Cardiffin miehessä näkyivät taltanjäljetkin, mutta tämä ei häirinnyt 1800-luvun lopun kivi-ihmisbuumia



Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2008

Lokakuussa 1869 William Newellin farmille New Yorkin Cardiffissa virtasi loputon joukko ihmisiä. Newell oli joitakin päiviä aikaisemmin pyytänyt apureita kaivamaan hänelle kaivon takapihalle, mutta nämä olivat löytäneet muutaman metrin syvyydestä kivettyneen miehen. "Fossiili" oli kolme metriä pitkä ja lepäsi toinen käsi vatsansa päällä.

Uutinen kiiri nopeasti lähiseudulle, ja tuhannet ihmiset saapuivat katsomaan ihmettä. Tulijoita riitti, vaikka Newell alkoi vaatia 50 sentin maksun. Samalla alkoi kiivas väittely siitä, mistä jättiläinen oli tullut. Monet pitivät sitä menneen ihmisrodun edustajana. Toiset taas ajattelivat, että joku varhainen jesuiitta oli veistänyt miehen kivestä tehdäkseen vaikutuksen intiaaneihin.

Kenellekään ei vielä tässä vaiheessa tullut mieleen, että kyseessä olisi sumutus. Cardiffin jättiläinen on jäänyt historiaan Yhdysvaltain kuuluisimpana arkeologisena huijauksena.


Taustalla raamatullinen kiista

1800-luku oli aikaa, jolloin partaisia naisia ja siamilaisia kaksosia esiteltiin kiertävissä sirkuksissa. Seikkailijat kirjoittivat kirjoja, joissa kerrottiin jättiläisten heimoista, pygmeistä ja ihmisiä syövistä lihansyöjäkasveista. Faktan ja fiktion välinen ero oli monille hämärä, ja monet uskoivat näihin tarinoihin. Cardiffin jättiläinen upposi siis otolliseen maaperään.

Cardiffin jättiläisen taustalta löytyy vähäpätöiseltä vaikuttava kiista. Tupakkatehtailija George Hull oli joutunut paikallisen metodistipapin kanssa sanasotaan siitä, onko Raamattua tulkittava kirjaimellisesti. Esimerkiksi nostettiin luomiskertomuksen kohta: "Siihen aikaan ja myöhemminkin oli maan päällä jättiläisiä, kun jumalien pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin ja nämä synnyttivät heille lapsia. Juuri näitä olivat muinaisajan kuuluisat sankarit." Ateisti Hullin mielestä lause oli vertauskuvallinen, papin mielestä täyttä totta.

Hull päätti tehdä papin naurunalaiseksi. Hän matkusti Iowan Fort Dodgeen ja tilasi kolmimetrisen kipsipalkin. Hän selitti kipsinhakkaajille, että sitä tarvittiin Abraham Lincolnin näköispatsaaseen. Hull toimitti kipsin Chicagoon, missä saksalainen kivenhakkaaja muotoili sen ihmismäiseksi. Patsasta käsiteltiin erilaisilla hapoilla ja väreillä, jotta siitä saatiin vanhan näköinen.

Tuotos kuljetettiin junalla Hullin serkun William Newellin tilalle marraskuussa 1868. Jättiläinen makasi maan alla vuoden, kunnes Newell palkkasi miehet kaivamaan kaivoa.


Asiantuntijat tuomitsivat heti

Koska jättiläinen kiinnosti ihmisiä, ryhmä liikemiehiä osti sen Hullilta 37 500 dollarilla ja pani sen näytteille New Yorkiin. Kun patsas joutui kaupunkilaisyleisön arvioitavaksi, keskustelu sen aitoudesta kiihtyi.

Patsaan puolustajat osoittivat pohjaveden sen selkäpuolelle uurtamiin syvänteisiin, joiden muodostuminen olisi vaatinut paljon aikaa. Jättiläiseen tutustuneet arkeologit ja paleontologit sen sijaan tuomitsivat sen yksimielisesti huijaukseksi. Paleontologi Othniel C. Marsh huomautti sarkastisesti, että taltan jäljet olivat monin paikoin näkyvillä.

Kun jättiläinen joutui julkisen kritiikin kohteeksi, Hull tunnusti huijauksen. Tämä ei kuitenkaan vaimentanut innostusta, vaan katsojien jonot vain kasvoivat.

Kiinnostus oli niin suurta, että sirkusjohtaja P.T. Barnum tarjoutui ostamaan tai vuokraamaan patsaan. Kun liikemiesryhmä kieltäytyi tarjouksesta, Barnum teetti kopion ja väitti sitä aidoksi. Siitä tuli yhtä suosittu kuin alkuperäisestä - ja ne kumpikin todettiin väärennöksiksi oikeudessa vuonna 1870.


Kivi-ihmiset yllättävän suosittuja

Yhdysvallat oli 1800-luvun lopulla oikea kivettyneiden ihmisten luvattu maa, ja niitä putkahteli Cardiffin tapauksen jälkeen sieltä ja täältä. Jo vuonna 1876 Coloradon Beulahista kaivettiin esiin kivettynyt mies, joka sai nimekseen Solid Muldoon. Sitä esiteltiin sirkuksessa "puuttuvana lenkkinä ihmisen ja apinan välillä", ja sanomalehdet kirjoittivat, että "sen aitoudesta ei ole epäilystäkään". Asialla oli kuitenkin jälleen George Hull, joka oli tällä kertaa panostanut patsaan uskottavuuteen: se oli tehty laastista, kivipölystä, savesta, kipsistä, murskatuista luista, verestä ja lihasta.

Heti seuraavana vuonna erään hotellin laajennustyömaalta löytyi uusi kivettynyt mies. Sen oli järjestänyt maan alle hotellin johtaja, joka halusi saada ilmaista mainosta.



Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012