Eli kuinka saat pöytäkumppanisi menettämään ruokahalunsa ja varmistat itsellesiyltäkylläisen illan raputarjottimen ääressä.

Teksti: Petri Riikonen

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2012

Siinä se köllöttää lautasellasi keitetynpunaisena. Kuoren ruskeat, vihreät ja siniset väriaineet ovat hajonneet kuumassa, punaiset ja keltaiset säilyneet. Yleensä rapu listitään kiehauttamalla, joten harva on pannut merkille, että äyriäinen punastuu myös jäätyessään. Eläinmuseon konservaattoreille tämä valkeni, kun he yrittivät valmistaa rapuja näyttelykuntoon pakastekuivaamalla.

Tartut latuskaiseen pyrstöön ja oikaiset kuusijaokkeisen takaruumiin. Nyt voisit leikata vatsapuolen jaokkeet halki ja kovertaa muhkeat vatsalihakset herkkupalaksesi. Mutta malta hetki. Jos tässä vaiheessa yllätät pöytäkumppanisi sopivilla äyriäisfaktoilla, saatat saada vapaat kädet koko raputarjottimeen.

Voit aloittaa esimerkiksi mainitsemalla, että rapu tuo mieleesi skorpionin, joka kuuluu hämähäkkieläimiin. Mielleyhtymä ei ole ihme, sillä rapu luetaan samaan eläinkunnan pääjakson kuin hyönteiset ja hämähäkit: niveljalkaisiin.

Rapu on selkärankaisen silmin katsottuna monella tapaa outo otus – muistakin syistä kuin siksi, että ravulla ei ole selkärankaa ja että se pureskelee ruokansa jaloillaan.

Ensinnäkin ravulla on pissaa päässään. Kaksi vettä, suoloja ja kuona-aineita erittävää vihreää rauhasta ja kaksi eritettä varastoivaa virtsarakkoa sijaitsevat silmien alla. Eritetiehyet­ avautuvat suun etupuolelle. Toisinaan ravun kannattaa pitää suunsa kiinni.

Heti silmien takana on myös maha, jonka kalkkiutuneet kitiinihampaat jauhavat ruokaa. Mahan takana sijaitsevat puolestaan ruoansulatus- ja sukupuolirauhaset. On ravun päässä pienet aivotkin, ja niistä lähtee meidän selkäydintämme vastaava – mutta kaksihaarainen – hermorunko, jossa on hermosolmuke joka ruumiinjaokkeen kohdalla. Hermorunko ei kuitenkaan kulje selässä vaan vatsassa.

Sen sijaan sydän tykyttää ravulla selkäkiven alla. Otuksella on avoin verenkierto, eli sydämen syöksemä veri pulppuaa­ suo­nien päistä verionteloihin huuhtomaan sisäelimiä. Kidusten kautta veri imeytyy taas sydäntä kohti vieviin suoniin. Ravun kidukset sijaitsevat leuka- ja kävelyjalkojen tyvellä, selkäkilven kylkiosien eli kiduskilpien alla. Kiduslehdykät ovat hengitykseen erikoistuneita jalan haaroja.

Jalkoja joka lähtöön

Rapuja sanotaan kymmenenjalkaisiksi. Mertoja kokenut tietää, että keittämätön rapu tepastaa kahdeksalla koivella ja hamuaa sormea kaksin saksin. Todellisuudessa ravulla on raajoja peräti 38, ja ne ovat erikoistuneet paitsi kävely- ja taisteluvälineiksi myös tuntosarviksi, leuoiksi, ruoan kerääjiksi, hengityselimiksi, siittimiksi, munankantajiksi, meloiksi, pinseteiksi ja harjoiksi.

Miten ravun jaloista voi olla näin moneksi? Esimerkiksi meidän selkärankaisten raajathan ovat pääasiallisesti vain liikkumaelimiä. Asian ymmärtämistä auttaa kurkistus reilun puolen miljardin vuoden taakse, silloisten niveljalkaisten koipiin, jotka olivat hyvä lähtökohta myöhemmälle monimuotoisuudelle.

