Kalle Korhonen väitteli antiikin kivikirjoituksista ja tutki humanismin tuloa Suomeen. Nyt hän on päättänyt lopettaa tutkijanuransa.


Artikkelisarjassa eri alojen tutkijat kertovat työstään ja tavoitteistaan.



väitteli antiikin kivikirjoituksista ja tutki humanismin tuloa Suomeen.
Nyt hän on päättänyt lopettaa tutkijanuransa.


Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2004


"Kalle Korhonen", minulle vastataan, kun kyselen yliopistoihmisiltä, kuka olisi hyvä antiikintutkija esiteltäväksi Tiede-lehden tutkijasarjassa. Sama vastaus toistuu useamman kerran, ja Korhonen mainitaan "parhaaksi nuoreksi" filologitaustaiseksi antiikintutkijaksi. Siis haastattelupyyntö liikkeelle.


Korhosen vastaus yllättää. Hän kertoo päättäneensä aiemmin tänä vuonna, että hän lopettaa antiikintutkimuksen. Hän kertoo siirtyneensä tutkimaan keskiajan ja uuden jan dokumentteja. Syksyllä on katkolla koko tutkijan ura.


- Rahoitukseni yliopistolla päättyy syyskuun lopussa. Olen vaihtamassa alaa, ja aion löytää työtä yliopiston ulkopuolelta. Pätkätyöstä minulla on huonoja kokemuksia. Yliopistolla roikkuminen olisi lahjakkuuteni tuhlaamista. Haluan tehdä mieluummin jotain, millä on merkitystä tämän ajan ihmisille.



Tapasin Kalle Korhosen edellisen kerran keväällä 1994 Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa. Gianicolo-kukkulan kivihuvilassa oli käynnissä nuorten ja lahjakkaiden opiskelijoiden tieteellinen kurssi, joka innosti 26-vuotiaan Korhosen lisäksi muitakin tutkimuksen pariin.


- Tieteellinen kurssi oli hyvä mahdollisuus päästä eteenpäin. Villa Lantessa oli kiinnostavaa opetusta, ja siellä tapasi ihmisiä, jotka eivät olleet omalta alalta eivätkä omasta yliopistosta.


Korhonen itse oli aloittanut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa käytännöllisen filosofian opiskelijana. Filosofisiin teorioihin tutustuessaan hän oli törmännyt kreikkalaisiin termeihin ja halunnut ottaa niistä tarkemmin selvää.


- Filologiassa yhdistyvät historia ja kielet, joista molemmista olin kiinnostunut. Aloin opiskella kreikkaa ja latinaa, sillä mielestäni ne kuuluvat yhteen. Kreikka kiinnosti minua kielenä ja paljon käytetty latina työvälineenä.


Ikuisessa kaupungissa vietetyt kuukaudet herättivät Korhosen mielenkiinnon antiikin Rooman kosmopoliittiseen ilmapiiriin, jossa oli nähtävissä jo suurkaupungistumistakin. Kreikan ja latinan lukijaa alkoi kiinnostaa Rooman kaupungin ja Sisilian kaksikielisyys. Tulevaa tutkijaa innoittivat muun muassa silloinen Villa Lanten johtaja Margareta Steinby ja assistentti Mika Kajava, joka nyt vuorostaan johtaa instituuttia.



Runsaat kymmenen vuotta ensimmäisen Rooman-matkansa jälkeen Korhonen istuu märkänä syyskuisena päivänä helsinkiläisen kahvilan pöydässä ja kertoo taustastaan. Mustasankaiset silmälasit ovat vaihtuneet sangattomiin, ennen sileisiin kasvoihin on kasvanut leukaparta, ja ensimmäiset rypytkin ovat ilmaantuneet. Samaa kuin vuonna 1994 on uskollisuus mustalle: pitkässä mustassa nahkatakissaan häntä voisi veikata urbaaniksi taiteilijaksi.


Korhonen onkin hengeltään kaupunkilainen, vaikka Korhosten viisihenkinen perhe muutti Helsingin Haagasta Kirkkonummelle, kun Kalle oli kymmenvuotias. Biologi-vanhemmat kaipasivat lähelle luontoa, mutta Kalle ei koskaan kotiutunut omakotitalomiljööseen.


- Metsä jäi vieraaksi. Minulla on aina ollut sellainen hinku, että kaupunkiin pitää päästä.


Nyt Korhonen asuu perheensä eli vaimon ja kahden alle kouluikäisen pojan kanssa käytännön syistä Espoon Tapiolassa, josta hän on pyöräilllyt päivittäin työpaikalleen klassillisen filologian laitokseen Helsingin keskustaan. Reippailusta käyvät myös Korhosen iltaharrastukset: hän kertoo käyvänsä silloin tällöin klubeilla tanssimassa teknoa samanmielisen perheenisä-ystävänsä kanssa.


- Muutaman tunnin tanssi tekee ihmiselle hyvää. Siinä erittyy endorfiinia kuin urheilussa.


