50 000 vuoden taakse.

Monet seikat kiusaavat

Clovis ensin -otaksumassa kriitikoita häiritsevät monet seikat. Ensinnäkin heitä kiusaa se, ettei muinaisesta Beringiasta ole löytynyt jälkiä, jotka vahvistaisivat clovislaisten liikkuneen seudulla. Uusimmat geologiset kartoitukset viittaavat jopa siihen, ettei koko muuttoreittiä ollut olemassakaan otaksuttuun saapumisaikaan.

Myös asutuksen leviämisvauhti epäilyttää. Miten ihmiset ehtivät valloittaa koko Pohjois-Amerikan parissa vuosisadassa? Aika on käytännöllisesti katsoen olematon, kun otetaan huomioon varhaisten kulkijoiden pienet porukat ja se, ettei taivallus ollut helppoa. Matkalaisten piti ylittää suuria virtoja ja vuoria ja kaiken lisäksi kantaa kaikki, niin kimpsut ja kampsut kuin lapset.

Etelä-Amerikka jää tällä ajoituksella täydelliseksi mysteeriksi. Sieltä löytyneisiin Clovisin aikaisiin ja sitä vanhempiin asuinpaikkoihin idän ja lännen rajapyykiltä ei olisi ehditty edes tuulispäinä.

Niin ikään kriitikoita arveluttaa saapujien sopeutumiskyky. Jos Amerikkaan tultiin pohjoisesta, levittäytyminen etelään kysyi melkoisia survivaltaitoja. Ihmisten piti omin nokin ja kerran toisensa perään sopeutua uuteen ympäristöön ja etsiä uudenlaista syötävää, sillä pitkällä kaksoismantereella olot vaihtuivat useaan otteeseen. Eläinten täyttämillä pohjoisilla tasangoilla metsästäjien voi kuvitella selvinneen, mutta miten he onnistuivat sinnittelemään hengissä ja lisääntymään jopa Amazoniassa?

Kielet haraavat vastaan

Clovis ensin -otaksuma ei istu myöskään kielitieteen kehyksiin, joita on ahkerasti esitellyt muun muassa Kalifornian Berkeleyn yliopiston slaavilaisten kielten professori Johanna Nichols.

Jos tulokkaat olisivat liikkuneet yhtä rivakasti kuin maailmassa ripeimmin äidinkieltään levittäneet turkkilaiset ja unkarilaiset, he olisivat edenneet 800 kilometriä vuosisadassa. Tätä vauhtia matka Alaskasta Monte Verdeen – noin 16 000 kilometriä – olisi taittunut 2 000 vuodessa. Amerikan-tulokkaat liikkuivat kuitenkin ratsuitta ja asumattomien seutujen halki, joten vaellus kävi hitaammin. Aikaa kului vähintään 7 000 vuotta, eli liikkeelle kohti etelää piti päästä viimeistään 19 500 vuotta sitten.

Tässä ajoituksessa ei ole järkeä. Patikointi Kanadan läpi ei näihin aikoihin tule missään tapauksessa kysymykseen, koska elettiin jääkauden viimeistä huippua. Ihmisten täytyi siis lähteä liikkeelle jo ennen kuin tämä vaihe noin 20 000 vuotta sitten alkoi.

Kuinka paljon ennen, Nichols on laskenut maailman kielten yleisestä syntyvauhdista, jonka mukaan kantakielistä on eriytynyt keskimäärin 1,6 uutta kieltä kerran 5 000 vuodessa. Amerikassa on puhuttu satoja kieliä, jotka rakenteellisten erojen perusteella juontuvat kolmesta eriaikaisesta juuresta. Niistä vanhimpaankin kuuluu kuitenkin kieliä niin runsaasti, että eriytyminen on vaatinut vähintään 30 000–35 000 vuotta.

Kallot viittaavat etelään

Viime vuosina uskoa Clovisiin ovat horjuttaneet myös fossiilitutkimukset, jotka ovat keskittyneet etenkin kalloihin; kallon muotoa pidetään etnisen alkuperän määrityksessä tärkeämpänä kuin mitään muuta rakenteellista ominaisuutta.

Ensimmäisenä itsensä ja koko tutkijayhteisön yllättivät Tennesseen yliopiston antropologian professori Richard Jantz ja São Paulon yliopiston bioantropologian professori Walter Neves, jotka 1999 kumpikin tahollaan ottivat sananmukaisesti luurangon kaapista ja tekivät siitä rekonstruktion.

Ennallistuksen tulokset olivat odottamattomat. Jokaisen, joka eli Amerikassa noin 10 000 vuotta sitten, piti muistuttaa nykyintiaania tai ainakin Koillis-Aasian ihmistä, mutta ei: Jantzin tutkima Spirit Caven mies toi mieleen ainut, Japanin varhaiset asukkaat, Nevesin brasialainen Luzia taas muistutti kovasti Australian aboriginaalia.

Kallonmuotoja pidettiin yksittäisinä poikkeuksina, mutta toissa vuonna valmistuneet, entistä laajemmat tutkimukset veivät pohjan näiltä ajatuksilta. Yhdysvaltain vanhimmista ihmisfossiileista yksi ainokainen kantaa nykyintiaanien piirteitä. Brasiliassa taas on 8 000–13 500 vuotta sitten elänyt kokonainen tyynimeristen yhteisö.