Evoluutiobiologi Stephen Jay Gould kuvailee näitä rapujen varhaisia esimuotoja kirjassaan Ihmeellinen elämä. Niiden ruumis oli jaokkeinen tuhatjalkaisen tapaan, ja kussakin jaokkeessa sojotti raajapari. Kukin raaja oli kaksihaarainen: ulommassa haarassa leyhähteli kiduslehdykkä, sisemmällä haaralla eläin käveli meren pohjalla. Raajojen nystermäiset tyviosat saattoi puristaa yhteen, ja näin syntyvässä vaossa eläin kuljetti vatsan alla ruokansa kohti suutaan.

Evoluutio on sittemmin edennyt niin, että osa ruumiin jaok­keista on alkanut sulautua yhteen ja raajojen haarat ovat erikoistuneet mikä mihinkin. Monista raajoista on ulompi kidushaara hävinnyt tai muotoutunut muuksi. Sisempi kävelyhaara on saanut tankeita puhdistusharjaksia, tarttumiseen käyviä "sormia" tai uimiseen sopivan latuskamuodon. Joistakin raajoista on kehkeytynyt tunto­sarvia ja muutamista kunnioitusta herättäviä pihtejä. Raajojen tyviosista on syntynyt luontevasti erityyppisiä leukoja.

Rapu on voittajien sukua. Niveljalkaiset hallitsevat maapallon kaikkia elementtejä: hyönteiset ilmaa, hämähäkit maata ja ravut ynnä muut äyriäiset vesiä. Maailman kaikista eläinlajeista ehkä neljä viidesosaa kuuluu niveljalkaisiin.

Mikä on niveljalkaisten menestyksen salaisuus? Epäilemättä tärkeä syy on koipien kirjo, jolle ei löydy vertaa muusta eläinkunnasta.

Emon vatsalta kattilaan

Lautasellasi odottava rapu on aikuinen köriläs, mutta kerran sekin on ollut mätimuna. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijat Kai Westman ja Viljo Nylund piirtävät saksiniekan elämänkaarta kirjassaan Rapu ja ravustus.

Joitakin vuosia sitten, syys- tai lokakuussa, rapusi äiti ja isä painautuivat järven tai joen pohjalla "lähetyssaarnaaja-asentoon": naaras makasi alla selällään. Koiras siirsi maitinsa takaruumiin ensimmäisillä raajoilla naaran sukuaukkojen ympäristöön keskiruumiin takimmaisten jalkojen väliin.

Parittelun jälkeen naaras piti pienen lepotauon – kolmesta kuuteen viikkoa. Koko tämän ajan maiti pysyi jähmettyneenä sen vatsapanssarissa. Sitten alkoi vimmattu suursiivous. Kävelyraajojen saksien ja sukasten avulla naaras irrotti huolellisesti lian takaruumiinsa vatsapinnalta ja kampasi kaikki takaruumiinsa jalatkin moneen kertaan. Kun siivoustulos tyydytti äitirapua, se taivutti takaruumiin alleen ja pyöräytti 100–400 kolmemillistä mätimunaa. Näistä onnekkaimmat hedelmöityivät liukenevasta maidista ja liimautuivat mätihyytelöllä takaruumiin jalkoihin.

Koko talven ja alkukesän mätimunat keinuivat panssaroidussa kehdossaan. Heinäkuussa rapusi kurkisti ensi kertaa suurta maailmaa äitinsä takaruumiin raajojen turvasta.

Vastakuoriutunut pikkurapu oli vajaan sentin mittainen ison ravun miniatyyripainos. Noin viikon päästä se irrottautui sisartensa ja veljiensä kanssa lastentarhana toimineesta emon vatsapanssarista ja otti ensiaskeleet pohjalla. Vaarojen uhatessa emo kuitenkin keräsi jälkeläisparvensa takaisin pyrstönsä suojiin erittämällä veteen houkuttelevaa kemikaalia: feromonia.