- Ehkä minun persoonani ja antiikintutkimuksen ala eivät sovi yhteen kovin hyvin, Korhonen pohtii seuratessaan lähtöpäätöksensä aiheuttamia reaktioita.


Kivikirjoitusten alkuperää uusiksi


Korhonen harkitsi tutkijanuraa filologian opintojen alusta alkaen, vaikkei hän tiennyt, voiko Suomessa elättää itsensä antiikintutkijana. Valmistuttuaan vuonna 1995 maisteriksi Korhonen meni tutkimusavustajaksi kivikirjoituksia selvittävään projektiin. Väitöskirjan teon hän aloitti 1997.


- Ajattelin yhdistää kivikirjoituskokemuksen gradussani käsittelemääni antiikin kaksikielisyysproblematiikkaan. Halusin selvittää, miten Sisilian kieli muuttui vuosisatojen aikana kreikasta latinaksi.


Tutkimusta auttoi onnenpotku: Korhonen tutustui 1998 seminaarimatkalla Englannissa nuoreen italialaistutkijaan, joka esitteli hänet seuraavana vuonna Roomassa Pisan yliopiston professorille Giovanni Salmerille. Salmeri tutki Sisilian ja erityisesti Catanian kaupungin museon kivikirjoituskokoelmia ja oli mielissään, kun sai Korhosen mukaan hankkeeseen.


Käytännön työssä oli kaksi ongelmaa: kivien saaminen tutkittavaksi ja niiden käsittelyn fyysinen raskaus. Esimerkiksi Syrakusan kaupungin museossa hautakivet oli pakattu yksittäin lukittuihin puulaatikoihin, joista jokaisen avaamiseen täytyi erikseen pyytää lupa. Cataniassa tilanne oli helpompi, sillä Salmerin arkeologivaimo oli vastuussa museon kokoelmien inventoinnista. Hänen avullaan pääsi käsiksi kivitauluihin, joka olivat pölyisessä varastossa remonttia paossa.


- Muuten se olisi ollut äärettömän vaikeaa. Italialainen museohallinto suhtautuu mustasukkaisesti omiin materiaaleihinsa, usein ymmärrettävistä syistä.


Korhonen tutki, luki ja valokuvasi yhteensä 550 kreikan- ja latinankielistä tekstiä, joiden sanottiin olevan ajalta 300 eKr.-600 jKr. Suurin osa kirjoituksista oli hautakiviä, mutta mukana oli myös pari sarkofagia ja muutamia kymmeniä julkisen tilan tekstejä.


Vaikka Korhonen oli alun perin suunnitellut väittelevänsä Sisilian kaksikielisyydestä ja tekevänsä Catanian kivikirjoituskokoelmasta erillisen julkaisun, hän päätti lähdeongelmien vuoksi keskittyä väitöskirjassaankin Catanian teksteihin.


- Kukaan ei tiennyt, mitkä kokoelman kivistä olivat sisilialaisia, mitkä 1700-luvulla Roomasta tuotuja. Esitän väitöskirjassa kunnon kriteerit kirjoitusten alkuperän määrittämiseksi; osoitan alkuperän muun muassa kivissä käytettyjen ilmausten sekä kiven laadun, muodon ja tutkimushistorian avulla.


Korhonen kulki isojen saappaiden jäljissä, sillä kokoelman alkuperän oli 1800-luvulla määrittänyt arvostettu saksalainen historioitsija Theodor Mommsen. Hän oletti kivien tulleen Roomasta, ellei muuta ollut todistettu. Korhonen todisti: roomalaisina pidetyistä kivistä kymmenet olivatkin paikallisia.


- Väitöskirja on minun panokseni sisilialaisen kulttuuriperinnön säilyttämiseksi. Se on Suomen valtion rahoilla tehty iso työ, jota siellä ei olisi omin voimin saatu aikaan. Se on kiinnostava erityisesti sisilialaisille - Suomen kannaltahan se tietysti on vähän perifeeristä.



Kalle Korhonen oli palannut vuonna 1998 Villa Lanteen tieteelliseksi assistentiksi. Siellä hän valmisteli väitöstään: tutki kirjastoissa ja kirjoitti työhuoneessa. Ensimmäinen Rooman-vuosi kului tutkiessa, sillä Villa Lanten rakennus oli täysremontissa eikä siellä tavalliseen tapaan käynyt opiskelijoita, tutkijoita ja kulttuurivieraita.


Hiljaisen vuoden jälkeen alkoi instituutin normaali toiminta kursseineen. Assistentin vastuulla oli antiikintutkimuksen johdantokurssi.


- Sen suunnittelu ja vetäminen oli mielenkiintoista ja palkitsevaa. Mukana oli paljon kohteiden esittelyä ja luentoja, ja kurssilaiset olivat hyvin motivoituneita.


Korhonen kiittää Roomasta erityisesti ilmastoa, herkkuja tarjoavia ruokakauppoja ja töiden kannalta oivallista kirjastotilannetta. Tutkimuskirjallisuus löytyi Amerikan akatemian kirjastosta ja vanhat käsikirjoitukset hienosta Vatikaanin kirjastosta, jossa näki tutkijoiden kirjon nuorista jatko-opiskelijoista vanhoihin munkkeihin.


- Siellä pääsin käsiksi 1500-1700-luvun lähteisiin. En olisi ikinä voinut tehdä sitä työtä Helsingissä.
Ei ikuiseen kaupunkiin muuttaminen sentään pelkkää herkkua ollut. Kallen ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa perheeseen syntyi vuonna 1999 esikoispoika. Paikka, jossa on autoja ja saasteita muttei leikkipuistoja, ei ollut ihanteellinen lapselle.


- Ihmiset ovat siellä kuitenkin ystävällisiä, ja murrosikäisistä teineistä mummoihin kaikki roomalaiset hymyilevät lapsille. Lapsi myös oppii siellä hymyilemään takaisin. Kun tulimme Suomeen, poika yritti hymyillä kaikille aikuisille iloisesti, mutta kukaan ei hymyillyt takaisin.



Korhonen teki väitöskirjansa Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa, joka tutki idän ja lännen vuorovaikutusta antiikin aikana. Viime vuoden aikana hän toimi projektissa "Humanismin tulo Suomeen". Aihe oli tärkeä ja tiimi hyvä mutta aika liian lyhyt. Korhonen sanoo tuskastuneensa työn jatkuvaan epävarmuuteen ja lyhytjännitteisyyteen. Tutkimusprojektien rahoitus mahdollistaa työnteon usein vain vuoden ajaksi, vaikka kunnollisiin tuloksiin vaadittaisiin ainakin kaksi tai kolme vuotta.


- Työelämä kilpailuttaa meitä koko ajan. Meidän humanistienkin pitäisi kilpailuttaa eri aloja. Tähän asti en ole voinut tehdä niin, mutta nyt lähden hakemaan omaa paikkaani, joka paremmin vastaa kykyjäni. Uskon, että jatkossa työnhakumahdollisuuteni eivät rajoitu antiikintutkimuksen laitoksiin.


Entinen antiikintutkija on lähetellyt hakemuksia uusiin työpaikkoihin mutta toistaiseksi tuloksetta. Tähtäimessä on toimi, jossa hän voisi yhdistää tutkijankoulutuksen ja kiinnostuksensa informaationkäsittelyyn. Korhonen on aloittanut informaationtutkimuksen opiskelun, ja hän on kiinnostunut ongelmista, jotka liittyvät tiedon tallennukseen ja sen hakuun tietoverkoista.


Kalle Korhosen elämänmuutokseen vaikutti myös perhetilanne. Kun Korhoset kuusi vuotta sitten muuttivat Roomaan, se tapahtui Kallen työn vuoksi. Nyt ratkaisuja tehdään äitiysloman jälkeen työelämään palanneen vaimon ehdoilla. Selvemmän työtilanteen haluun vaikuttavat myös lasten tarpeet.


Nyt Korhosta ahdistaa se, ettei hänellä lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien ole mitään tietoa töistä. Haastattelua seuraavana päivänä hän on menossa työvoimatoimistoon tutkimaan mahdollisuuksiaan. Hän varautuu myös jatkamaan oma-aloitteista työnhakua.


Korhonen uskoo, että hänellä on vielä mahdollisuus päästä kiinni "oikeaan työelämään", vaikka pelkääkin, että tohtoreita karsastetaan eikä tutkijankammioissa vietettyjä vuosia arvosteta. Hän ei kuitenkaan pidä tutkijankoulutustaan hukkaan heitettynä aikana: onhan hän opiskellut liudan kieliä ja muitakin hyödyllisiä taitoja.
- Väitöskirjan teossa on ollut hirveästi ongelmanratkaisutyötä, joka on pitänyt aivot toiminnassa. Tämän taidon voi siirtää mihin työhön tahansa.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Kalle Korhonen
Ikä
: 35
Arvo: filosofian tohtori
Yliopisto: Helsingin yliopisto
Laitos: klassillisen filologian laitos
Tutkimusala: väitöskirjassa antiikin kivikirjoi-tukset, sittemmin keskiajan ja uuden ajan krei-kan- ja latinankieliset dokumentit sekä idän ja lännen kielikontaktit.
Harrastukset: perhe, teknotanssi, talviuinti.


Etappeja
1968
syntyy Helsingissä.
1987 kirjoittaa ylioppilaaksi Porkkalan lukiossa ja aloittaa käytännöllisen filosofian opiskelun.
1989 vaihtaa pääainetta ja laitosta.
1994 osallistuu Roomassa Villa Lanten tieteelli-seen kurssiin.
1995 valmistuu filosofian maisteriksi.
1997 aloittaa väitöskirjan tekemisen.
1998 menee naimisiin.
1998-2001 toimii Villa Lanten tieteellisenä as-sistenttina.
1999 esikoispoika syntyy.
2003 kuopus syntyy.
2003 väittelee tohtoriksi Catanian kivikirjoitus-kokoelmista.
2004 päättää lopettaa tutkijanuransa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.