Kuva: Petritap / Wikimedia commons
Kuva: Petritap / Wikimedia commons

Ihminen on epärationaalinen eläin, jota totuus ei kovin paljon kiinnosta.

Ilmasto mitään lämpene, talvihan on pirun kylmä. Kaikki, mikä tulee luonnosta, on terveellistä. Paasto puhdistaa kuonat elimistöstä. Ihmisten välillä on suuria rotueroja. Lihavat ovat laiskoja.

Tällaisia ja monenlaisia muita yksioikoisia päätelmiä ja kestämättömiä uskomuksia löytyy fiksuiltakin ihmisiltä. Ne eivät hevin karise, vaikka tiede saisi selville mitä. Siihen on luonnollinen syy.

– Analyyttinen ajattelu on elämän säilymisen kannalta toissijainen ajattelumuoto. Se on liian hidasta, jotta se pitäisi hengissä, sanoo arkiajattelun tutkimusryhmän johtaja Marjaana Lindeman Helsingin yliopiston psykologian laitoksesta.

– Ihminen ei ole luontaisesti rationaalinen olento, vahvistaa sähköpostitse Bristolin yliopiston kokeellisen psykologian professori Bruce Hood, joka on kirjoittanut aihetta sivuavan teoksen Supersense: Why We Believe in the Unbelievable.

Analysointi ei pidä hengissä

Esivanhempiemme piti vikkelästi päätellä, mitkä asiat olivat vaarallisia, mitkä turvallisia, mitkä yhdentekeviä. Tähän tarpeeseen kehittyi intuitiivinen ajattelu, joka luokittelee asioita salamannopeasti samankaltaisuuden perusteella ja kytkee ilmiöitä yhteen sen nojalla, mitkä tapahtumat seuraavat toisiaan.

Evoluutiobiologit Kevin Foster Harvardin yliopistosta ja Hanna Kokko Helsingin yliopistosta osoittivat taannoin Proceedings of the Royal Society B -julkaisussa, että meille on ollut evolutiivista etua taipumuksesta yhdistää syy ja seuraus heppoisinkin perustein.

Esihistorialliset ihmiset saattoivat esimerkiksi yhdistää heinikon kahinan saalistajaan ja piiloutua aina äänen kuullessaan. Useimmissa tapauksissa kahinan aiheutti tuuli, mutta jos lauma leijonia oli tulossa, oli piileskelystä valtava hyöty.

Vasta kun elämä monimutkaistui, intuition rinnalle kehittyi tietoinen, rationaalinen ajattelu. Automaattiset pikapäätelmät palvelivat esivanhempiamme kuitenkin niin hyvin, että luovimme niiden varassa arjessamme edelleen.

– Ihminen saattaa olla vaikka kuinka hyvin koulutettu ja älykäs, mutta hänellä voi silti olla vääriä käsityksiä todellisuudesta, Marjaana Lindeman sanoo.

Toimivuus totuutta tärkeämpää

Intuitiivinen arkiajattelu vie helposti harhaan, koska se ei vaivaudu  punnitsemaan edes pohjatietojensa totuusarvoa.

– Arkipäivän ajattelu ei suinkaan tähtää totuuden etsimiseen, vaan sille riittää, että löytyy jokin ratkaisu, Marjaana Lindeman sanoo.

Todellisuudesta intuitio ei kerro mitään varmaa, koska se luottaa omiin silmiin ja omakohtaisiin kokemuksiin. Jos peilistä näkyy, että naamassa kukkii finnejä sen jälkeen kun on napostellut suklaata, on helppoa vakuuttua siitä, että suklaa on finnien syy. Finninaama ei voi eikä välitäkään tietää, että useimpien muiden iho näyttää suklaan syömisen jälkeen samalta kuin ennenkin ja finnit aiheuttaa ilmeisesti jokin muu.

– Intuitiivinen ajattelu on suoraan sidoksissa siihen, mitä näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme. Siksi sellaiset tieteelliset tutkimustulokset, jotka ovat ristiriidassa aistihavaintojemme kanssa, saavat suurta vastustusta osakseen, Lindeman sanoo. Kopernikuksen väitteet aurinkokunnan heliosentrisyydestä kaikuivat  kuuroille korville, koska jokainen näki itse, että Aurinko kiertää Maata eikä päinvastoin. 

