Entä käytätkö sanaa ”siis” uudella, tunteenomaisella tavalla? Harmittaako muutos? Ei auta harmitella, sillä muuttumattomina säilyvät vain kielet, joita kukaan ei enää puhu. Ne ovat kuolleita kieliä.

Teksti: Anni Jääskeläinen

Entä käytätkö sanaa ”siis” uudella, tunteenomaisella tavalla? Harmittaako muutos? Ei auta harmitella, sillä muuttumattomina säilyvät vain kielet, joita kukaan ei enää puhu. Ne ovat kuolleita kieliä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 12/2010Muutos, myös kielen muutos, herättää närää. Yleisönosastoissa kuohuu, ja ammattilaisetkin esittävät synkeitä ennusteita: Suomen kielen taso laskee. Englanti tunkee suomeen. Ei ennen puhuttu näin. Kieli menee rappiolle. Uhkakuvat ovat toisaalta puppua ja toisaalta vähän totta. Ongelma on se, että kielen tilan kommentoijat tarkoittavat helposti eri asioita. Käy niin kuin sananparressa: yksi puhuu aidasta, toinen aidanseipäästä.

Kieli ei ole yksi systeemi vaan joukko toisiinsa kietoutuvia muotoja. On puhekieli ja kirjoitettu kieli. Puhekielessä on alueellisia ja sosiaalisia murteita, tapoja puhua. Puhujat käyttävät erilaisia tyylejä eri tilanteissa.

Mikä tahansa kieli muuttuu. Muuttumaton on vain kuollut kieli, jota kukaan ei enää puhu. Muutos ei siis ole vain kielen luonteenomainen vaan myös välttämätön ominaisuus. Ilman muutoksia kielen ilmaisuvoima vähenee.

Näitä viedään nyt

Myös suomen kielessä on tapahtunut ja tapahtuu paraikaakin kiehtovia muutoksia. Jotakin lähtee, jotakin tulee tilalle. Useimpia muotoja harva jää kaipaamaan. Kuka esimerkiksi tietää, mikä on objektin predikatiivi?

Keitin kahvin vahvaa.Tässä lauseessa objektin predikatiivi on sana vahvaa. Muoto alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Merkitykseltään läheisiä ilmauksia meillä toki on: Keitin kahvista vahvaa. Keitin kahvin vahvaksi. Saman asian voi siis ilmaista toisinkin, joten objektin predikatiivi joutaa pois, vaikka säälihän sitä tulee.

Otetaan toinen esimerkki ilmauksista, jotka nyt vetelevät viimeisiään.

Vene kiersi nientä.Katso sinä lasta. Siellä pitää seistä.Näissä lauseissa ovat vaarassa konsonanttivartalot. Kohta kaikki kiertävät veneellä niemeä.  Tulevaisuudessa katsonemme lapsea, ja todennäköisesti suomeksi pitää myös seisoa.

Kadonnutta vaikea tajua

Menneet muodot kuulostavat sitä oudommilta, mitä enemmän niistä on aikaa. Kielessämme on ollut esimerkiksi ensimmäisen infinitiivin passiivi.

Ensimmäinen infinitiivi on se verbimuoto, jota kutsutaan myös verbin perusmuodoksi, siis laulaa, mennä, haluta. Perinteisessä kieliopissa sille on listattu myös translatiivimuoto, kuten laulaakseen, mennäkseen, halutakseen. Tämä käy järkeen, mutta vanhasta kirjasuomesta löytyy meille kumma muoto.

Se tuhlaa kalliin ajan, joka voisi hyödyllisemmin käytettää.Tämä 1850-luvun sanomalehtitekstistä poimittu lause kuulostaa nykyisin lähinnä painovirheeltä. Eihän tätä tajua. Mistä on kyse?

– Ensimmäisen infinitiivin passiivi oli pitkään olemassa. Raamatustamme se hävisi vasta vuoden 1938 käännöksessä, valottaa dosentti Jaakko Leino. Hänen mukaansa muotoa käytettiin varsinkin tahtomisen yhteydessä, kun haluttiin jättää avoimeksi, kenen jotakin toivottiin tekevän. Kohde oli siis nimeltä mainitsematon samaan tapaan kuin nykypassiivissamme. Käytetään aikaa hyödyllisemmin kertomatta, kuka tai ketkä niin tekisivät.Nykypuhujan on vaikea keksiä, mitä tarvetta muoto on palvellut. Eikö ole ihan sama sanoa Se pitää tehdä kuin Se pitää tehtää? Ilmeisesti ei. Kun muoto häipyy, häipyy myös sen taju.