Geenit eivät pelastaneet

Vuosituhannen vaihteessa monet panivat toivonsa perimään. Dna-tekniikat olivat kehittyneet, ja väestögeneetikot selvittivät maailman kansojen alkuperää ja sukulaisuussuhteita. Geneettisten erojen jäljitys näytti taikakalulta, jolla ratkaistaisiin myös Amerikan jo pahoin solmuun mennyt asutushistoria.

Tutkijat ovat urakalla vertailleet Aasian ja Amerikan kansojen perimää ja laskeneet eroista aikaa, jolloin kantaväestöt hajaantuivat omille teilleen. Samalla optimismi on hiipunut. Mitokondriaalinen dna ja Y-kromosomi vahvistavat, että nykyintiaanien etniset juuret ovat valtaosin Siperiassa, mutta osa heistä kantaa myös geeniryvästä, jota tavataan yleisesti Kaukoidässä ja Etelämeren saarissa mutta ei juuri Siperiassa, ja toista, joka tunnetaan Euroopasta ja Lähi-idästä mutta ei Aasiasta.

Myös kantaväestöjen hajoamisajan haarukka on venynyt hämmentävän pitkäksi: varhaisimmat eronhetket olisi koettu jo noin 40 000 vuotta sitten, viimeisimmät varsin äskettäin, enintään 10 000 vuotta sitten.

Tähyttävä uusiin suuntiin

Kertynyt antropologinen, arkeologinen, geneettinen ja geologinen aineisto kutistaa Clovisin kulttuurin vain kiitäväksi episodiksi Amerikan asutushistoriassa. Se ilmaantuu Suurille tasangoille 13 000 vuotta sitten, ja 200 vuotta myöhemmin se katoaa kuin tuhka tuuleen. Siinä kaikki.

Sen sijaan aineisto melkeinpä pakottaa ajattelemaan, ettei Amerikan paleointiaaneilla ollutkaan yhtä yhteistä geneettistä ja kulttuurista alkuperää. Amerikkaan on voinut tulla väkeä useaan otteeseen, ja nykyisten intiaanien esivanhemmat saattavat edustaa vain nuorinta, joskin ehkä suurinta muuttoaaltoa.

Uudet havainnot haastavat myös Clovis ensin -otaksuman toisen peruspilarin: muuttoreitin. Beringian-vaellus ei enää näytä ainoalta vaihtoehdolta. Yhä useammat tutkijat tähyävät uusiin tulosuuntiin.

Uudet ajatukset ovat vielä kiistanalaisia, mutta keskustelu viimeisen elinkelpoisen mantereen asutushistorian uudelleenarvioinnin tarpeesta on peruuttamattomasti käynnistynyt. Viime vuonna Yhdysvaltain tieteenedistämisseura antoi tiedeviikollaan estradinsakin vallitsevan paradigman haastajille.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tieteessä 7/2007.

Clovis saanut jo satoja haastajia

Clovis, New Mexico

Ensimmäisten amerikkalaisten virallinen kotipaikka. Jo 1932 tutkittu Clovis julistettiin kaikkien Amerikan kulttuurien kehdoksi 1950-luvulla, kun radiohiiliajoitukset kertoivat, että se oli vanhin tuolloin tunnettu asutus.

Ajoitukset koko Clovisin kulttuuripiirille: alun perin 12 900–13 300, tämänvuotisten analyysien mukaan 12 900–13 100 vuotta.

Entisestään typistynyt vallinta-aika on saanut haastajat peräämään, ansaitseeko Clovisin kulttuuri edes kulttuurin arvoa. Moni puhuisi mieluummin tarve-esineiden työstötekniikasta.

Miksi Clovisin kausi jäi lyhyeksi, ei tiedetä. Upouuden teorian mukaan kulttuurin kohtaloksi koitui isku taivaalta. Kalifornian Santa Barbaran yliopiston paleogeologien tekemien sedimenttitutkimusten mukaan Kanadan yllä on räjähtänyt komeetta 12 900 vuotta sitten.

Mesa, Alaska

Amerikan asuttajien viralliselta muuttoreitiltä on hakemalla haettu Clovisin kulttuurin edeltäjiä. Siperiasta ei ole löytynyt yhtään kelvollista todistetta, ja Alaskassakin saalis on laiha.

Mesan metsästysleiri on tällä tietämällä ainoa paikka, joka kunnolla sopii kuvaan. Täkäläiset biisoninmetsästäjät ovat tehneet keihäänkärkiään samalla tekniikalla kuin Clovisin paleointiaanit

Ajoitukset 11 150–13 500 vuotta.
Päätutkija Michael Kunz, Alaskan maanhallintavirasto.

Cactus Hill, Virginia

1990-luvun alussa käynnistyneet kaivaukset ovat tuottaneet runsaasti eläinten luita, kekäleitä, siemenkotia ja noin 600 kvartsiittiveistä, -kaavinta ja -heittokärkeä, jotka on muotonsa perusteella tulkittu Clovisin esineiden prototyypeiksi.

Ajoitukset 18 200-20 100 vuotta.
Päätutkija Joseph McAvoy, Nottoway River Survey.

Topper, Etelä-Carolina

Savannahjoen rantatöyrään Topperia pidettiin tyypillisenä Clovisin kulttuurin asuinpaikkana, kunnes 1998 saatiin vihiä vanhemmista kerrostumista. Työt jatkuivat, ja 2004 maan uumenista putkahti vastaan kiviesineitä ja nuotiotulessa hiiltyneitä tammen, männyn ja kirsikkapuun jäännöksiä, jotka viittasivat suorastaan kuohuttavan varhaiseen ihmistoimintaan.

