Tutkimuksen mukaan pelaaminen ruokkii luovuutta enemmän kuin
netissä hengailu. Kuva: Shutterstock
Tutkimuksen mukaan pelaaminen ruokkii luovuutta enemmän kuin netissä hengailu. Kuva: Shutterstock

Lapsi haluaa leikkiä nykymaailman perustyökalulla. Siitä ei tarvitse stressata. ✎ Mikko Puttonen

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Lapsi haluaa leikkiä nykymaailman perustyökalulla. Siitä ei tarvitse stressata. ✎ Mikko Puttonen

Teksti: Mikko Puttonen

Kirjaa lukeva lapsi lämmittää aikuisen mieltä. Tietokonepeliä pelaava lapsi näyttää erilaiselta. Ruudun hohde valaisee hänen kasvojaan pahaenteisesti.

Tietokonepeli koetaan uhaksi, joka vaarantaa lasten aivot, turruttaa empa­tian, passivoi ja tekee kykenemättömäksi solmimaan tosielämän ihmissuhteita. Vaikka lukijakin eristäytyy eikä liiku, kirja ei pelota. Vain ruutuaikaa kytätään ahdistuneena.

Lakataan jo huolehtimasta, neuvoo kasvatuspsykologi ja Boston Collegen professori Peter Gray. Tietokoneet ovat ympäristö, johon lasten on parastakin uppoutua. Tietokone on nyky-yhteiskunnan tärkein työkalu. Lasten on yhtä tärkeää oppia näppäilemään tietokonetta ja sormeilemaan tablettia kuin metsästäjä-kerääjäkulttuurissa oli oppia käsittelemään jousta ja nuolta.

Perhesuhteet kunnossa

Pelipelolta puuttuu Grayn mukaan perusta. Tutkimukset ovat alkaneet haastaa tavanomaista uhkakuvaa pelaamisen vaikutuksista. Eräs 16-vuotiaita amerikkalaisnuoria käsitellyt tutkimus ei löytänyt minkäänlaista haittaa pelaamisesta. Päinvastoin puuha yhdistyi monenlaisiin kivoihin asioihin. Pelaajien perhesuhteet olivat läheisempiä, koulunkäyntiin sitouduttiin tiiviimmin, mielenterveysongelmia oli vähemmän ja kaverisuhteet olivat toimivampia kuin nuorilla, jotka eivät pelanneet lainkaan.

Jopa stereotypia liikkumattomuudesta saa kyytiä: pelaava porukka on paremmassa kunnossa kuin pelaamaton.  Hollantilaistutkimus puolestaan näyttäisi kannustavan siihen, että joka lapselle tulee järjestää elektroniikkalaitteet omaan huoneeseen. Sillä oli nimittäin myönteinen yhteys mitä tervehenkisimpään puuhaan eli ulkoleikkeihin.

Kun ulkoleikki ei enää huvita, lapsi voi palata tietokoneen ääreen ja ruveta kehittämään työmuistia, kriittistä ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaistakin hyötyä tietokonepeleistä on nimittäin löydetty.

Myös television töllöttäminen on lapselle tutkimusten mukaan kehittävää puuhaa, kunhan ohjelma on sisällöllisesti ikäkauteen sopivaa ja kiinnostavaa. Peter Gray menisi niinkin pitkälle, että antaisi lasten pelata ja töllöttää lähes mitä ja kuinka paljon huvittaa. Jos lapsi tekee jotakin intohimoisesti, hän todennäköisesti saa siitä paljon merkityksellisiä asioita irti.

– Lapset eivät kärsi liiasta tietokonepelaamisesta tai liiasta ruutuajasta. He kärsivät liiasta aikuisten kontrollista ja vapauden puutteesta, professori kirjoittaa blogissaan.

Liika on liikaa kaikessa

Lasten ja nuorten median käytön tutkija Annikka Suoninen Nuorisotutkimusverkostosta ei antaisi liekaa ihan niin paljon kuin amerikkalaisprofessori. Suonista hirvittää, että kymmenvuotiaiden suomalaispoikien suosikkipeli on Call of Duty, todentuntuinen ammuskelupeli, jonka osista suurin osa on kielletty alle 18-vuotiailta.

– Eivätkö vanhemmat välitä pätkääkään, mitä heidän lapsensa tekevät, vai pitävätkö he näitä riittävän kypsinä K18-mediasisältöihin? Suoninen ihmettelee. Hänkin tosin jatkaa, että suurimmalle osalle lapsista peli on vain peli ja sen maailma täysin eri kuin reaalimaailma.

Mediaväkivalta lisää tutkimusten mukaan niiden aggressiivisuutta, jotka kokevat ympäristössään muutenkin väkivaltaa. Ruotsalaisessa pitkittäistutkimuksessa todettiin, että aikuisiän väkivaltaisuudesta 10–20 prosenttia selittyy runsaalla mediaväkivallan katselulla. Luku vaikuttaa isolta, mutta Suoninen muistuttaa, että valtaosa eli 80–90 prosenttia väkivaltaisuudesta selittyy aivan muilla syillä.

Joskus pelaaminen voi mennä yli. Siihen alkaa kulua niin tolkuttomasti aikaa, että muu elämä hankaloituu. Liika on liikaa, mutta kyse on ajankäytön hallinnasta niin kuin monessa muussakin liioittelussa. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan päivittäin yli kolme tuntia ruudun äärellä alkaa heikentää koulunumeroita. Tosin lapsen ylenpalttisesta lukemisesta tai urheilusta harva tuntuu kantavan huolta, vaikka nämäkin voivat verottaa läksyjen lukuaikaa.

Diginatiiviksi ehtii Vähä vähältä pelko tietokoneiden liikakäytöstä on saanut rinnalleen huolen alikäytöstä. Entä jos meidän Jonna saa leikkiä liian vähän digileikkejä ja jää ikäisistään jälkeen? Turha huoli sekin.

– Vaikka lapsi ei opi käyttämään tietokonetta vaippaiässä, hän oppii myöhemmin. Jos lapsi aloittaa tietokoneen käytön seitsenvuotiaana, hänellä on yhdeksän–kymmenvuotiaana ihan samanlaiset taidot kuin sillä, joka on aloittanut kolmevuotiaana, Suoninen vakuuttaa.

Lukutaito on hyvä vertailukohta. Monessa maassa aloitetaan koulu jo neljän vanhana, kun se Suomessa aloitetaan vasta seitsenvuotiaana. Silti suomalaislapset pärjäävät muutamia vuosia myöhemmin lukutaitotesteissä paremmin kuin varhemmin aloittaneet.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018