Verbi tahtoo tarkentaa

Mikä sitten saa kielen muuttumaan? Syitä on tietysti monia, mutta yksi nousee ylitse muiden. Kehittyvässä maailmassa myös kielen täytyy kehittyä: uusia ilmaisutapoja tarvitaan! Hurjasti yleistyneet yhdysverbit sopivat esimerkiksi viime vuosien voittajamuodoista.

Hän sauvakävelee päivittäin. Hän vakioveikkaa.Yhdysverbejä syntyy, kun käytössä olevat yhdyssubstantiivit, kuten sauvakävely ja vakioveikkaus, muokataan predikaattikäyttöön.

Aika on ollut kypsä tämän verbityypin yleistymiselle. Yhdysverbejä tarvittiin tarkentamaan ilmaisua, ja nopeutuva viestintä nosti ilmaisuvoimaiset sanat sukkelasti kaikkien suuhun. – Viestinnän nopeutuminen on yksi tekijä, toteaa chattikieltäkin tutkinut lingvisti Lari Kotilainen Helsingin yliopistosta. – Mutta maailma on nyt nopeampi. Teknologia on kehittynyt hurjaa vauhtia, ja muutenkin kaikki on kiihtynyt.Tekstien paljous lisää kielen variantteja, ja teknologia luo uusia tekstilajeja. – Ihmiset vastaanottavat ja saavat tietoa entistä enemmän, mutta he myös tuottavat sitä itse enemmän, Kotilainen muistuttaa.– Nykyään jokainen voi olla netissä myös sisällön tuottaja. On selvää, että se vaikuttaa: kieli on uusissa käytöissä, uusia tarpeita varten.

”Siis” ilmaisee tunnetta

Suuret muutokset vievät yleensä satoja vuosia. Kehitys on niin hidasta, ettemme me puhujat voi sitä aina huomata. Joskus muutos kuitenkin käy nopeasti. Tästä tarjoaa esimerkin partikkeli siis.

Sataa, ei siis kannata mennä ulos. Siis mä en kestä!Vanhastaan siis on konklusiivinen adverbi, eli se merkitsee päätelmää. Nykykäyttöön on hiipinyt ihan uusi, tunteenomainen merkitys.

Emeritaprofessori Auli Hakulinen on perehtynyt siis-sanan käyttöön 1950-luvulta tähän päivään. – Muutos on parin vuosikymmenen juttu. 50-luvun aineistossa tätä ei ole ollenkaan, eikä 70-luvullakaan. 90-luvulla se on, ja 2000-luvun nauhoitteissa se yleistyy ihan hurjasti! – Siis-sanan toteava merkitys ei kuitenkaan ole kadonnut, Hakulinen täsmentää. – Partikkeli ei uudessakaan käytössään ole joko–tai, siihen on vain kertynyt affektista pääomaa. Kielen muutos on aina vähittäinen. Pohjalta voi löytää vanhan merkityksen, Hakulinen painottaa. Hakulisen mukaan juuri tällaiset pikkusanat ovat kaikkein eniten liikkeessä. – Siis ei ole yksin, merkityksen muutokset ovat ominaisia muillekin ”lauseen reunoilla” oleville sanoille.Pikkusanoja myös lainataan paljon. Hakulinen heittää haastavan kysymyksen: – Kauanko wau ja okei ovat olleet suomessa? Väitän muistavani waun 1980-luvun alkupuolelta. Voi olla, että muisti pettää. Kumpikin sana on niin kotoutunut, että niiden nuoruutta on vaikea tajuta.

Se mitään kielto ole

Tyypillisesti uudennokset tulevat ensin puhuttuun kieleen. Pääsy säänneltyyn kirjakieleen vie huomattavasti kauemmin. Puheessa voi siis olla tekeillä mullistuksia, jotka eivät vielä näyttäydy tekstissä.

Lari Kotilainen on pannut merkille jännittävän ilmiön­ kieltomuodossa.

Paskat siellä mitään oli. Siellä mitään ollut.Tunnettehan äksyn kieltomuodon – kirosanalla tai ilman. Jännittävää ei olekaan kirosanan käyttö vaan adverbi mitään.

– Mitään-elementillä on jo paljon kieltosanan ominaisuuksia, Kotilainen sanoo. – Ajattele lausetta Se mitään laukku ole. Siinä ei ole kieltosanaa ei, ja sanajärjestys on erilainen kuin tavallisessa kieltolauseessa. Pronomini mikään  on selvästi muuttunut adverbimaiseksi.