Poikasena ollessaan rapusi vältti isot hyönteiset, ahvenet ja särjet. Isompana se onnistui luikahtamaan ankeriailta, mateilta ja hauilta. Piisameilta ja minkeiltäkin se kätkeytyi. Kuikka, sorsa tai lokki ei saanut siitä kuvun täytettä.

Rapu kolusi pohjatasangot ja rantaäyräät, joihin se kaivoi pesäkolonsa. Se natusti eläviä ja kuolleita kasveja, pyydysti pikkueläimiä ja leikkeli raatoja suupaloikseen. Joka kesä se loi kuorensa ja kasvatti tilalle isomman. Ehkä se pyöräytti vuorollaan lauman pikkurapuja.

Kun rapusi oli saavuttanut pyynnin alamitan eli kymmenen senttiä, se oli nähnyt jo 7–10 kesää. Sitten tuli merta, kalastajan koura ja viimeinen sukellus.

Vatsalihakset hätävarana

Kun seurueesi nyt kääntelee rapujaan irvistellen tai tippa silmässä, voit viimeinkin mennä asiaan – kaivautua herkkupalasi vatsalihaksiin. Kookkaat vatsamuskelit ovat ravun henkivakuutus. Vaaran uhatessa takaruumis napsahtaa köyryyn, pyrstöjalkojen muodostama mela ryöpsäyttää vettä ja rapu singahtaa taaksepäin.

Ennen haukkausta poista lihasten selkäpuolen keskiuurteesta ravun takasuoli. Se vastaa meidän suoltamme mutta on vatsamme täyttävään kiemurakerään verrattuna kovin lyhyt ja oikoinen. Rapu pärjää lyhyellä suolella siksi, että pääosa sen ruoasta imeytyy jo mahalaukusta.

Jos suljet takaruumiin siististi, naapuri ei välttämättä huomaa, että ravusta on poistettu mitään. Kitiini ja proteiinit tekevät kuoren sitkeäksi ja kalkki kovaksi. Pää ja keskiruumiin jaokkeet ovat kalkkiutuneet yhdeksi tynnyriksi. Takaruumiin selkäpuoli on kalkkiutuneempi kuin vatsapuoli, ja joustavimpia kohtia ovat jaokkeiden saumat. Kasvaakseen ravun täytyy luoda nahkansa.

Miltä tuntuisi, jos sinulla olisi ulkoinen tukiranka niin kuin ravuilla? Professori Ralph Buchsbaum kumppaneineen ehdottaa kirjassa Animals without backbones ajatuskoetta.

Kuvittele, että ihosi korvataan ohuella ja kevyellä mutta kovalla panssarilla, joka joustaa nivelkohdista. Sitten luusi liukenevat pois, ja huomaat olevasi pehmeä kudosmöhkäle, jonka ryhdin ratkaisee kuoren tanakkuus. Lihaksesi eivät nyt kiinnity luihin vaan liimautuvat panssari-ihosi sisäpintoihin.

Tuliko ontto olo?

Rapu kasvaa, kuori ei

Ravun mahan sivuseinistä saatat löytää kaksi jopa sentin läpimittaisia puolipyöreää kalkkimöykkyä. Nämä niin sanotut ravunkivet ovat kalkkivarasto kuorenvaihtoa varten. Menneinä vuosisatoina kalkkipalat olivat apteekkitavaraa: silmään mennyt roska saatiin tarttumaan luomen alle asetettuun ravunkiveen.

Kalkkeutunut kuori ei kasva, joten rapu vaihtaa sen joka kesä. Vanhan kuoren alle kehittyy uusi, ohut ja pehmeä kuori. Selkäkilven ja takaruumiin rajalle syntyy rako, josta rapu ryömii ulos. Ennen kuin uusi kuori kovettuu, rapu kasvaa; venähdyksen määrä vaihtelee muutamasta millistä pariin senttiin.

