Kuva MVphotos
Kuva MVphotos
Gorilla saattaa kantaa kuollutta poikastaan. Saksalaisessa eläintarhassa Gana-emo ei halunnut luopua Claudio-vauvasta kesällä 2008. Kuva AOP.
Gorilla saattaa kantaa kuollutta poikastaan. Saksalaisessa eläintarhassa Gana-emo ei halunnut luopua Claudio-vauvasta kesällä 2008. Kuva AOP.
Lohdutusta vai niskan lepuutusta? Kirahvi ei ole pitkäkaulainen ihminen, joten tulkintojen tekijän pitää tutustua lajin tapoihin perusteellisesti. Kuva MVphotos.
Lohdutusta vai niskan lepuutusta? Kirahvi ei ole pitkäkaulainen ihminen, joten tulkintojen tekijän pitää tutustua lajin tapoihin perusteellisesti. Kuva MVphotos.
Afrikannorsut pitävät lauman yhteisiä ruumiinvalvojaisia kuolleen lajitoverin luona. Kuva Getty Images.
Afrikannorsut pitävät lauman yhteisiä ruumiinvalvojaisia kuolleen lajitoverin luona. Kuva Getty Images.

Tunteiden näkemistä kissoissa ja koirissa on pidetty epätieteellisenä pehmoiluna.

Milanon valaidentutkimuslaitoksen meribiologi Joan Gonzalvo katseli tutkimus­alukseltaan pullokuonodelfiiniä. Naaras oli selvästi hädissään. Uudelleen ja uudelleen se työnsi kuonollaan ja rintaevillään  vasta­syntynyttä poikasta kuin olisi koettanut tönäistä sen liikkeelle. Yritys oli turha, sillä poikanen oli kuollut. Kreikan kuumassa auringonpaisteessa kelluva ruumis oli jo mätänemässä.

Kun delfiini jatkoi samaa seuraavanakin päivänä, Gonzalvo alkoi huolestua. Kuollutta hoivatessaan emo tinki ruokailusta niin, että sen oma terveys alkoi olla vaarassa. Välillä kaksikkoa lähestyi kolme muuta delfiiniä, mutta ne eivät häirinneet emoa eivätkä matkineet sen käyttäytymistä.

Seuratessaan näitä tapahtumia Kreikan Amvrakikos-lahdella Gonzalvo päätti jättää poikasen nostamatta merestä ja tutkimuksiinsa kuuluvan ruumiinavauksen tekemättä.

– Kunnioituksesta, hän sanoo. – Olimme onnekkaita saadessamme niin selvän todisteen emon ja poikasen sidoksesta. Oli parempi tarkkailla kuin häiritä emoa, joka oli jo muutenkin ahdistunut. Sen, mitä näimme, määrittelisin suruksi.

Tunteita ei tunnustettu

Murehtiko delfiiniemo poikasensa kuolemaa? Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut kieltävästi. Tutkin antropologina eläinten tietoisuutta ja emootioita, ja olisin myöntänyt emon käyttäytyvän liikuttavasti mutta vastustanut kiusausta tulkita sen suremiseksi.

Kuten useimmat eläinten käyttäytymisen tutkijat, minut on koulutettu kuvailemaan eläinten reaktioita neutraalisti tyyliin ”muuttunutta käyttäytymistä lajitoverin kuoltua”. Emohan oli saattanut hermostua pelkästään siitä, ettei ymmärtänyt poikasensa liikkumattomuutta. Surun ja muiden ihmistunteiden heijastamista eläimiin on perinteisesti pidetty epätieteellisenä pehmoiluna.

Nyt, kun olen kaksi vuotta perehtynyt aiheeseen laatiessani kirjaa How animals grieve (University of Chicago Press 2013), uskon Gonzalvon olleen oikeassa.

Eläinten reaktioista kuolemaan on viime vuosien aikana kertynyt niin paljon uusia havaintoja, että niistä voi päätellä monenlaisten eläinten surevan sukulaisen tai ystävän kuolemaa: valaiden, ihmisapinoiden, norsujen, monien kotieläinten ja lemmikkien. Taipumuksen levinneisyys viittaa siihen, että ihmisen surun juuret ovat syvällä.

Tutkijat ovat väitelleet Charles Darwinin ajoista lähtien siitä, esiintyykö eläimillä muitakin emootioita kuin mitä lisääntymiseen, poikasten hoitoon ja elossa pysymiseen tarvitaan. Darwin arveli, että ihmisen ja muiden lajien yhteisen evoluutiotaustan takia monien emootioiden täytyy olla yhteisiä. Apinoiden emootioihin hän listasi surun, kateuden, mielihyvän ja ärtymyksen.

Sittemmin tieteen valtavirta alkoi yhä enemmän etääntyä tällaisesta ajattelusta, niin että 1900-luvun alun behavioristien mukaan tutkimisen arvoisia olivat vain eläinten teot, eivät niiden sisäiset vaikuttimet.

Nyt tutkimuskohteeksi on alkanut taas kelvata eläinten sisäinenkin maailma. Suunnan käänsivät yksittäiset havainnot, joita tehtiin tutkittaessa suuriaivoisia nisäkkäitä.

Jane Goodall kertoi sydäntäsärkevän tarinan nuoresta tansanialaisesta Flint-simpanssista. Se alkoi emonsa Flon kuoleman jälkeen kuihtua. Vain muutaman viikon päästä se menehtyi itsekin. Cynthia Moss raportoi kenialaisista norsuista, jotka vartioivat kuolevia tovereitaan ja silittelivät edesmenneiden sukulaistensa luita. Tapaukset saivat niin biologit kuin antropologitkin pohtimaan eläinten kykyä surra.

Miten suru näkyy?

Voidakseen tutkia ja ymmärtää eläinten surua tutkijat tarvitsevat surulle määritelmän. Suruksi ei kelpaa mikä tahansa reaktio toverin kuolemaan, vaan sen pitää täyttää tietyt kriteerit.

Suru edellyttää, että yksilöiden on pitänyt viihtyä toistensa seurassa silloinkin, kun kyse ei ole pelkästään elämän jatkumisen turvaamisesta, kuten syömisestä tai lisääntymisestä.

Toiseksi eläin muuttaa kumppaninsa kuoltua totunnaista käyttäytymistään, alkaa esimerkiksi syödä tai nukkua aiempaa vähemmän, näyttää masentuneelta tai levottomalta ja riutuu. Darwin piti surua ja alakuloa samana asiana, mutta sureva eläin kärsii voimakkaammin ja ehkä pidemmän aikaa.

Määritelmässä on hankaluutensa. Tutkijoilta muun muassa puuttuu mittari, jolla voisi arvioida kärsimyksen voimakkuutta.

Entä pitäisikö surun kriteerien vaihdella lajin mukaan, ja saattaako joillakin lajeilla olla suremistapoja, joita ihmisen on vaikea tunnistaa? Afrikan luonnossa paviaa­ni- ja simpanssiemot toisinaan kanniskelevat kuollutta poikastaan päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, mutta emoista ei välttämättä näy mitään kiihtymyksen merkkejä. Ne saattavat käyttäytyä muutoin tavanomaisesti, vaikkapa paritella.

Surun määritelmä kuitenkin sopii monien lajien käyttäytymiseen. Iain Douglas-Hamilton norsujensuojelujärjestö STE:stä kertoo vaikuttavan esimerkin. Hän toimii ryhmineen Keniassa Samburun suojelualueella, ja vuonna 2003 hän tarkkaili norsulauman johtajanaaraan Eleanorin kuolemaa.

 Kun Eleanor lyyhistyi maahan, toisen perheen matriarkka Grace kiirehti avuksi ja auttoi sen syöksyhampaillaan takaisin jaloilleen. Kun Eleanor kaatui uudestaan, Grace jäi tönimään sitä ainakin tunniksi, vaikka Gracen oma perhe siirtyi muualle.

Sitten Eleanor kuoli. Seuraavan viikon aikana viiden eri perheen naaraat kävivät ruumiin luona. Jotkin niistä vaikuttivat levottomilta ja työntelivät ruumista kärsällään ja jaloillaan, seisoivat sen ääressä ja keinuttivat itseään. Uroksia ruumis ei sen sijaan kiinnostanut lainkaan.

Ystävät auttavat

Myös luonnonvaraiset valaat reagoivat muidenkin kuin lähisukulaistensa kuolemaan. Vuonna 2001 Fabian Ritter valaidensuojelujärjestö Meeristä katseli Kanariansaarilla rosohammasdelfiiniemoa, joka työnteli kuollutta poikastaan samaan tapaan kuin Amvrakikosin delfiini.

Tämä emo ei ollut yksin. Silloin tällöin kaksi seuralaista ui sen kanssa samaan tahtiin, ja koko 15-päinen parvi muutti vauhtiaan kulkeakseen välillä emon ja ruumiin kanssa. Kun emon sinnikkyys viidentenä päivänä alkoi hiipua, seuralaiset kannattelivat ruumista selässään.

Kirahvit valvoivat ruumista

Kirahvitkin surevat. Vuonna 2010 Kenian­ Soysambun suojelualueella syntyi kirahvinpoikanen, jolla oli epämuodostunut jalka.  Sen takia poikanen pysytteli paljon paikallaan.

Kirahvinpoikasen neliviikkoisen elämän aikana kirahviensuojelu- ja -tutkimusohjelman biologi Zoe Muller ei kertaakaan nähnyt emon lähtevän kahtakymmentä metriä kauemmas siitä. Kirahvilauma tapaa laiduntaa yhdessä, mutta emo jättäytyi erilleen pysyäkseen poikasensa luona. Amvrakikosin delfiiniemon tavoin se vaaransi näin oman terveytensä – tässä tapauksessa tosin elävän poikasen vuoksi.

Eräänä päivänä Muller huomasi lauman käyttäytyvän erikoisesti. 17 naarasta, joukossa poikasen emo, tuijotti yhtä pensaslaikkua valppaina ja levottomina. Poikanen oli kuollut siihen noin tuntia aiem­min. Naaraat lähestyivät sitä ja perääntyivät taas. Iltapäivällä mukana oli jo 23 naarasta ja neljä nuorta yksilöä, ja jotkin niistä tökkivät ruumista turvallaan. Illalla 15 aikuista naarasta kerääntyi tiiviisti ruumiin ympärille.

Koko seuraavan päivän ajan ruumiin luona kävi monia aikuisia kirahveja. Lähelle tuli joitakin uroksiakin, mutta ne eivät osoittaneet kiinnostusta ruumiiseen vaan laidunsivat tai tutkailivat naaraita.

Kolmantena päivänä Muller näki emokirahvin yksinään puun alla noin 50 metrin päässä poikasen kuolinpaikasta. Ruumis ei enää ollut paikallaan. Muller lähti etsimään ja löysi sen puoliksi syötynä sieltä, missä emo oli seissyt. Seuraavaan päivään mennessä hyeenat veivät loputkin jäännökset.

Kirahvit ovat hyvin sosiaalisia. Poikasen ensimmäiseksi elinkuukaudeksi emo kätkee sen, mutta sitten emot saattavat perustaa päiväkodin, jossa yksi kaitsee kaikkien poikasia sillä aikaa, kun muut laiduntavat. Saattaa olla, että ne halusivat suojella ruumista pedoilta, mutta todennäköisesti mukana oli myös surua.

Kissa itki siskoaan

Yhtä yksityiskohtaisia havaintoja kuolemaan reagoimisesta on luonnossa tehty vähän. Tutkijat sattuvat harvoin paikalle oikeaan aikaan. Siksi rauhoitusalueilla, eläintarhoissa ja kodeissa tehdyillä havainnoilla on arvonsa.