Suomennetaan: adverbimaista on se, että mitään ei taivu substantiivin kanssa eikä siis määritä sitä. Jos näin olisi, sanoisimme Ei se mikään laukku ole. Tyypillisesti myös sanajärjestys olisi toinen: Se ei ole mikään laukku.

Kotilainen kutsuu mitään-kieltoa leikillisesti aggressiiviksi. Hän ei pidä mahdottomana, ettei se ajan mittaan kehittyisi oikeaksi kieltosanaksi myös yleiskielessä. Kuinka kauan­ tähän menee, on vaikea sanoa, mutta Kotilainen suostuu spekuloimaan: vuosikymmeniä, reippaasti alle sata vuotta.

Se ja yks hakevat paikkaansa

Professori Ritva Laurylla on ällikällä lyövä esimerkki siitä, kuinka puhe ja kirjoitus voivat kulkea eri teitä. Lauryn mukaan suomen puhekielessä on jo määräinen artikkeli eli pikkusana, joka merkkaa olion tunnetuksi ja jonka kanssa me suomalaiset painimme vieraissa kielissä. Se on se.

Sitten se mies osti sen lehden.Näin taas sen raidallisen kissan.Vanhastaan se, kuten tuo ja tämä, ovat demonstratiivisia tarkenteita, joilla täsmennetään, mihin olioon viitataan: tämä auto, tuo koira, se kissa. Nyt se on ilmaantunut kaikkiin paikkoihin, joissa artikkelia käytetään artikkelikielissä.

Määräisen ”artikkelimme” synnylle löytyy ennakkotapauk­sia. Muutamilla Euroopan kielillä on niin pitkä kirjallinen historia, että niiden artikkelien syntyä on mahdollista seurata vanhoista teksteistä. – Se kehittyy huomattavan samalla tapaa kuin artikkelit Euroopan kielissä, joissa kehitys johti siihen, että artikkelista tuli kieliopillisesti välttämätön, Laury sanoo.Entä onko suomessa epämääräistä artikkelia, kuten englannin a ja an tai ranskan un ja une? – Epämääräinen artikkeli ilmestyy kieleen aina määräistä myöhemmin, mutta kaksi ehdokasta on jo havaittavissa: yks ja semmonen.

Siellä oli yks koira. Siellä oli semmonen koira. Näissä lauseissa yks ja semmonen ovat epämääräiselle artikkelille tyypillisessä käytössä, uuden olion mainitsemista tukemassa.

Kauanko vielä odotellaan, että meillä on kirjakielessä artikkeli? Nopeuden kyseleminen ei innosta Helsingin yliopiston professoria. Laury kohauttaa olkapäitään: – Sata vuotta, satoja vuosia. Tuleva tulee jäämäänNormitettu kirjakieli hidastaa kielenmuutosta, sillä kieli elää ja muuttuu ristipaineissa. Toisaalta jos jokin muoto on tullakseen tai kuollakseen, sitä eivät määräykset pysäytä, vaikka se herättäisi vastustusta.

Tulen voittamaan! Hän tulee vielä ymmärtämään sen. Tulla-futuuri hiertää monia. Kielenhuolto on perinnäisesti suhtautunut muotoon nihkeäksi, koska se on ruotsinvoittoinen. Ruotsiksihan voi sanoa Jag kommer att vinna tai Han kommer att förstå det.

Suomen kielestä puuttuu selvästi tulevaisuuteen viittaava aikamuoto. Me käytämme yleisimmin preesensiä ja erilaisia ajan tarkenteita, kuten vielä, kohta, huomenna, vuoden päästä. Joskus tämä voi kuitenkin aiheuttaa epäselvyyttä siitä, tapahtuuko jokin nyt vai vasta myöhemmin. Tulla-futuuri täsmentäisi merkitystä.

Kun kysyin arvauksia tulla-futuurin kohtalosta uusilta suomenkielenopiskelijoilta, mielipiteet hajosivat. Osan mielestä muoto kuuluu jo kieleen, toiset taas vierastavat sitä.  Aika ei siis ole niin kypsä, että tulevat kielen ammattilaiset muodon täysin hyväksyisivät, mutta muoto voi vielä voittaa paikan kieliopissamme – muistettakoon, että aikamuodoistamme myös uudehkot perfekti ja pluskvamperfekti ovat läntistä lainaa.

 

Kirjakieli alamäessä

Jos otamme mittariksi äidinkielen ylioppilaskokeen ja tieteen, se on menoa.

Puhuttu suomi siis elää ja porskuttaa, mutta kirjoitettu kieli voi hyvinkin taantua ja jopa rappeutua.  Alamäestä on jo merkkejä. Syynä eivät kuitenkaan ole kielen muutokset, eivät edes kirjakielen sääntöjä vastaan sotivat muutokset tai vieraiden kielten vaikutteet, vaan se, että kielen opetus ja käyttö vähenevät.

Koulussa mättää tuntimäärä

Äidinkielen ylioppilaskokeen tarkoituksena on muun muassa tarkistaa, että kokelas osaa kirjakielen normit. Moni ei enää osaa. Taso on laskenut vuodesta 1995 asti tavalla, jota ylioppilaskokeen sensorit kuvaavat romahdukseksi. – Kolmasosa kirjoittajista saa nykyään kaksi alinta hyväksyttyä arvosanaa, approbaturin tai lubenterin. Toki todella hyviäkin on joukossa, mutta joka kolmas lukiolainen ei opi kirjoittamaan hyvin, sanoo kirjallisuudentutkija ja monivuotinen sensori Lasse Koskela. – Eikä nykyinen magna cum laude ole sama kuin viisitoista vuotta sitten, hän tarkentaa.– Arvosanojen pisteytysjärjestelmä takaa, että äidinkielen kokeen tulosjakauma säilyy, vaikka abiturienttien kirjoitustaito jatkuvasti huononee. Saa huonota vaikka maailman tappiin, mutta se ei näy arvosanoissa, Koskela suomentaa.

Syitä taitojen kuihtumiseen ei ole vaikea etsiä. Vuonna 1995 lukion pakolliset suomen kurssit vähennettiin kahdeksasta kuuteen, ja se näkyy. Myös lukeminen on vähentynyt, ja kun ei lueta, ei tule kosketusta kirjakieleen, ei vanhaan eikä nykyiseen.Ylioppilaskokelas saattaa nykyään kirjoittaa esimerkiksi näin:

Kaikkien suurkaupunkejen ilma on likaista.Tässä näkyy taivutuksen muutos.

Olen rakastunut jumalalliseen, jumaliseen, jumalaiseen naiseen.Tässä huojuu merkitys. Monelle abiturientille kolme adjektiivia ovat yksi ja sama asia.Toisaalta kaikki yo-suomen ”uutuudet” eivät välttämättä merkitse kielitaidon rappeutumista. Koskelan mukaan kyse voi olla myös kielelle ominaisista muutoksista.

Tieteessä jyllää englanti

– Kielten elinvoimaisuutta tutkittaessa on käynyt selville, että kielikuoleman ensimmäinen askel otetaan silloin, kun kieltä ei enää käytetä arvostetuimmilla kielen käytön alueilla, esimerkiksi korkeimman opetuksen ja tutkimuksen kielenä, toteaa suomen kielen professori Ritva Laury. Kielentutkijat pelkäävät, että juuri näin meillä on käymässä: tiedettä ei tehdä suomeksi.– Ajatellaan, että kuulutaan kansainväliseen tiedeyhteisöön ja on kannattavampaa julkaista englanniksi, Laury puuskahtaa.– Kun kielen käyttötarkoitukset, ilmaukset ja termit vähenevät, kieli köyhtyy, sen arvo laskee ja vähitellen se alkaa hävitä muiltakin elämän alueilta, Laury ennustaa.

Elääkseen täyttä elämää kirjakieli vaatii paitsi käyttöä myös kehittämistä. Kirjakielihän ei alkuaan itse asiassa ole luonnollinen kieli vaan murteista koottu ja omilla säännöillään varustettu kielen yleisesitys.  Kansalliskielen uranuurtajat näkivät valtavasti vaivaa, kun he kehittivät kansan kielestä sivistyskielen.  Sen rappeutuminen olisi vahinko, sillä se takaa, että meillä on yhteinen, kaikkien ymmärrettävissä oleva kielimuoto.

Anni Jääskeläinen tutkii suomen kieltä Helsingin yliopistossa.

7 Neuvoa suomensuojelijalle

Kielentutkija Lari Kotilainen kannustaa luovaan ja monipuoliseen suomen käyttöön leikkimielisessä oppaassaan Suomensuojelija – ohjekirja kielen pelastamiseen.

-Leiki kielellä.-Luota puheeseesi.-Arvosta kirjakieltä.-Tunnusta väriä (eli anna rakentavaa palautetta).-Käytä suomea.-Älä pelkää muita kieliä.-Pidä meteliä.

Kotilaisen ohjeisiin voi tutustua myös verkossa: www.suomensuojelija.fi.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018