Esiäiti käveli pystyssä ja oksalla.
Tämän vuoden kuuluisimmalla sukulaisellamme on ikää 4,4 miljoonaa vuotta ja haasteena osoittaa, miten ihmisen edeltäjät kävelivät.



Julkaistu Tiede -lehdessä 13/2009

Ensimmäinen etiopianapinaihmisen fossiili löytyi joulukuussa 1992. Paleoantropologi Gen Suwa huomasi Etiopiassa lähellä Aramisin kylää aavikon kivien joukossa oudon kimalluksen. Aurinko heijastui sorassa olevan poskihampaan juuren hioutuneesta pinnasta.

Paikalta löytyi lapsen kivettynyt alaleuka, jossa poskihammas oli ollut kiinni. Hampaan rakenne oli niin alkeellinen, että tutkijat päättelivät sen omistajan eläneen ennen kuuluisaa afarinapinaihmistä Lucya (Australopithecus afarensis) ja olleen tätä alkeellisempi.

Hampaita havaittiin lisää, ja niiden sekä alaleuan perusteella Tim White, Gen Suwa ja Berhane Asfaw kuvasivat 1994 syyskuun Naturessa uuden sukulaislajimme nimeltä Australopithecus ramidus. Toukokuussa 1995 samat tutkijat julkaisivat Naturessa oikaisun, jossa he antoivat löydön sukunimeksi Ardipithecus. Myöhemmin sitä alettiin tuttavallisesti kutsua nimellä Ardi.

Vuoden 1994 julkaisussa tutkijat mainitsivat löytäneensä Etiopian Keski-Awashin alueelta myös aikuisten yksilöiden fossiilisia jäännöksiä, mutta sitten seurasi vuosien hiljaisuus. Huhut kuitenkin kertoivat, että fossii¬lien joukossa oli poikkeuksellisen suuri osa saman yksilön luustosta. Paleoantropologien jännitys ja kärsimättömyys lisääntyivät, kun lisätietojen odotus venyi.


Mikä löytö!

Nyt odotus on päättynyt. Sciencen lokakuun alun numerossa 2009 oli peräti 11 artikkelia Ardipithecuksen fossiilisista luista, elinympäristöstä, iästä, ravinnosta ja monista muista asioista. Artikkelien tekemiseen osallistui yli 50 tutkijaa Etiopiasta, Yhdysvalloista, Ranskasta, Japanista ja muistakin maista.

Löytöpaikalta on kaivettu yli 6 000 selkärankaisten kivettynyttä osaa: luita, luunosia ja -sirpaleita sekä hampaita ja hampaan siruja. Tutkijoiden mukaan 109 näistä fossiileista on peräisin etiopianapinaihmisistä.

Kaikki fossiilit saatiin kerrostumasta, jonka alla ja päällä oli tuliperäisestä tuhkasta muodostunut tuffikerros. Sellaisten ikä on osattu määrittää jo yli 50 vuoden ajan. Kummankin tuffikerroksen iäksi saatiin Los Alamosin laboratoriossa 4,4 miljoonaa vuotta, joten niiden välinen kerrostuma oli yhtä vanha.

Fossiilit olivat niin hauraita, että varomattomasti kosketettaessa ne hajosivat jauhoksi. Tutkijoiden piti kostuttaa ja vahvistaa jokainen luunpala erikseen. Fossiilien irrottaminen ympäröivästä kivestä oli äärimmäisen hidasta, ja iso osa työstä jouduttiin tekemään laboratoriossa mikroskoopin alla. Yhden hampaan käsittelyyn saattoi kulua kaksi viikkoa.

Erityisen merkittävä oli kooste, joka sai museotunnuksen ARA-VP-6/500. Kyseessä on yli sata saman naarasyksilön luuta ja hammasta. Alussa tutkijat olivat murehtineet, että paikalta löytyi vain hampaita ja osia kallon ja alaleuan luista. Lopulta he kuitenkin saivat tutkittavakseen myös sormien, ranteen, käsivarren, varpaiden, nilkan, säären ja reiden luita sekä lantion osia ja selän ja kaulan nikamia.


