Ihminen ei ole suinkaan ole ainoa otus, jonka evoluutio varusti manipuolointikyvyllä. Eläinmaailma on täynnä hämäysstrategioita.


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ihminen ei ole suinkaan ole ainoa otus, jonka evoluutio
varusti manipuolointikyvyllä. Eläinmaailma on täynnä hämäysstrategioita.

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2002

Otetaan esimerkkitapaukseksi lintu: Kävelet rannalla ja bongaat kurmitsan. Äkkiä se syöksähtää kohti ja pyörähtää maahan aivan kuin sen siivet olisivat vahingoittuneet. Menet katsomaan, ja kun lähestyt, se lentää pois. Se sai vangittua huomiosi ja käännettyä kulkusi, eli se houkutteli sinut kauemmas munista, joita kohti tietämättäsi kävelit. Sinua petettiin.

Tietääkö kurmitsa, että se huijaa? Entä ymmärtääkö se, että esitys on tehoton, jos uhkaaja on jo havainnut pesän? Tajuaako se, miksi petos toimii tai miksi se saattaa epäonnistua? Jos näin on, sen pitäisi osata soveltaa tietämystään missä tahansa tilanteessa.

Näin se ei kuitenkaan tee, ei ainakaan nykytietämyksen valossa. Harvardin yliopiston antropologian ja psykologian apulaisprofessorin Marc Hauserin mukaan toistaiseksi ei ole saatu todisteita siitä, että kurmitsa käyttäisi huijausta muuhun kuin uhkaajien harhauttamiseen.

Apina osaa monta taktiikkaa

Jos ei kurmitsa, apina kyllä. Evoluutiopsykologit Andrew Whiten ja Richard Byrne St. Andrewsin yliopistosta Skotlannista ovat kirjanneet satoja havaintoja siitä, että apinat ja marakatit aktiivisesti vääristelevät tai pimittävät tietoa. Toisin kuin kurmitsan tapauksessa huijaaminen ei rajoitu vain tietynlaisiin tilanteisiin.

Tyypillinen esimerkki huiputtajasta on simpanssi, joka viekkaasti nappaa toiselta ruokapalan. Kun ruokailija näkee lajitoverinsa lähestyvän, se kätkee eväänsä. Lähestyjä on poistuvinaan, mutta piiloutuu puun taakse. Heti kun toinen on ehtinyt kaivaa eväät uudelleen esiin, huijari ryntää takaisin ja kähveltää ruoan.

Myös apinanpoikaset osaavat huiputtaa. Eräs ruoalle perso vesseli alkoi parkua sydäntä särkevästi aina, kun se näki jonkun aikuisen napostelevan jotakin. Emo riensi paikalle hätistelemään "kiusaajaa". Tämän kiirehtiessä pakoon makupala putosi, ja ovela pentu söi sen hyvillä mielin.

Whiten ja Byrnen mukaan tällaiset petokset viittaavat siihen, että marakatit ja apinat ovat machiavellisteja, eli ne taktikoivat hyötyäkseen. Mutta valehtelevatko kädelliset lähisukulaisemme tietoisesti vai huijaavatko ne tietämättään?

Vain ihminen tiedostaa petoksensa?

Kaksikymmentä vuotta sitten psykologit David Premack ja Guy Woodraff Pennsylvanian yliopistosta julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan simpanssit kykenevät tietoiseen manipulointiin.

Kaksikko pani simpanssin kilpailemaan ihmisen kanssa piilotetusta palkkiosta. Apina osasi hämätä - tai ainakin se oppi hämäämään - kisatoveriaan osoittamalla väärää kätköä. Sen sijaan kokeessa, jossa simpanssin piti palkkion saadakseen tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa, se ei huijannut vaan odotti totuudessa pysymistä myös kumppaniltaan.

Tutkimus ei kuitenkaan vakuuttanut kaikkia. Muun muassa Marc Hauserin mielestä koejärjestelyt jättivät liikaa tilaa sattumalle, eikä tietoisesta huijauksesta saatu pitävää näyttöä.

Voiko tarkoituksellisen petoksen sitten erottaa pelkästä kantapään kautta opitusta käytöksestä? Ongelmaa yritetään tätä nykyä ratkoa samanlaisilla kokeilla, joilla testataan lasten tajunnan kehittymistä.

Tuoreimpia tutkimuksia esiteltiin elokuussa primatologien kansainvälisessä kokouksessa Madagaskarissa. Havainnoistaan raportoi muun muassa Josep Call Liverpoolin yliopistosta.

Oranki- ja simpanssitutkimustensa perusteella Call on tullut siihen tulokseen, että vain ihminen kykenee erottamaan sen, mitä itse tietää, siitä, mitä muut tietävät. Hänen mukaansa ei kuitenkaan ole mahdotonta, ettei apinoilla voisi olla samanlaista esitajuntaa kuin pari-kolmevuotiailla ihmislapsilla.

Ainakin tamariini tajuaa

Myös Marc Hauser on tutkinut apinoiden tajuntaa. Hän kehitti Sally-Anne-kokeesta "apinaversion" ja testasi sitä tamariineilla. Kokeessa tamariini istuu huoneessa, johon hetken päästä saapuu mies, Joe. Tämä istuutuu tuoliin, syö omenaa, antaa siitä tamariinille palasen, ja panee loput toiseen pöydällä olevista laatikoista. Kun Joe on poistunut huoneesta, tutkija siirtää omenan viereiseen laatikkoon.

Jos tamariini ymmärtää Joen aivoituksia, sen pitää kuvitella, että palattuaan Joe etsii omenaa siitä laatikosta, johon jätti sen. Jos Joe sen sijaan kurkistaakin heti toiseen laatikkoon, tamariinin pitää hämmästyä odottamatonta käytöstä ja katsoa touhua normaalia pidempään. Videoanalyysi osoitti, että tamariini toimi täysin odotusten mukaisesti.

- Tietenkin tamariini saattoi tuijottaa tiiviimmin siitä yksinkertaisesta syystä, että Joe lähestyi omenaa. Siitähän se oli itsekin kiinnostunut, Hauser huomauttaa. Päästäkseen tulkinnan epävarmuudesta Hauser kollegoineen teki toisen kokeen. Nyt Joe näki, että omena siirrettiin. Tällä kertaa tamariinin piti yllättyä, jos Joe etsi hedelmää alkuperäisestä laatikostaan. Ja toden totta: eläin katsoi säännönmukaisesti pidempään Joen väärää toimintaa.

Marc Hauser on vakuuttunut, että kuilu ihmisten ja muiden kädellisten tietoisuuden välillä on luultua kapeampi. Hän uskoo, että tutkimusmenetelmien kehittyessä esitajunnan olemassaolo paljastuu ainakin osalta kädellisiä, mahdollisesti joiltakin muiltakin lajeilta.

Kirsi Heikkinen on Saksassa työskentelevä vapaa tiedetoimittaja.

Artikkelin lähteinä mm. Warum wir alle lügen? Geo 5/1998; Liar! Liar! New Scientist 14.2.1998; Games Primates Play. Discover September 1998; Fons Trompenaars and Charles Hampden-Turner, Riding the Waves of Culture. Nicholas Brealey Publishing, 1997.

Sisältö jatkuu mainoksen alla