Ajoitukset 15 500–51 700 vuotta.
Päätutkija Albert Goodyear, Etelä-Carolinan yliopisto.

Tlapacoya, Meksiko

Toinen jo vanha Clovisin haastaja, 1960- ja 1970-luvun tietöissä paljastunut asuinpaikka. Löytösaalis käsittää enimmäkseen tulisijoista poimittuja karhun- ja kauriinluita. Esineistä hienoin on obsidiaaniveitsi.

Ajoitukset 26 100-28 600 vuotta.
Päätutkijat José Luís Lorenzo ja Lorena Mirambell, Meksikon yliopisto.

Valsequillo, Meksiko

Amerikan arkeologian uusin taistelutanner on Valsequillonjärvi, jonka muinaiselta rannalta löytyi vuonna 2003 yli 160 kivettynyttä jalanjälkeä. Hypoteesin mukaan ne jätti ihmisjoukko, joka pakeni Toluquilla-tulivuoren ammoista purkausta.

Ajoitukset 38 000–40 000 vuotta.
Päätutkija Silvia Gonzales, John Moores -yliopisto.

Tulum, Meksiko

Nykyisin veden alla olevista Jukatanin niemimaan luolista löytyi 2002 kolme luurankoa, joiden arveltiin olevan suurin piirtein samoilta ajoilta kuin Clovisin asutus. Loppukeväästä valmistuneet laboratorioanalyysit osoittavat, että vanhin vainaja eli paljon ennen Clovisin aikoja.

Ajoitukset 10 000, 12 000 ja 14 500 vuotta.
Päätutkijat Arturo Gonzáles ja Carmen Rojas, Meksikon antropologian ja historian instituutti.

Meadowcroft, Pennsylvania

Vuodesta 1973 tutkittu kalliosuoja on vanhimpia Clovis ensin -otaksuman haastajia ja sieltä kertynyt arkeologinen aineisto Amerikan mantereen mittavimpia: miljoonia eläinten ja kasvien jäännöksiä, lähes 200 tulisijaa ja yli 20 000 esinettä, joiden joukossa on myös muinaista keramiikkaa ja nahkamattojen suikaleita.

Ajoitukset 17 500–25 000 vuotta.
Päätutkija James Adovasio, Mercyhurst College.

Oro Grande, New Mexico

Haastaja Clovisin naapurista. Sacramenton vuorilla sijaitsevassa luolassa on ikivanhoja keihäänkärkiä. Muista merkeistä päätellen luolaa on käytetty kesäisenä metsästysleirinä.

Ajoitukset 24 000–38 000 vuotta.
Päätutkija Richard MacNeish, Peabody-säätiö.

Taima-Taima, Venezuela

Ensimmäinen eteläisen Amerikan naula Clovisin arkkuun. Kun tämä muinainen eläinten teurastuspaikka 1959 löytyi, se näytti istuvan mainiosti Clovisin mammutinmetsästäjien arkkityyppiin. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, ettei Clovisin kulttuuri mitenkään voinut olla tämän metsästyskulttuurin äitikulttuuri. Sen enempää esineistö kuin ajoituskaan eivät passanneet. Yhdysvalloissa havainnot tyrmättiin vedoten eteläamerikkalaisten tutkijoiden taitamattomuuteen. Kun löydöistä oli riidelty lähes 20 vuotta, venezuelalaiset saivat Kanadasta "uskottavia" apuvoimia: yhdysvaltalaisten pettymykseksi nämä vahvistivat alkuperäiset tulokset.

Ajoitukset 14 600–15 500 vuotta.
Päätutkijat José Maria Cruxent, Venezuelan tiedeinstituutti Ivic, Alan Bryan ja Ruth Gruhn, Albertan yliopisto.

Tibitó, Kolumbia

Andien ylätasangolla 2,3 kilometrin korkeudessa sijaitseva asuinpaikka on esimerkki siitä, että ihmiset jo kauan sitten sopeutuivat myös korkeaan ilmanalaan. Tibitólaiset ovat viettäneet vaatimatonta metsästäjä-keräilijöiden elämää. Kaikki kiviesineet ovat hyvin yksinkertaisia, joten täällä ei ollut kuultukaan Clovisista tai sen kiventyöstömenetelmistä.

Ajoitus 13 700 vuotta.
Päätutkija Gonzalo Correall, Kolumbian yliopisto.

Pachamachay, Peru

Ihmisiä oleskeli jopa Andien nykyisten asukkaiden elinkorkeuksilla, yli neljässä kilometrissä. Luuröykkiöiden perusteella elantokin on hankittu samasta lähteestä, laamoista, joskin eläimet olivat vielä saaliseläimiä.

Ajoitus 13 800 vuotta.
Päätutkija John Rick, Stanfordin yliopisto.

Quebrada Jaguay, Peru

Ruoantähteet ja kuivatun kalan ja simpukoiden säilytyskuopat kertovat, ettei täällä elänyt suurriistan metsästäjiä vaan kalastajia. Talteen saadut esineet rajoittuvat pariin rikkoutuneeseen tai kenties kesken jääneeseen kivikaluun, sillä asukkaat valmistivat pyyntivälineensä ja tarve-esineensä herkästi tuhoutuvasta orgaanisesta materiaalista. Nyt elottomalla autiomaarannalla kasvoi muinoin puita, pensaita ja ruokoja.

Ajoitukset 12 500-13 050 vuotta.
Päätutkija Dan Sandweiss, Mainen yliopisto.

Pedra Pintada, Brasilia

Ensimmäinen Amazonian alueelta löytynyt asutusjäännös yllätti paitsi tutkijansa myös arkeologipiirit. Megafaunan kaatajien ei voitu kuvitella pärjänneen kosteissa metsissä, eikä aluetta siksi ollut tutkittu lainkaan.
1996 alkoi valjeta, että Amazoniaan asettui jo kivikaudella keräilijöitä, jotka söivät hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä, kaloja, liskoja, sammakoita, lintuja ja kotiloita.

Ajoitukset 12 760–19 300 vuotta.
Päätutkija Anna Roosevelt, Illinoisin yliopisto.

Pedra Furada, Brasilia

Kalliokatoksissa on häkellyttävän varhain alkaneen ja pitkään jatkuneen oleskelun jälkiä: kivityökaluja, kivistä rakennettuja tulisijoja ja kalliotaidetta abstrakteista kuvioista ihmishahmoihin.

Ajoitukset 13 990–55 000 vuotta.
Päätutkija Niède Guidon, Fumdham, Amerikan asutuksen museo.

Monte Verde, Chile

Clovisin ensimmäinen virallinen voittaja on Etelä-Amerikan arkeologisten löytöjen aatelia, kiitos turvesuon: sen anaerobiset olot ovat säilyttäneet asutusjäännökset hyvin.

Monte Verdestä on kaivettu muinaisen rivitalon perustukset, savesta rakennettuja tulisijoja ja runsaasti ruoantähteitä, jotka osoittavat ihmisten eläneen pääasiassa merenantimilla ja kasveilla. Talteen on saatu paljon myös työkaluja, joissa ei ole merkkiäkään Clovisin tyylistä. Lääkekasvien jäännökset vihjaavat, että yhteisö tunsi noin 160 kilometrin päässä sijainneen kasvupaikan tai hankki yrtit sikäläiseltä väeltä vaihtokaupalla.

Ajoitukset 14 700–33 300 vuotta. Nuorimmat ajoitukset hyväksyttiin 1997. Useiden tutkijoiden mielestä kiistattomia todisteita ihmisen läsnäolosta on vähintään 16 000 vuoden takaa.
Päätutkija Thomas Dillehay, alkuaan Kentuckyn yliopisto, nykyään Vanderbiltin yliopisto.

Piedra Museo, Argentiina

Patagoniasta on kymmenen viime vuoden aikana löytynyt useita muinaisia asuinpaikkoja. Jääkaudella täällä oli järviä ja lähteitä, joten kulmakunta tarjosi mukavat puitteet. Ruoan¬tähteet kertovat Piedra Museon yhteisön sekä kalastaneen että metsästäneen laamoja ja amerikanhevosia.

Ajoitus 15 200 vuotta.
Päätutkija Laura Miotti, La Platan yliopisto.

Fell ja Palli Aike, Chile

Magalhãesinsalmen partaalla sijaitsevat luolat ovat eteläisimpiä asutuksen merkkejä muinaisissa Amerikoissa.
Esineistön perusteella alue kuuluu ennemmin Tyynenmeren kuin Siperian kulttuuripiiriin.

Ajoitus 14 000 vuotta.
Päätutkija Luis Alberto Borrero, Buenos Airesin yliopisto

.

Uusissa ajatuskuluissa Amerikka saa asukkaansa uusina aikoina uusista suunnista

Monet Clovisin valta-asemaa horjuttavat löydöt ovat palauttaneet Amerikan asutushistorian tutkijat lähtöruutuun. Nyt tarvitaan uusia vastauksia ensimmäisiä amerikkalaisia koskeviin vanhoihin kysymyksiin.

– Keitä he olivat?
– Mistä he tulivat?
– Miten he Amerikkaan pääsivät?
– Milloin he saapuivat?
– Miten he elivät?

Ehdotetut vastaukset ovat kovin erilaisia kuin oppikirjojen standarditarinassa. Niiden mukaan Amerikan valtaus oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen prosessi.

Klassikkoreitillä umpikuja

Kukaan ei epäile sitä, että Amerikka sai asukkaita Siperiasta. Perimän kartoitukset osoittavat, että Siperian ja Amerikan nykyiset alkuperäiskansat ovat samaa juurta. Kysymys on siitä, milloin ja miten väkeä saapui. Dogmina pidetyt muuttoaika ja -reitti eivät tule kuuloon, sillä Kanadaa halkonutta sulan maan käytävää ei näytä olleen olemassakaan noin 13 500 vuotta sitten.

Geneetikot ja kielitieteilijät laskevat, että aasialaista kantaväestöä ilmaantui Amerikkaan ensimmäisen kerran jo 20 000–40 000 vuotta sitten, mutta arkeologiset todisteet haraavat vastaan. Alaskasta ei ole löytynyt varmoja jälkiä näin varhaisista kulkijoista.

Ongelma poistuu, jos sisämaan taivallus unohdetaan ja ihmisten oletetaan saapuneen Tyynenmeren laitaa. Ajatuksen isäksi mainitaan yleensä Brittiläisen Kolumbian Simon Fraser -yliopiston arkeologian professori Knut Fladmark, mutta hän kieltäytyy kunniasta. Hän tunnustaa poimineensa idean jo 1960 valmistuneesta väitöskirjasta, jossa siitepölytutkija Calvin Heusser kertoo löytäneensä Tyynenmeren rannikolta jääkauden aikaisia jäättömiä taskuja ja järkeilee ihmisten voineen käyttää niitä askelmina etelään.

Viime vuosien geologiset tutkimukset ovat lopullisesti kumonneet käsityksen, jonka mukaan mannerjäätikkö olisi kattanut Amerikan pohjoiset kolkat rannikolta rannikolle. Tosiasiassa Tyynenmeren rannikko pysyi suurelta osin jäättömänä, sillä Japaninvirta helli sitä etelän lämpöisillä vesillä. Näin sieltä löytyi kulkuväylä silloinkin, kun sisämaan reitti oli tukossa. Uudet tiedot istuvat loistavasti Knut Fladmarkin hypoteesiin, jonka mukaan Beringiasta ei saavuttukaan patikoiden vaan meloen.

Veneilijöitä levätiellä

Miksi muinaiset ihmiset olisivat valinneet vaivalloisen taivalluksen maata pitkin, kun tarjolla oli miellyttävä vesitie? Näin kysyy Jon Erlandson, Oregonin yliopiston arkeologian professori. Hän ei puhu pyrähdyksestä, jonka siperialaiset saattoivat tehdä Beringiasta. Hän uskoo, että Amerikka sai venekansaa Etelä-Aasiasta asti.

Erlandsonin mukaan koko Tyynenmeren rannikko Japanista Aleuteille ja edelleen Kaliforniaan ja Etelä-Amerikkaan kasvoi - ja kasvaa yhä - ruskolevää, joka tarjosi niin loistavat selviytymisen eväät, ettei paremmasta väliä.
Ruskoleväkasvustot ovat maailman rikkaimpia ekologisia ympäristöjä. Ne kuhisevat kaloja, kotiloita, hylkeitä, saukkoja ja merisiilejä. Levät myös vaimentavat virtauksia ja aallokkoa ja näin helpottavat sekä navigointia että rantautumista. Kun vatsat pysyivät täynnä ja saarelta saarelle oli matkaa vain satakunta kilometriä, mikä oli taivalta taittaessa!

Venevaellus Aasiasta Amerikkaan on saanut lisää kannatusta sitä mukaa kuin Clovis ensin -otaksuma on kyseenalaistunut. Tukijoita löytyy etenkin Etelä-Amerikassa työskentelevistä tutkijoista.

Albertan yliopiston arkeologian emeritaprofessori Ruth Gruhn kiittää kävelyä joutuisampaa venekyytiä tervetulleeksi vaihtoehdoksi, sillä se ratkaisee yhden arkeologien pahimmista päänsäryistä. Se selittää, miksi Etelä-Amerikassa on yhtä vanhaa ja jopa vanhempaa asutusta kuin Pohjois-Amerikassa.

Levävaltatie, kuten Jon Erlandson rannikkoa seurailevaa reittiä kutsuu, vaatii vielä tuekseen kovia näyttöjä. Erlandson ja lukuisat hänen kollegansa eri yliopistoista etsivät asutuksen jäännöksiä niin kiivaasti kuin pystyvät, mutta samalla he tietävät hävinneensä jo monta taistelua. Muinainen rantaviiva peittyi veden alle, kun merenpinta jäätiköiden sulettua nousi nykyiselle tasolleen. Samalla katosivat syvyyksiin todisteet, joita nyt kaivattaisiin.

Iberiasta, ei Siperiasta

Tämän tulosuunnan lipunkantaja on Smithsonian-instituutin arkeologian osaston johtaja Dennis Stanford, joka alkoi epäillä Clovisin siperialaisia juuria jo parikymmentä vuotta sitten. Hän oli uurastanut Alaskassa etsien todisteita Clovisin esimuodoista, mutta kaikki löydöt, jotka hän teki, olivat Clovisia nuorempia. Neuvostoliiton kaaduttua hän ryntäsi Siperian museoihin toivoen löytävänsä etsimänsä. Taas hän veti vesiperän: ei jälkeäkään Clovisin hienostuneista, ohuista keihäänkärjistä.

Samaan aikaan Stanfordin brittikollega, Exeterin yliopiston kivikaluspesialisti Bruce Bradley, kierteli Euroopan museoita. Voilà! Ranskan etelärannikolla ja Iberian niemimaalla kukoisti noin 20 000 vuotta sitten Solutrén kulttuuri, joka täytti kriteerit. Vuonna 1999 Stanford räjäytti arkeologisen uutispommin: Amerikka sai asukkaita Euroopasta paljon ennen viikinkiaikoja.

Stanford pitää todennäköisenä, että solutrélaisia hylkeenpyyntikuntia liikkui ensin Islannin vesillä. Siellä jotkut jonakin kauniina päivänä hoksasivat merilintuja lentämässä länteen. Lopulta uteliaisuus ja upeat apajat saivat väen seurailemaan samoja suotuisia merivirtoja, joita sittemmin käyttivät pohjanmiehet retkeillessään Grönlantiin ja Newfoundlandiin.

Stanfordin mukaan Euroopan-linkki selittäisi hyvin, miksi Clovisin kulttuurin jälkiä on eniten Yhdysvaltain itärannikolla ja miksi juuri itärannikon intiaanit kantavat eurooppalaista geeniryvästä.

Stanford myös muistuttaa, ettei asutuksen aloittamiseen tarvittu kanoottien armadaa. Yksi eskimokanootti vetää noin 12 aikuista, lapsia ja koiravaljakonkin, joten parikymmentä venekuntaa olisi tuottanut elinkelpoisen yhteisön. Stanfordin päätelmä istuu Rutgersin yliopiston genetiikan professorin Jody Heyn toissavuotiseen arvioon. Sen mukaan Amerikan nykyiset alkuperäiskansat voivat perimänsä perusteella juontua suurin piirten 200 ihmisen alkujoukosta.

Huimapäitä Etelämereltä

Aasian saaristolaiset asuttivat Amerikan, julisti maailman media alkuvuodesta 2004. Liverpoolin John Moores -yliopiston arkeologi Silvia Gonzales oli kollegoidensa kanssa tutkinut 33 Meksikon museoissa säilytettyä kalloa, eikä yhdessäkään ollut siperialaista näköä. Kaikkien piirteet viittasivat australopolynesialaisiin juuriin. Lisää vettä myllyyn antoivat alustavat dna-analyysit, joissa fossiileista oli löytynyt maorien perimää. Loppuvuodesta tuli takapakkia. Maorigeeniä ei onnistuttu varmistamaan toistokokeissa.

Idea Amerikan asuttamisesta yli Etelämeren ei kuitenkaan kuollut. Todisteita sen puolesta jahtaavat meksikolaisten lisäksi eteläamerikkalaiset, joilla ei ole rasitteenaan sen enempää Clovis ensin -otaksumaa kuin pakkomiellettä siitä, että kaksoismantereen pohjoinen puolisko asutettiin ennen eteläistä.

Yli 11 000 kilometrin merimatka ammoisilla vesipeleillä kuulostaa hurjalta, mutta esimerkiksi Argentiinan La Platan yliopiston arkeologian professori Augusto Cardich uskoo, että näinkin vaativa odysseia oli mahdollinen. Jos nykyihmiset poistuivat Afrikasta yli Punaisenmeren ja jos heidän jälkeläisensä pääsivät Australiaan, mikseivät seuraavat sukupolvet olisi päässeet eteenpäin.

Cardichin ajatuskulussa retki Amerikkaan sujuu Antarktiksen laitamia seuraillen. Cardich muistuttaa, ettei Etelämeri ollut jääkaudella yhtä haasteellinen kuin pohjoiset vedet. Se oli sekä tyynempi että lämpöisempi. Sitä paitsi jääkaudella Etelämantereen jäätikkö ulottui pohjoiseen 55. leveyspiirille asti ja melkein kosketti Tulimaata.

Uskonvahvistusta antavat fossiiliaineisto, jonka perusteella eteläamerikkalaiset ovat australialaisten tai polynesialaisten sukulaisia, ja arkeologiset löydöt, jotka viittaavat kulttuurisiin kontakteihin yli Tyynenmeren. Mitokondriaalinen dna vihjaa yhteiseen geeniperimään, mutta uudet vahvat näytöt olisivat tervetulleita paikkaamaan myttyyn mennyttä maori-oletusta.

Missä ovat heidän jälkeläisensä?

Muinaiset amerikkalaiset ovat yllättäneet tutkijat kerran toisensa jälkeen. Vanhimmista fossiileista tehdyt rekonstruktiot eivät näytä intiaaneilta ollenkaan. Kysymys kuuluu: mitä näille ihmisille tapahtui?

Siperian-muuton kannattajat sanovat, että he ovat Amerikan alkuperäiskansojen esivanhempia. Nykyintiaanit vain näyttävät erilaisilta, koska ensimmäiset yhteisöt olivat pieniä ja niin ollen alttiita nopealle mikroevoluutiolle, paikalliselle geneettiselle muuntelulle.

Venevaelluksen puolustajat uskovat, että nämä ihmiset pyyhkiytyivät Amerikan kartalta joko sulautumalla Siperiasta myöhemmin saapuneeseen väestöön tai ajautumalla sukupuuttoon.

Luzian tutkija, São Paulon yliopiston bioantropologian professori Walter Neves, pitää tuhoutumista todennäköisimpänä vaihtoehtona. Brasilian fossiiliaineisto osoittaa, että mongolidit syrjäyttivät negridisen väestön noin 8 000 vuotta sitten. Ilmeisesti jonkinmoinen joukko onnistui pelastautumaan Tulimaahan, sillä siellä tyynimeristen näköä esiintyi vielä pitkään.

Mistä hyväksyntä kiikastaa?

Clovis ensin -otaksumaa on vaikea murtaa, koska ensi käden todisteet, ihmisfossiilit, ovat vähissä. Näytöt ihmisten läsnäolosta perustuvat valtaosin toisen käden todisteisiin, etupäässä esineisiin ja tulisijoista poimittuihin hiilenpalasiin. Skeptikot, joihin tutkijoiden enemmistö edelleen kuuluu, kyseenalaistavat löydöt ja varsinkin niiden ajoitukset mitä moninaisimmin perustein:

– Primitiivisiksi työkaluiksi tulkitut kivet voivat olla mitä tahansa luonnon muotoilemia murikoita.
– Luissa olevat jäljet ovat voineet syntyä eläinten hampaissa tai luonnon prosesseissa, kuten kivivyöryissä.
– Tulisijan kekäleiksi väitetyt hiilenkappaleet voivat olla peräisin salaman sytyttämästä metsä- tai pensaspalosta.
– Esineet ovat voineet joutua tekoaikaansa varhaisempiin maakerroksiin. Niitä ovat voineet liikutella pohjavedet, maanvyöryt, tulvat, tuulet, puiden juuret, eläimet ja aarteenetsijät.
– Metsästysaseiksi ja työkaluiksi muokatut mammuttien ja muiden eläinten luut on voitu ottaa hyötykäyttöön kauan eläimen kuoleman jälkeen.
– Maaperästä, tulisijoista tai luista kerätyt näytteet ovat voineet saastua tavalla tai toisella joko näytteenoton yhteydessä tai näytettä tutkittaessa.
– Jääkauden jälkeinen ilmastonmuutos on voinut vaikuttaa ilmakehän radiohiilipitoisuuteen eri määrin ja eri tahtiin pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla. Näin ollen pohjoiset ja eteläiset radiohiili-iät eivät välttämättä ole vertailukelpoisia. On mahdollista, että Yhdysvalloissa analyysit tuottavat järjestelmällisesti liian nuoria ajoituksia.