Päässä ei yllätyksiä

Etiopianapinaihmisen kallo muistuttaa noin 2,5 miljoonaa vuotta vanhempaa sahelinapinaihmisen eli Sahelanthropuksen kalloa, joka löydettiin Tšadista 2000-luvun alussa. Kummankin aivojen tilavuus oli 300-350 kuutiosenttiä eli simpanssien luokkaa, mutta kummankaan naama ei ollut kuonomaisen ulkoneva kuten niillä.

Kaikkiaan 21 etiopianapinaihmisyksilön vertailun perusteella Ardin kulmahampaat olivat ihmismäisemmät kuin ihmisapinoiden. Hampaisiin ei hioutunut leikkaavaa terää kuten esimerkiksi simpansseilla. Poskihampaat olivat paljon pienemmät kuin Australopithecuksilla.

Hampaista päätellen Ardipithecus oli kaikkiruokainen. Viidelle yksilölle tehdyt hammaskiilteen isotooppianalyysit osoittavat, että Ardi söi vähemmän hedelmiä kuin simpanssit ja vähemmän avomailla kasvavia heiniä kuin Australopithecukset.


Roteva leidi

Fossiili ARA-VP-6/500 tulkitaan naaraaksi, koska sen kulmahampaat ovat pienimpien joukossa. Tulkintaan sopii sekin, että silmien päällä oleva luuharjanne on hyvin matala ja kallo on pieni sekä ulko- että sisämitoiltaan.
ARA-VP-6/500:n arvioidaan olleen noin 120 senttimetrin pituinen ja painaneen noin 50 kiloa. Verrattuna nykyisiin ihmisiin ja ihmisapinoihin tämä naaras on ollut pituuteensa nähden hyvin rotevarakenteinen.

Vertailu muihin ardiyksilöihin puolestaan osoittaa, että etiopianapinaihmisellä koiraat ja naaraat olivat luultavasti melkein samankokoisia. Tässä suhteessa ne muistuttavat simpansseja mutta eroavat selvästi esimerkiksi Australopithecuksista.


Kävellä vai kiipeillä?

Etiopianapinaihmisten lantio on erilainen kuin ihmisapinoiden: melko ihmismäinen ja suhteellisen hyvin sopeutunut pystyasentoon. Se on ristiriidassa melko primitiivisten käsien ja jalkojen kanssa.

Ardi kykeni kääntämään pitkän ja liikkuvan isovarpaansa peukalomaisesti muita varpaita vasten. Näin se pystyi tarpeen vaatiessa ottamaan jalalla kiinni vaikka oksasta. Jalkaterän rakenne oli kuitenkin kehittynyt sellaiseksi, että kävelevä etiopianapinaihminen eteni ihmismäisen tehokkaasti kantapäällä vastaanottaen ja varpailla työntäen.

Etiopianapinaihmisen etu- ja takaraajojen pituussuhteet ovat samanlaiset kuin nykyisillä makakeilla ja noin 20 miljoonan vuoden takaisella Proconsulilla. Jälkimmäisiä yhdistää tapa kävellä puunoksilla neljällä jalalla, joten ehkä Ardi harjoitti tällaistakin.

Ardin ranteen ja sormien alue oli paljon taipuisampi kuin nykyisten isojen ihmisapinoiden, mikä viittaa siihen, etteivät ihmisen kantamuodot olleet simpanssien tapaisia rystykävelijöitä. Ilmeisesti rystykävely syntyi ihmisapinoiden kehityslinjoissa vasta ihmisten linjan lähdettyä omaan suuntaansa.

Etiopianapinaihmisen raajojen ja lantion rakenteesta voi hahmottaa varhaisen sukulaisemme, joka liikkui tehokkaasti pystyasennossa ja ketterästi puissa. Hampaat osoittavat sen kaikkiruokaiseksi. Yksi ihmisten menestyksen salaisuuksista on ollut juuri liian erikoistumisen välttäminen - Ardi oli oikealla tiellä.


Juha Valste on tiedetoimittaja, FM ja evoluutiobiologi. Hän luennoi Helsingin yliopiston ekologian ja evolutiikan laitoksessa ihmisen evoluutiosta ja on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaa sekä useita artikkeleita.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti