Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä maailmankaikkeuden rakenne täsmentyy hiukkanen kerrallaan. Suomi on hyvin mukana modernin fysiikan eturintamassa.


maailmankaikkeuden rakenne täsmentyy hiukkanen kerrallaan.
Suomi on hyvin mukana modernin fysiikan eturintamassa.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004


Cernin 50-vuotispäivää juhlitaan 29. 9. Sitä olisi voitu viettää jo kaksi vuotta sitten, sillä toukokuussa 1952 päätettiin rakentaa suuri protonisynkrotroni, josta käytettiin lyhennettä PS. Siitä oli tarkoitus tehdä tehokkaampi kuin Yhdysvaltain vastaava Cosmotron-hiukkaskiihdytin. Rakennustyöt aloitettiin kahden vuoden suunnittelun jälkeen toukokuussa 1954, eli sekin tapahtui jo ennen Cernin virallista perustamista. PS:n kiihdytinrengas oli läpimitaltaan 200 metriä.


Ja on edelleenkin: PS ei suinkaan ole joutunut museoesineeksi, sillä sitä käytetään yhä vauhdittamaan protoneja, jotka sitten syötetään vuosikymmeniä myöhemmin rakennettuihin huipputehokkaisiin kiihdyttimiin. Itse asiassa vasta viime vuonna jouduttiin ensimmäistä kertaa vaihtamaan kaksi PS:n sadasta järeästä, 38 tonnia painavasta sähkömagneetista uusiin. Cernin tiedotuslehti CERN Courier ei suotta otsikoinut alkuvuonna 2004 PS:n historiasta kertovaa kirjoitustaan: "Cernin sydän sykkii yhä vahvana."



Kun Cern syksyllä 1954 perustettiin, erilaisia hiukkasia tunnettiin vasta kymmenkunta. Niistä elektroni, protoni ja neutroni kuuluivat meille tutun aineen rakennuspalikoihin. Kaikki muut olivat hiukkasia, joita voitiin tuottaa laboratoriossa mutta jotka pysyivät koossa vain sekunnin murto-osia. Muutamia niistä oli havaittu myös avaruudesta tulevan kosmisen säteilyn seurauksina.


Se kuitenkin tiedettiin, että jotakin yhteistä eri hiukkasilla täytyi olla, sillä hajotessaan ne usein tuottivat jo tuttuja hiukkasia. Esimerkiksi myoni muuttui elektroniksi ja ilmeisesti kahdeksi neutriinoksi. Neutriinoja tosin ei tuon ajan tekniikalla kyetty havaitsemaan.


Siksi oli tärkeää saada selville, mitä kaikkea hiukkasten välillä voi tapahtua ja mitä vielä olisi löydettävissä. Siihen tarvittiin yhä tehokkaampia hiukkaskiihdyttimiä. Jos Cerniä ei olisi perustettu, käytännön tutkimus olisi jäänyt Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kontolle, koska vain niillä oli riittävästi rahaa.


Mistään Euroopan ja näiden kahden suurvallan välisestä kilpajuoksusta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä varsinkin hiukkastutkimus on aina nojautunut kansainväliseen yhteistyöhön: tutkijat siirtyvät laitoksesta toiseen sen mukaan, missä heidän kykyjään ja osaamistaan voidaan parhaiten hyödyntää, ja tutkimusten tulokset ovat julkisia.


Jo 1950-luvun alussa siis tiedettiin jotakin jännittävää löytyvän, mutta tuskin kukaan osasi aavistaa, millaiseen muurahaispesään uusilla kiihdyttimillä sohaistiin.



Hiukkasmaailma alkoi 1960-luvun alussa näyttää kaoottiselta, sillä hiukkasia tunnettiin jo satoja mutta yhtenäistä luokittelua niille ei ollut. Hiukkasia ei osattu taulukoida sillä tavalla siistin järjestelmällisesti kuin oli lähes sata vuotta aiemmin tehty alkuaineille.


1960-luvulle tultaessa oli kuitenkin saatu jo viitteitä siitä, että protoni ja neutroni rakentuvat ikään kuin pienistä jyväsistä. Ne eivät ehkä olisikaan aitoja alkeishiukkasia, koska ne itse koostuivat jostakin vielä alkeellisemmasta. Näitä havaintoja tehtiin myös Cernissä, joka alkoi nousta kokeellisen hiukkastutkimuksen kärkisijoille.


Kokeet osoittivat protonien ja neutronien koostuvan kvarkeista, jotka ovat aineen perusosia.
Näin selvitettiin hiukkasluetteloiden sekamelska ja päädyttiin 1970-luvulle tultaessa viimein teoriaan, joka yhdisti luonnon neljästä perusvoimasta kolme.



Fysiikassa teoria on kuitenkin pelkkä teoria niin kauan kuin havainnot eivät anna sille tukea tai eivät murskaa sitä. Teoreetikot pystyvät laskemaan, millaisia hiukkasia ja hiukkasten välisiä vuorovaikutuksia pitäisi löytyä, jos teoria on oikea. Kokeita alettiin suunnitella tältä pohjalta: hiukkasfysiikka ei suinkaan ole umpimähkäistä mittailua siinä toivossa, että löytyisi jotakin merkityksellistä. Ja kun jotakin kiintoisaa löytyy, sen todellinen merkitys selviää vasta teorian antaman selityksen kautta. Siksi nykyajan hiukkasfysiikka on teoreetikoiden ja kokeita tekevien fyysikoiden tiivistä yhteistyötä.


Uutta teoriaa, joka yhdistää sähkömagnetismin, heikon vuorovaikutusvoiman ja vahvan vuorovaikutusvoiman, alettiin kutsua standardimalliksi. Vain painovoima jäi sen ulkopuolelle.


Standardimallin mukaan hiukkaset voidaan ryhmitellä kolmeen perheeseen, eli elektroneja on kolmea lajia, neutriinoja kolmea lajia ja kvarkkeja kolme erilaista paria.


Malli oli kaunis, mutta suuri osa sen edellyttämistä hiukkasista oli vielä havaitsematta. Ne oli löydettävä, tai sitten piti osoittaa kokeellisesti, ettei niitä voi olla olemassakaan, jolloin kaunis standardimalli olisi hylättävä.



Yksi loistavimmista saavutuksista oli heikkoa vuorovaikutusta välittävien W- ja Z-hiukkasten löytyminen. Teoriaa ja 1970-luvun kuluessa saatuja koetuloksia yhdistämällä teoreetikot pystyivät arvioimaan, miten massiivisia nämä hiukkaset ovat eli miten suurilla energioilla niitä voitiin tuottaa. He myös laskivat, millaisia jälkiä W ja Z hajotessaan jättävät. Jos jäljet löytyvät, W ja Z ovat olleet hetken olemassa hiukkaskiihdyttimen mittalaitteissa.


Jäljet löydettiin 1982-1983, ja tämä toi mittaukset suunnitelleille ja niitä johtaneille Carlo Rubbialle ja Simon van der Meerille fysiikan nobelin. Mukana oli ollut monia muitakin, sillä yksistään löydöstä kertovassa tieteellisessä raportissa oli nimetty 126 henkilöä, joukossa viisi suomalaista.


Seuraava merkittävä etappi oli 1993 tehty mittaus, joka osoitti, että erilaisia neutriinoja on vähintään 2,9 mutta enintään 3,1. Oikea vastaus on siis 3, kuten standardimalli edellytti. Tässäkin teoria piti kutinsa. Näihin mittauksiin käytettiin 1989 valmistunutta LEP-kiihdytintä, jonka rengasmaisen tunnelin pituus on 27 kilometriä.


Tämän jälkeen tavoitteena on löytää 1960-luvulla ennustetut Higgsin hiukkaset, joiden pitäisi selittää, miksi hiukkasilla on massa. Nämä mittaukset aloitetaan vuonna 2007; laitteisto asennetaan LEP-kiihdyttimen tunneliin, ja sitä on rakennettu jo vuosia. Tämän laitteen nimeksi tulee LHC.



Vielä joskus 60 vuotta sitten mikrokosmos eli atomien maailma ja makrokosmos eli tähtien ja galaksien maailma olivat kaksi eri asiaa. Tosin jo silloin osattiin selittää, mistä ydinreaktioista tähdet tuottavat energiansa, mutta syvempää yhteyttä mikrokosmoksen ja makrokosmoksen välillä ei nähty.


Hiukkastutkimus muutti kaiken. Hiukkaskiihdyttimien suuret energiat vastaavat niitä energioita, joita maailmankaikkeuden hiukkasilla oli, kun alkuräjähdyksestä oli kulunut sekunnin murto-osia. Näin kiihdyttimet paljastivat, mitä tapahtui juuri, kun kaikki oli saanut alkunsa.


Tämä on johtanut siihen, että nyt ymmärrämme aika hyvin, miksi maailmankaikkeus on muotoutunut juuri tällaiseksi kuin se on. Senhän ihmiskunta on aina halunnut tietää, eikä näin suurta luonnontieteellisen maailmankuvan synteesiä ole ihmiskunnan historiassa koskaan aikaisemmin tehty. Jo yksistään se on riittävä syy satsata tutkimukseen, josta ei ehkä kehkeydy käytännön sovelluksia vielä pitkään aikaan.


Suuri on tehokasta


Miksi hiukkaskiihdyttimien tulee olla yhä tehokkaampia? Hiukkasten sisäistä rakennetta tutkitaan ampumalla niitä toisilla hiukkasilla. Mitä suurempi liike-energia ammushiukkasella on, sitä pienempiä yksityiskohtia sillä voidaan erottaa. Tähän päästään vain hyvin suurilla laitteilla, sillä hiukkasten vauhdittamiseen tarvitaan pitkä matka.


Ammushiukkasen suuri energia voi myös tuottaa uusia hiukkasia, eli osa sen energiasta voi muuttua massaksi. Monia uusista hiukkasista ei muulla tavalla voitaisikaan havaita, koska ne hajoavat melkein heti synnyttyään. Luonnosta niitä ei siis löydy, paitsi satunnaisesti ilmakehästä kosmisen säteilyn seurauksena.


Atomipommi on eri asia


1950-luvun alku oli kylmän sodan aikaa, jolloin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpavarustelu oli kiivasta. Vain näillä kahdella oli tuohon aikaan ydinpommeja; Englanti tosin kokeili omaansa jo 1952.


Oli tietenkin helppo herättää epäilyjä, että Länsi-Euroopan yhteinen hiukkastutkimuskeskus olisi jollakin tavalla kytköksissä pommien kehittämiseen, sillä sen nimessä Conseil Européen pour la Recherche Nucléaire on tuo pahaenteinen sana nucléaire, ydin-. (Nykyisessä nimessä sanan Conseil tilalla on sana Organisation, mutta vanha lyhenne Cern on säilytetty.)


Epäilykset kytivät pitkään, vaikka ainakin tutkijoille itselleen oli selvää, ettei Cernin tavoitteilla voinut olla mitään tekemistä ydinpommien kehittämisen kanssa. Ydinpommit perustuvat atomiydinten välisiin reaktioihin, jotka ovat energialtaan paljon vaatimattomampia kuin uusia hiukkasia tuottavat reaktiot.


Toisekseen ydinpommien toimintaperiaatteessa ei ollut enää 1950-luvulla suuriakaan salaisuuksia. Pommien rakentaminen oli jo tuossa vaiheessa enemmänkin tekniikkaa kuin luonnontiedettä.


Suomi pitkään erityisasemassa


Suomi joutui pysyttelemään Cernin ulkopuolella koko kylmän sodan ajan 1960-luvun lopun liennytyksiin saakka ja osin vielä sen jälkeenkin. Se oli varmaan Suomen ulkopoliittisen aseman kannalta viisastakin.