Arjen mittakaava rajallinen

Silmät voivat nähdä väärin, aistimme eivät havaitse kaikkea, ja henkilökohtaiset kokemukset ovat yksittäisiä ja tulkinnanvaraisia. Siksi tiede tekee päätelmiä havainnoista vasta kun havainnot on toistettu ja vahvistettu eri tutkijoiden tekeminä, eri menetelmin ja eri koehenkilöin.

Tiede katsoo laitteineen ja metodeineen myös niin kauas arkitodellisuutemme ulkopuolelle, että maallikon on vaikea saada otetta.

– Tiede tuntuu arjestamme käsin käsittämättömältä – ja siksi merkityksettömältä, sanoo akatemiaprofessori Ari Sihvola Aalto-yliopistosta. Hän esitelmöi Tieteen päivillä 2011 arjen ja tieteen aallonpituuksista.

– Tiede etääntyy arkikokemuksesta vielä lisää, koska se operoi yhä suurempien ja pienempien yksikköjen parissa. Aistihavaintomme sen sijaan eivät muutu miksikään.

Arkikokemuksen mittakaava on alun perinkin kapea. Millimetrin voi vielä nähdä, mutta mikrometrejä ei, nanometreistä puhumattakaan. Ihmisen palkka pyörii ehkä tuhansissa, kun tieteessä käytetään miljardeja ja biljoonia. Autolla taitamme enintään satoja kilometrejä, kun taas tähtitiede tutkii valovuosien etäisyyksiä, Sihvola vertaa.

Luottamus ratkaisee

Usein tieteellinen tieto on suorastaan intuition vastaista ja siksi vaikea sulattaa, Bruce Hood kiteyttää. Hänen mukaansa kummituksetkin käyvät arkijärkeen paremmin kuin esimerkiksi fotonit.

– Henget esitetään universaalisti jonkinlaisina läpikuultavina henkilöhahmoina, joten ne on helppo kuvitella mielessään. Valon rakennetta sen sijaan on äärimmäisen vaikea hahmottaa.

Miksi minä en sitten usko kummituksiin, mutta uskon, että Cernin LHC-törmäyttimessä vilistää protoneita – siitä huolimatta, että ymmärrykseni fysiikasta on pahasti vajavainen?

– Luulen, että siihen vaikuttavat oppiminen ja luottamus tieteelliseen prosessiin. Testitulokset istuvat hienosti alkeishiukkasista esitettyihin malleihin. Sen sijaan yksikään koe ei vahvista aaveiden olemassaoloa, Hood vastaa.

Valmiit säännöt kelpaavat

Kuinka paljon nojaudumme intuitioon tai analyyttiseen ajatteluun, riippuu yksilöstä, tilanteesta ja kulttuurista. Joillakin ihmisillä toinen ajattelutapa on hallitsevampi kuin toinen, joillakin ne esiintyvät yhtä voimakkaina, Marjaana Lindeman sanoo.

Arkijärkeilyä tutkinut Kalifornian yliopiston poliittisen psykologian professori, The Not So Common Sense -teoksen kirjoittaja Shawn Rosenberg sanoo tulostensa osoittavan, että ehdoton valtaosa ihmisistä ajattelee lineaarisesti eli päättelee asioita yksinkertaisen luokittelun ja syy-seuraussuhteiden avulla.

– Päättelyketju on varsin yksinkertainen. Jos uskon, että X:n aiheuttaa Y, niin aina kun näen Y:n, oletan, että sitä seuraa X tai jos näen X:n, niin otaksun, että sitä edelsi Y, Rosenberg selittää sähköpostissaan.

Lineaarinen ajattelija nojaa useimmiten yhteen kategoriaan tai sääntöön, jonka avulla käsillä olevaan kysymykseen saa jotakin järkeä. Yleensä hän on omaksunut ne toisilta ihmisiltä tai ne ovat muuten juurtuneet kulttuuriin.

– Henkilökohtaiset kokemukset tulkitaan valmiiden kategorioiden ja sääntöjen kautta. Tämäntyyppinen ajattelu luottaa auktoriteetteihin eikä suhtaudu kriittisesti vallitseviin sääntöihin.