Rapu voi elää ainakin parikymmentävuotiaaksi.

Astacus AstacusRapu eli jokirapu.

Pää

Ravun päässä on viisi jaoketta ja viisi raajaparia: isot ja pienet tuntosarvet sekä kolmet leuat, jotka sijaitsevat päällekkäin suun molemmin puolin.

Yläleuan muodostaa yksi raajapari, alaleukoja on kahdet. Ylä­leuat eli puruleuat murskaavat ruokaa, alaleuat repivät peh­meää ravintoa ja työntävät sitä suuhun. Takimmaisten alaleukojen levymäiset haarat huiskivat hengitysvettä kiduksiin päin.

Tasapainoelimet sijaitsevat pienissä tuntosarvissa. Kummankin tyvellä on tuntosukasten reunustama onkalo, johon rapu työntää hiekansirun. Sirun painautuminen sukasiin kertoo ravulle maan vetovoiman suunnan.

Virtsarakkoja on kaksi, ja ne sijaitsevat silmien alla.

Eritysaukot, joiden kautta rapu poistaa virtsaa, avautuvat isojen tuntosarvien tyveen.

Maha on silmien takana, ja sen takana sijaitsevat ruoan­sulatus- ja sukupuolirauhaset.

Aivot ovat pienet, ja niistä lähtevä hermorunko kulkee vatsassa.

Raajat

Ravulla on yhteensä 19 raajaparia eli 38 raajaa. Raajoissa on hienoja sukasia, jotka toimivat kosketus- ja kenties värähtelyaistimina. Osa sukasista maistaa. Makusukasia on etenkin tuntosarvissa ja leukaraajoissa.

Keskiruumis

Keskiruumiissa on kahdeksan jao­ketta ja kahdeksan raajaparia: kolmet leukajalat, yhdet sakset ja neljät kävelyraajat.

Leukaraajat maistelevat sekä tunnustelevat ja repivät ruokaa ja ohjaavat sitä suuta kohti.

Saksijalat toimivat tarttumis-, puolustautumis- ja hyökkäysvälineinä. Niiden vahvat lihakset kiinnittyvät saksien sisäpintaan ja sen liuskamaisiin ulokkeisiin.

Kävelyraajoissa on pienet sakset ruokaan tarttumista varten.

Kävelyraajojen ja saksien pinnassa on yhteensä 50 000–100 000 tuntosukasta. Takimmaisen kävelyraajaparin sukasilla rapu harjaa takaruumiin raajoja puhtaaksi.

Sydän tykyttää selkäkilven alla.

Kidukset sijaitsevat leuka- ja kävelyraajojen tyvessä kylkipanssarien eli kiduskilpien suojassa.

Takaruumis

Takaruumiissa on pyrstö mukaan laskien kuusi jaoketta ja kuusi raajaparia, joista etumaisin on uroksella muuntunut yksihaaraiseksi ja toimii sukuelimenä siirtäen maitia paritellessa. Naaraalta etumaiset raajat ovat joko surkastuneet pieniksi tai puuttuvat kokonaan.

Muita takaruumiin raajoja rapu käyttää meloina uidessaan.

Takaruumiin raajat toimivat myös naaraan mätimunien hautomona; hedelmöityneet mätimunat liimaa raajoihin mätihyytelö. Ravunpoikaset matkustavat ensimmäiset elinpäivänsä takaruumiin alapinnalla.

Peräaukko sijaitsee keskellä keskilevyä.

Pyrstö

Ruokapöydässä pyrstöksi kutsutaan yleensä koko takaruumista, mutta anatomisesti pyrstöä ovat vain keskilevy ja uintiraajat, joilla rapu sinkauttaa itsensä taaksepäin vaaran uhatessa. Vauhdin antavat takaruumiin voimakkaat vatsalihakset, jotka supistuvat ravun peräytyessä. 

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018