Suomi ei kuitenkaan aivan kokonaan jäänyt sivustakatsojaksi. Helsingin yliopiston fysiikan professori K. V. Laurikainen alkoi jo 1960-luvun alussa tutkailla sopivia yhteistyömuotoja Cernin kanssa, sillä hän näki hyvin, että Suomi jää modernissa fysiikassa auttamatta jalkoihin, elleivät nuoret tutkijat saa vankkaa kansainvälistä kokemusta myös hiukkasfysiikassa. Epävirallinen yhteistyö pääsi vauhtiin. Suomen ja Cernin välille saatiin yhteistyösopimus.


Vihdoin 1991 Suomi liittyi virallisesti Cerniin. Suomen osuus kustannuksista on 1,3 prosenttia eli noin 50 miljoonaa euroa vuodessa.


Cernin hankkeissa toimii nykyisin noin 7 000 tutkijaa, joista noin 60 on suomalaisia. Nykyajan tietoliikenneyhteyksien takia tutkijat voivat työskennellä paljon myös kotimaassaan ja vain välillä pistäytyä Cernissä.


Suomessa juhlitaan Cernin 50-vuotistaivalta 28.10. Silloin Otaniemessä ja Helsingissä Kumpulan kampuksella pidetään aiheeseen liittyviä tilaisuuksia.


Internet kuuluisin sivutuote


Hiukkasfysiikan uudet tulokset eivät suoraan vaikuta arkeemme, mutta tutkimuksen oheistuotteilla on myös käytännön sovelluksia.


Tunnetuin on World Wide Web, jonka avulla maailman tieto saadaan kätevästi kotitietokoneelle. Menetelmän kehitti 1980-luvun lopulla Cernin sisäistä tiedonvälitystä varten englantilainen Tim Berners-Lee, joka sai tästä viime kesäkuussa Suomen ensimmäisen Millennium-palkinnon, miljoona euroa.


Cernissä on kehitetty myös menetelmiä nopeaan tiedonkäsittelyyn. Esimerkiksi tulevissa Higgs-mittauksissa tuotetaan tuntikausien ajan sata miljoonaa hiukkastörmäystä sekunnissa. Tulosten analyysiä varten on rakenteilla huippunopea Grid-tietoliikenneverkko, jonka rinnalla nykyisen Internetin nopeus on etanan matelua.


Miksi hiukkasilla on massa?


Massan alkuperä oli pitkään arvoitus, kunnes englanti-lainen fyysikko Peter Higgs esitti sille ratkaisun 1960-luvulla.


Teorian mukaan koko avaruuden täyttää tietynlainen Higgsin kenttä, jonka voisi suurpiirteisesti ajatella muistuttavan sähkömagneettista kenttää. Hiukkaset ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa Higgsin kentän kanssa,  mikä johtaa siihen, että kenttä vaikeuttaa hiukkasen liikkumista. Juuri tämä liikkumisen tahmaantuminen ilmenee meille hiukkasen massana.


Arkielämästä tutun vertauksen mukaan hiukkanen on Higgsin kentässä kuin uimari vedessä: mitä nopeammin yrität edetä, sitä enemmän tarvitaan voimaa. Kenttäteorian mukaan tarvitaan aina jokin välittäjähiukkanen, joka pitää huolen kentän ja hiukkasen välisestä vuorovaikutuksesta.  Sähkömagneettisessa kentässä tämä välittäjähiukkanen on fotoni. Higgsin kentän voimia välittää Higgsin hiukkanen.Jos Higgsin hiukkanen löydetään, silloin tiedetään, että myös Higgsin kenttä on olemassa, ja massan arvoitus on tältä osin ratkennut. Jos Higgsin hiukkasta ei löydy, fyysikoiden pitää etsiä muita selityksiä massalle. LHC varmasti auttaa siinäkin.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.