Osa järkeilee alkeellisesti

Osa ihmisistä ei Rosenbergin mukaan pysty lineaariseenkaan päättelyyn, vaan keskittyy täysin siihen, mitä heille paraikaa tapahtuu. He ymmärtävät tapahtumat ikään kuin toisiinsa kytkeytyneiden yksittäisten tilanteiden sarjoina. He oppivat, milloin tietyt tilanteet tai käyttäytymisrituaalit toistuvat.

– Tällaisessa ajattelussa kielellä on hyvin vähän merkitystä, paitsi silloin, kun siitä tulee osa jotakin käyttäytymistä. Sarjallinen ajattelu ei välitä teorioista, tieteestä tai rationaalisesta argumentoinnista. Rosenberg arvioi, että Suomen kaltaisessa maassa noin kymmenen prosenttia aikuisista järkeilee näin alkeellisesti.

– Yhdysvalloissa sarjallisesti ajattelevien osuus aikuisväestöstä on todennäköisesti jopa neljännes, mikä heijastaa sitä, että isompi osa väestöstä elää köyhyydessä sekä on huonosti koulutettua ja toiminnallisesti lukutaidotonta.

Harva jäsentää systemaattisesti

Rosenbergin mukaan vain harva jäsentää maailmaa systemaattisesti.

– Systemaattisella tavalla päättelevät ihmiset suhtautuvat maailmaan mahdollisten kytkentöjen järjestelminä. Heillä on kyky tunnistaa, että ilmiöt tapahtuvat aina jossakin tietyssä viitekehyksessä.

He punnitsevat myös havaintojen laatua sekä niiden kulttuurisia kytkentöjä ja ymmärtävät, että luokat ja säännöt ovat ihmisten luomia ja kulttuurin virittämiä. Tämä mahdollistaa suhteellisen ajattelun, joka tulkitsee erilaisten väitteiden merkitystä ja pohtii kriittisesti niiden pätevyyttä. Se taas johtaa tieteellisen metodin ja rationaalisen argumentoinnin arvostamiseen.

– Arvioni mukaan vain pieni osuus teollisuusmaiden ihmisistä, ehkä noin kymmenesosa, ajattelee tällä tavoin.

Umpirationaalista ei ole

Umpirationaalinen ei ole Bruce Hoodin mukaan kukaan.

– Tiede voi opettaa, millaisista asioista maailma todellisuudessa rakentuu, mutta lapsekas luontainen ajattelumme vaikuttaa silti siihen, miten päättelemme ja käyttäydymme. Pienet lapset oppivat lähes itsestään, että luonnossa esiintyvät oliot, kasvit ja eläimet, pystyvät parantamaan itsensä mutta keinotekoiset asiat eivät. Jo nelivuotiaat tajuavat, että hajonnut pöytä ei voi korjaantua itsestään mutta kissan naarmu parantuu ja leikattu nurmikko kasvaa takaisin.

– Juuri tämä ydintieto lienee saanut ihmiset uskomaan 1500-luvulle asti, että vain kasvit tai eläimet kelpaavat lääkkeeksi. Sama väärinkäsitys synnyttänee yhä intuition, että luonnonmukainen terveyden- ja sairaanhoito on ihmiselle parempaa kuin keinotekoinen, Marjaana Lindeman selittää.

Samankaltainen ajattelu näyttää värittävän suhtautumista ruokaan, osoitti psykologi Marieke Saher Helsingin yliopistosta väitöskirjassaan. Saherin mukaan moni uskoo, että kaikki, mikä tulee luonnosta, on ”hyvää” ja terveellistä, kun taas epäluonnollista ruokaa pidetään ”pahana” ja epäterveellisenä. Luomu on hyvis ja lisäaine pahis.

– Näin ei tietenkään ole. Ihmisiä kuolee, kun he juovat puhdistamatonta vettä. Moni kasvi on myrkyllinen, ja pakkanen ja aurinko voivat tappaa. Toisaalta keinotekoisesti valmistetut lääkkeet ja ruokien lisäaineet ovat pelastaneet miljardien ihmisten hengen, Lindeman toteaa.

Suodatamme tiedon

Järkiperäiset vastaväitteet eivät uskomuksiin hevin pure.

