Ihmisen lailla monet eläimet pitävät leikkimisestä. Olisiko niidenkin kisailussa pohjimmiltaan kyse mielihyvästä?


Olisiko niidenkin kisailussa pohjimmiltaan kyse mielihyvästä?


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2004


Englantilainen biologi Jane Goodall on monissa kirjoissaan kuvannut, miten Tansaniassa Gomben reservaatissa simpanssit leikkivät hippaa, painivat ja harrastavat kaikenlaista akrobatiaa. Muista tutkimuksista tiedetään, että samoin tekevät kissat, koirat, sudet, ketut, leijonat, hevoset, antiloopit ja monet muut nisäkkäät.
Nisäkkäiden lisäksi leikin tuntevat ainakin älykkäimmät linnut. Nuoret korpit, harakat ja variksenpojat voi usein nähdä hippasilla, ja papukaijoista keaa pidetään todellisena pellenä.


Pitkään tutkijat olivat sitä mieltä, että ihminen sentään on ainoa eläin, joka leikkii esineillä. Sitten huomattiin, että monet lajit tuntevat sieppausleikin ja karhut lyövät esineitä kuin palloa.


Nyt sanotaan, että vain ihminen osaa tehdä pentujensa leikkejä varten leluja. Sitten kun joku tutkija ilmoittaa nähneensä simpanssin valmistavan lelun, sanotaan varmaan, että ihminen ainoana valmistaa elektronisia leluja, joissa on välkkyvät valot ja jotka sanovat "piip".



Leikkimisen yleisyys on saanut tutkijat kysymään, onko leikillä kenties biologinen pohja. Siihen viittaa vahvasti se, että monilla eläimillä leikkiin liittyy vaistomaista käyttäytymistä. Esimerkiksi simpansseilla on leikki-ilme, jolla ne houkuttelevat toisia hauskanpitoon. Jokainen koiranomistaja taas tuntee koiran leikkiinkutsukumarruksen.


Yksi arvostetuimmista eläinten leikin tutkijoista, Alaskan yliopistossa Fairbanksissa vaikuttava Robert Fagen, arvelee, että leikki on motoristen ja sosiaalisten taitojen kuivaharjoittelua ja välttämätöntä niiden kehittymiselle.
Tätä nykyä ehkä juuri tämä harjoitteluteoria saa tutkijoilta eniten kannatusta. Sitä tukevat monet havainnot. Jos esimerkiksi rotilta evätään leikkiminen, niistä tulee joustamattomia ja tasapainottomia.



Moni tutkija on kiinnittänyt huomiota siihen, että eri lajeilla leikin määrä näyttää vastaavan niiden aivojen suhteellista kokoa: mitä isompi nuppi, sitä sosiaalisempi otus ja sitä varmemmin leikkijä. Myös yksilönkehityksen kuluessa aktiiviset leikkikaudet osuvat yhteen niiden jaksojen kanssa, joina aivot kasvavat ja kehittyvät nopeasti.


Tämänkaltaisista havainnoista syntyneen aivoteorian mukaan leikki kehittyi tarjoamaan aivoille niiden tarvitsemia ärsykkeitä. Leikki olisi siis perimään kuuluva valmennusohjelma oikeanlaisten hermokytkösten luomiseksi.



Niin harjoittelu- kuin aivoteoriassa on kuitenkin ongelmansa. Harjoittelulta vievät pohjaa esimerkiksi vertailut, joita Kalifornian yliopiston Tim Caro on tehnyt kissanpentujen metsästysleikeistä ja aikuisten kissojen metsästystaidoista. Pentujen leikkitapa ei ennusta niiden myöhempiä kykyjä hiirien kauhuna. Samankaltaisiin tuloksiin on päätynyt jyrsijöiden tappeluleikkejä tutkinut kanadalainen Sergio Pelli: leikkitappeluissa käytetään erilaisia taktiikoita ja temppuja kuin oikeissa tappeluissa.


Teorioiden avulla on myös vaikea selittää, miksi leikin määrä voi vaihdella saman lajin eri populaatioiden kesken tai miksi jotkin lajit leikkivät mutta toiset eivät.


Fagenin mukaan esimerkiksi jyrsijöistä leikkijöitä ovat hitaasti kehittyvät isot lajit, kun taas nopeasti aikuistuvat pienet lajit eivät juuri leiki. Niinpä jäniksenpojat leikkivät paljon mutta päästäiset vähän, jos lainkaan. Mahtaako jäniksen elämä olla niin paljon päästäisen elämää vaikeampaa, että se tarvitsee harjoittelua?



Silläkin uhalla, että oikeat biologit suuttuvat, haistan leikin biologisissa teorioissa saman filosofis-menetelmällisen ongelman, joka on vuosikymmeniä ollut biologisen käyttäytymistutkimuksen taakkana.
Me tavalliset ihmiset näemme, että esimerkiksi koira kokee mielipahaa ja mielihyvää, mutta useimmille biologeille eläinten tunteista puhuminen on ollut kauhistus.


Jos leikkiä yritetään selittää ilman mielen ja mielihyvän käsitteitä, kierretään kuin kissa kuumaa puurovatia pääsemättä koskaan syömään. Jo Charles Darwin näki, että leikissä on kyse mielihyvästä. Hän luotti silmiinsä ja kirjoitti:


"Mikään muu ei ilmennä paremmin onnellisuutta kuin koiran- ja kissanpennut tai karitsat tai muut nuoret eläimet, jotka leikkivät yhdessä aivan niin kuin meidän omat lapsemme."


Kun siis koira ja lapsi leikkivät takaa-ajoleikkiä, kokemus on riemukas molemmille.



Kukaan kissoja tarkkaillut ei voi tosissaan epäillä, ettei aikuinen kissa nauttisi saaliin pyydystämisestä. Hiipiessään kohti lintua se on kuin transsissa, ja jos lintu pääsee karkuun, kissan pettymys on suuri.
Pennut saavat mielihyvää näistä samoista perusasioista: kissanpoikasen leikki lankakerän kanssa koostuu takaa-ajon, hiipimisen ja hyökkäyksen nautinnosta.


Ehkä leikit ilmaantuvatkin melko automaattisesti käyttäytymisrepertoaariin niillä lajeilla, joita suorituksissa ohjaa mielihyvä? Näin leikki yleensä olisi tavallaan ohjelmoitunut perimään, vaikka yksittäiset leikit eivät välttämättä olisikaan.


Kenties jokainen sukupolvi synnyttää leikit uudelleen pentujen "keksiessä" mielihyvää tuottavat aikuisten toiminnot ja alkaessa huvikseen toistaa ja yhdistellä niitä. Jos leikistä ilon lisäksi on hyötyäkin, se tuskin haittaa mitään.


Kun minä katson lintua vaanivaa kissaa, en tarvitse paljon mielikuvitusta nähdäkseni siinä itseni vaikkapa kelaamassa sisään uistimen siimaa. Kiihtymys ja keskittyneisyys on sama, flow-kokemuksen nautinto paistaa katseesta.


Erkki A. Kauhanen on valtiotieteen tohtori, tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.