Lista osoittaa, kuinka vaikeita tieteenaloja arkeologia, antropologia ja paleontologia ovat. Toisaalta voidaan sanoa, että tiukat ajoitus- ja tulkintakriteerit tarjoavat Clovisin puolustajille keppihevosen, jolla on mukava ratsastaa.

Cactus Hillin päätutkijan James Adovasion mielestä juuri tästä on kyse.

Vaikka ajoituksia tehdään entistä tarkemmilla radiohiili-, luminesenssi- ja spektrometritekniikoilla, "Clovisin mafia" ei luovuta. Se ripustautuu Clovisiin, koska uusien ajatusten hyväksyminen vaarantaisi elämäntyön. Adovasion mukaan tilanteen voi nähdä komediana tai tragediana sen mukaan, kummalta suunnalta asiaa katsoo, mutta tiedettä siinä ei ole nimeksikään.

 

MAAILMA 20 000 VUOTTA SITTEN

Jääkauden lopulla maa-alaa oli selvästi nykyistä enemmän. Uutta maata syntyi, kun valtavat määrät merivettä sitoutui jäätiköihin ja merenpinta laski maailmanlaajuisesti 90-120 metriä.

1 Janajoki Joen töyräästä kaivetut 30 000 vuotta vanhat mammutinluiset keihäät kertovat, että arktisessa Aasiassa liikkui ihmisiä jääkaudella. Löydön kaksi vuotta sitten tehnyt Venäjän historian ja kulttuurien tutkimuslaitoksen arkeologi Vladimir Pitulko arvioi, että ihmiset olisivat selviytyneet täällä jopa 60 000 vuotta sitten. Olot olivat mammuttiarolla karut mutta elinkelpoiset.

2 Beringia Amerikan asuttajien klassinen kulkutie oli melkoinen valtaväylä: maakannaksen pinta-alan lasketaan laajimmillaan olleen 1,6 miljoonaa neliökilometriä.

Jääkauden lämpimän välivaiheen aikana kannas todennäköisesti ajoittain katosi tai ainakin hupeni, mutta jääkauden kiristyttyä viimeiseen iskuunsa se paljastui taas koko komeudessaan.

Beringian on arveltu olleen kulku- ja elinkelpoinen vielä 11 000 vuotta sitten. Nyt Woods Holen merentutkimuslaitoksen tuoreet sedimenttitutkimukset todistavat toista: geologi Lloyd Keigwinin tutkimusryhmän mukaan Tšuktšienmeri katkaisi kannaksen jo yli 12 000 vuotta sitten.

3 Bluefish ja Old Crow Luolat ovat esimerkkejä paikoista, joiden avulla koetetaan osoittaa, että ihmisiä tuli Beringiasta Alaskaan huomattavan varhain. Kaivauksista pitkään vastannut Kanadan arkeologisen tutkimuskeskuksen arkeologi Jacques Cinq-Mars tarjoaa näytöksi 40 000 vuotta vanhoja mammutinluita, joissa hänen nähdäkseen on selviä veistojälkiä.

4 Mackenzien käytävä Clovisin ihmisten Amerikan-ovena pidetyn käytävän todellista olemassaoloa on tutkittu vasta viime vuosina muun muassa Douglas Collegessa Kanadassa. Geologi Michael Wilsonin ja kumppaneiden mukaan alueella oli kasveja ja eläimiä 40 000–24 000 vuotta sitten. Sen jälkeen seuraa typötyhjää yli 11 000 vuotta. Tämä merkitsee, että käytävä oli kulkukelvoton vielä silloin, kun sieltä piti purkautua väkeä Clovisiin.

5 Liikkeelle Australiasta Miten Etelä-Amerikkaan päätyi aboriginaaleja? kysyy Luzian tutkija Walter Neves ja vastaa: kenties levätielle lähdettiin Australiasta asti.

6 Kozushima Japani saattaa olla levätien kulkijoiden lähtö- tai pysähdyspaikka. Tokion yliopiston arkeologin Shizuo Odan mukaan täkäläiset ihmiset elivät merellistä elämää ja liikkuivat vesillä yli 30 000 vuotta sitten. Veneilytaitoja tarvittiin muun muassa obsidiaanin noutoon Kozushimasta. Tokion edustan saari näet pysyi saarena myös jääkaudella.

7 Prince of Wales Saari on parhaita todisteita Tyynenmeren sulan rannikon ja samalla rannikkoreitin puolesta. Etelä-Dakotan yliopiston paleontologian professori Timothy Heaton on osoittanut, että saaressa kasvoi puita ja sen luolissa majaili karhuja ja karibuja keskellä jääkautta 40 000 vuotta sitten.  Saaresta on saatu talteen myös 9 200 vuotta sitten kuolleen nuorukaisen jäännökset, jotka puhuvat kalastajaväestön puolesta. Isotooppitutkimusten perusteella "Walesin prinssi" eli koko elämänsä merenelävillä. Vaikka todella vanhat näytöt ihmisten läsnäolosta puuttuvat, Heaton ei epäile, etteivät ihmiset olisi selviytyneet saaressa yhtä lailla kuin karhut ja karibut.