– Uskomukset ovat vain harvoin alttiita kritiikille. Koska uskomukset käyttäytyvät ennakkosuodattimina, niitä on vaikea hetkauttaa, Shawn Rosenberg sanoo.

– Harvoin kukaan meistä istuu ja vertailee faktoja, miettii niiden vahvuuksia ja heikkouksia ja valitsee sitten loogisimman ja rationaalisimman uskomuksen siitä huolimatta, mitä aiemmin uskoi. Suodatamme asiat elämän mittaan koostamiemme teorioiden, hypoteesien, aavistusten ja ennakkoluulojen läpi. Valitsemme ne, jotka vahvistavat sitä, minkä jo ennestäänkin uskomme – ja jätämme muut huomiotta, toteaa yhdysvaltalainen psykologi, Yhdysvaltain skeptikkoseuran puheenjohtaja Michael Shermer Scientific Americanissa.

Tämä mekanismi vaikuttaa myös rationaalisen ajattelijan ja tieteentekijän päässä.

– Tutkijat ovat ihmisiä: ei heidänkään ole helppo luopua teorioista, joihin ovat uskoneet, Ari Sihvola muistuttaa.

Pidämme kiinni vanhasta

Toisin kuin tieteellä, joka rakentuu alun alkaenkin epäilylle, arkipäiväisellä ajattelulla ei ole tarvetta eikä pyrkimystä korjata itseään.

– Päinvastoin. Pitäydymme aiemmissa käsityksissä varsin sinnikkäästi vastakkaisesta informaatiosta huolimatta. Omien käsitysten vastainen tieto tulkitaan yleensä epäluotettavaksi tai sattuman aiheuttamaksi poikkeukseksi, eikä sitä juuri koskaan pidetä osoituksena siitä, että omat käsitykset olisivat vääriä, Marjaana Lindeman sanoo.

Psykologit osoittivat jo parikymmentä vuotta sitten, että koehenkilöt vähättelevät sellaisia todisteita, jotka ovat vastakkaisia heidän aiemmille käsityksilleen ja korostavat todisteita, jotka tukevat niitä. Sama todiste tulkitaan eri tavalla riippuen siitä, vahvistaako se omaa suosikkiteoriaa vai kyseenalaistaa sitä.

Todistajalausunnot tehoavat

Arkiajatteluun perustuvat uskomukset ovat pysyviä myös siksi, että intuitiivinen ajattelu on tiedostamatonta: usein emme edes huomaa, että olisi mitään, mihin pitäisi puuttua.

Bruce Hoodin mukaan ihminen voi myös olla täysin tietoinen siitä, että hänen uskomuksensa riitelevät esimerkiksi luonnonlakien kanssa – ja pitää silti sinnikkäästi kiinni käsityksistään. Miten se onnistuu? Hoodin mukaan vastaus on – usko tai älä – runsaissa todisteissa.

– Uskomme vakaasti siihen mitä näemme, ja maailmahan suorastaan tursuaa  sattumuksia, joita voi tulkita miten haluaa. Media vilisee myös tieteen kaapuun pukeutuvia pseudotieteellisiä tutkimuksia, joilla on helppo tukea näkemyksiään.

Näennäistiede on intuitiivisesti hyvin vakuuttavaa. Esimerkiksi niin sanottu vaihtoehtoinen lääketiede operoi henkilökohtaisilla kokemuksilla. Sen todistajanlausunnot tehokkaista hoitotuloksista tekevät intuitiiviseen ajattelijaan suuremman vaikutuksen kuin analyyttistä ajattelua edellyttävät todennäköisyydet ja suhdeluvut.

Opimme toisilta uskomuksia

Shawn Rosenberg sanoo, että yleisiä uskomuksia on erityisen hankala syrjäyttää, koska ympäristö vahvistaa niitä.

– Uskomukset kumpuavat ihmisten henkilökohtaisesti havaitsemista säännönmukaisuuksista, mutta mikä ehkä tärkeämpää, meidät sosiaalistetaan – opimme uskomuksia muilta. Emme niinkään opi, miten toiset ajattelevat, sen sijaan opimme nipun valmiita uskomuksia.

Tieteellinen menetelmä menee yli useimpien ymmärryksen, eivätkä rationaalisen ajattelun päätyökalut, loogisuus ja kriittisyys, kuulu kovin monen työkalupakkiin.

– Kun ihminen kohtaa argumentin, joka sisältää kirjon abstrakteja käsitteitä ja periaatteita, hän voi ohittaa sen liian akateemisena tai idealistisena tai muuten merkityksettömänä, Rosenberg sanoo.

– Tämä ei silti tarkoita sitä, etteivät tieteelliset päätelmät koskaan pääsisi läpi. Usein ne pääsevät. Mutta yleensä tieteelliset väitteet hyväksytään samalla tavoin kuin kulttuuriset tai uskonnolliset väitteet – niitä pidetään arvovaltaisina, joten ne yksinkertaisesti niellään.

Takinkääntäjät haukutaan

Arkiajattelulle tyypillistä uskomusten ja asenteiden pysyvyyttä pidetään joskus virheellisesti asiantuntemuksen ihanteena, Marjaana Lindeman huomauttaa.

– Tämä ilmenee politiikassa. Jos poliitikko muuttaa käsityksensä, kun aiempi mielipide on osoittautunut vanhentuneeksi tai perusteettomaksi, häntä syytetään takinkäännöstä.

Mielipiteen muuttuminen ei aina heijasta epärehellisyyttä, vaan se voi olla osoitus analyyttisestä tiedonkäsittelystä.

Molempia tarvitaan

Lindeman muistuttaa, että intuitio ja analyyttinen päättely eivät kumpikaan ole vain viisasta tai vain tyhmää. Molemmat ovat ihmiselle välttämättömiä, ja molemmilla on omat ansionsa ja heikkoutensa.

– Intuitio on luovuuden, mielikuvituksen ja sosiaalisuuden perusta. Ilman analyyttistä ajattelua taas olisimme jonkinlaisia kaksijalkaisia äyriäisiä. Emme tietäisi mitään siitä, miten maailma todellisuudessa toimii.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede -lehdessä 1/2011

Tieteellinen ajattelu on enimmäkseen analyyttista

– kehityshistoriallisesti uutta– pääasiassa tietoista– seuloo informaatiota tosi–epätosi-akselilla– hidasta, työlästä– kielellistä– loogista– abstraktia ja suhteellista– muuttuu argumenttien myötä

Arkiajattelu on enimmäkseen intuitiivista

– kehityshistoriallisesti vanhaa– nojaa henkilökohtaiseen kokemuksiin– pääasiassa tiedostamatonta– jaottelee asioita hyvä–paha-akselilla– automaattista– helppoa, nopeaa– assosiatiivista– pysyvää, vaikeaa muuttaa

Lähteitä:

Lähteitä ja lisätietoa: Bruce M. Hood, Why we believe in the unbelievable (Harper Collins 2009).

Kevin R. Foster ja Hanna Kokko, The evolution of superstitious and superstition-like behavior, Proceedings of the Royal Society B 2009, 276:31–37.

Marjaana Lindeman, Intuitio ja usko yliluonnolliseen vaihtoehtolääkinnän suosion selittäjänä, Duodecim 2008, 124:2171–7.

Marieke Saher, Everyday beliefs about food and health (Helsingin yliopisto 2006). Shawn W. Rosenberg, The not so common sense. Differences in how people judge social and political life (Yale University Press 2002).

Michael Shermer, Smart people believe weird things, Scientific American, August 12, 2002.

 

 

LordBarkenstein
Seuraa 
Viestejä1
Liittynyt23.1.2014

Arkijärki hylkii tiedettä

Oma ateismini ei riipu varmasta tiedosta, ettei mitään jumalia ole. En väitä tietäväni sitä. En pysty todistamaan, ettei jumalia ole. Minä en kuitenkaan esitä väitettä jonkin jumalan varmasta olemassaolosta, joten todistelun taakka on aina väitteen esittäjällä. Tähän asti minkään uskonnon jumalaolennot ja niiden olemassaolon puolesta esitetyt väitteet eivät täytä edes todennäköisyyden kriteereitä. Osa jopa suoranaisesti loogisilla ristiriitaisuuksillaan kumoaa itse itsensä. Ateismi käsittelee...
Lue kommentti
Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018