8 Kennewick Yhdysvaltain ykkösfossiili, lähes kokonainen miehen luuranko, löytyi Columbiajoen töyräästä jo 1996. Tutkimaan sitä päästiin vasta toissa vuonna, sillä alkuperäiskansojen järjestöt vastustivat tutkimuksia esi-isänsä häpäisynä.

9 Solutré Atlantin etelärannikolla Ranskassa, Espanjassa ja Portugalissa 17 000–24 000 vuotta sitten vaikuttaneen kulttuurin löytö- ja nimikkopaikka. Solutrén kulttuuri tunnetaan erityisen hienostuneesta kivenkäsittelytekniikasta, ja se kantaakin Länsi-Euroopan kehittyneimmän paleoliittisen kulttuurin arvoa.

Solutrélaiset pitivät kauniista asioista. He tekivät luolamaalauksia ja käyttivät koruja ja ihomaaleja. He koristelivat esineitään ja valmistivat arkisiakin työkalujaan värikkäistä kivistä. Kulttuurin piirissä käytettiin myös aikansa edistyksellisintä ompelutekniikkaa: silmällä varustettua neulaa nahanlävistimen sijaan.

10 Cosquer’n luola on solutrélaistaiteen aarreaitta. Luolaa tutkiva Jean Clottesin arkeologiryhmä vertaa sen maalauksia Lascaux’n, Altamiran ja Chauvet’n maalauksiin. Seiniin on loihdittu paitsi jääkautista metsänriistaa myös harppunoituja hylkeitä ja syvänmeren kaloja, kuten ruijanpallaksia. Tästä on päätelty, että Euroopassa eli oikeita merenkävijöitä.

11 Polynesiaan ja Amerikkaan? Tutkijat ovat pohtineet myös tätä reittiä, sillä jääkauden matalien vesien aikaan Etelämeressä saattoi olla saaria enemmän kuin nykyään. Ihmisten tiedetään päässeen Salomonsaariin jo 30 000 vuotta sitten, mutta Polynesiasta jälkiä ei ole. Ehkä kulkijat eivät jättäneet niitä löydettäviksi asti?

12 Kimberley Ammoisten australialaisten 20 000 vuotta sitten loihtimat luolamaalaukset esittävät muun muassa korkeakokkaisia veneitä. Sellaista keulaa tuskin tarvittiin rannikkovesissä, joten veneitä lienee rakennettu merikäyttöön.

13 Peñon Fossiilimysteeri täälläkin. Meksikon pääkaupungin kupeeseen lähes 13 000 vuotta sitten menehtynyt nainen ei ulkonäkönsä perusteella ole nykyintiaanien esivanhempia. Toisin kuin muista muinaisista amerikkalaisista Peñonin naisesta onnistuttiin 2004 eristämään "todella lupaava" dna-näyte. Tuloksista ei ole kuulunut halaistua sanaa.

14 Lagoa Santa Luzian kotipaikka. Kallotutkimukset kertovat, että 8 000-13 500 vuotta sitten täällä eli kokonainen yhteisö piirteiltään negridistä väestöä.

15 Los Toldos Vahvin arkeologinen Australian-linkki löytyy tästä luolasta, jossa on oleskeltu 11 000–15 000 vuotta sitten. Käsien negatiivikuvat ovat samanlaisia kuin Australiassa muinoin taiteilleiden ihmisten kädenjäljet. Kulttuurivaihtoon viittaavat myös kivityökalut, sanoo luolan tutkija Augusto Cardich.

16 Asutus levisi etelästä pohjoiseen? Argentiinan luolista löytyneiden kivikärkien replikoita tunnetaan Floridasta asti. Tämä on saanut Etelä-Amerikan tutkijat aavistelemaan, että kaksoismanner saatettiin alun perin asuttaa etelästä pohjoiseen. Valtaus ei kuitenkaan kestänyt: kun Siperiasta jääkauden lopulla työntyi uutta väkeä, etelän ihmiset joutuivat perääntymään.

DNA Euraasia

Amerikan alkuperäiskansojen geneettiset juuret vievät Euraasiaan. Nykyintiaaneilta on tunnistettu viisi äidin kautta periytyvää mitokondriaalisen dna:n geeniryvästä ja viisi isälinjaa kulkevaa Y-kromosomin markkeria.

Nämä niin sanotut haploryhmät ilmaantuivat Euraasiaan hieman eri aikoihin. Pennsylvanian yliopiston molekyyliantropologian professorin Theodore Schurrin mukaan Eevat A-D ovat 50 000–60 000:n, X noin 35 000 vuoden takaa. Aadamit C ja D elivät noin 50 000 vuotta sitten, K:lla ja P:llä on ikää noin 40 000 vuotta ja Q:lla 15 000–20 000 vuotta.

Perintötekijöiden kulkeutumisaika ja -reitit ovat yhä hakusessa. Useat tutkijat uskovat kahteen-neljään Amerikan-muuttoon, joista ensimmäinen olisi tehty 20 000–40 000 vuotta sitten, viimeinen vasta jääkauden päättyessä.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.