En voi ajatella siamilaiskissa Willan käytökselle mitään muuta selitystä kuin sureminen. 14 vuoden ajan Willa eli siskonsa Carsonin kanssa Karen ja Ron Flowen kotona Virginiassa. Kissasisarukset puhdistivat toisiaan, laiskottelivat kahdestaan mielipaikoissaan ja nukkuivat yhteen kietoutuneina. Kun Carsonia käytettiin eläinlääkärissä, Willa odotteli levottomana.

Carsonilla oli krooninen sairaus, ja vuonna 2011 se kuoli eläinlääkärikäynnin aikana. Aluksi Willa käyttäytyi kuin sisko olisi vain lyhyen aikaa poissa. Parin kolmen päivän päästä se alkoi kuitenkin ulista kummallisesti ja penkoa paikkoja, joissa se oli viihtynyt yhdessä Carsonin kanssa. Vähitellen se hiljeni ja lamaantui kuukausien ajaksi.

Ankoille syntyi luja side

Kokoamistani surun kuvauksista hämmästyttävin tulee rauhoitusalueel­ta New Yorkin Watkins Glenissä. Vuonna 2006 alueel­la sijaitsevalle suojelufarmille tuotiin kolme ankkaa. Ne kärsivät maksan rasvoittumisesta, joka oli seurausta pakkoruokinnasta ankanmaksaa tuottavalla tilalla. Ankoista kaksi, Kohl ja Harper, olivat huonossa kunnossa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kohlilla oli epämuodostuneet jalat, Harperilla toinen silmä sokea. Molemmat pelkäsivät ihmisiä.

Kohl ja Harper ystävystyivät ja tukivat toisiaan neljän vuoden ajan. Sitten Kohlin jalkakivut pahenivat niin, ettei se enää voinut edes kävellä. Se oli parasta lopettaa. Harperin annettiin seurata toimitusta ja tulla sitten ystävänsä ruumiin luo. Harper painautui makuulle ja laski päänsä ja kaulansa Kohlin kaulaan. Siinä Harper pysytteli monta tuntia.

Harper ei koskaan toipunut menetyksestään. Päivästä toiseen se torjui muut ankat, kun nämä koettivat tehdä tuttavuutta. Mieluiten se istuskeli pienellä lammella, jonne se oli usein mennyt yhdessä Kohlin kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin sekin kuoli.

Kaikkia ei hetkauta

Tuntuisi johdonmukaiselta, että läheistensä kuolemaa surevat syvimmin sellaiset eläimet, jotka elävät pitkään ja muodostavat tiiviitä parisuhteita, perheitä tai laumoja. Tämä on kuitenkin vasta oletus, jota pitäisi järjestelmällisesti testata sosiaalisuudeltaan erilaisilla lajeilla.

Lajierot eivät yksin ratkaise, vaan myös yksilöillä ja tilanteilla on merkitystä. Esimerkiksi ruumiin näkeminen saattaa olla avuksi, koska se tekee kadonneen kumppanin etsiskelyn tarpeettomaksi, mutta aina siitä ei näytä olevan hyötyä.

Jokaisessa lajissa suru näyttää ilmenevän jatkumona, jossa osa yksilöistä ei pidä lajitoverinsa kuolemaa minään ja osa joutuu siitä suunniltaan.

Se saattaa johtua eroista esimerkiksi empaattisuudessa ja älykkyydessä. Hahmottanevatko jotkin eläimet kuoleman lopullisuuden, ja saattaisiko niillä olla mielessään jopa kuoleman käsite? Kukaan ei tiedä.

Ainakaan ei ole todisteita siitä, että mikään eläin ennakoisi kuolemaa ihmisen tavoin. Tuo kyky on poikinut ison osan vahvimmasta kirjallisuudesta, musiikista ja näyttämötaiteesta – ja se tuottaa meille valtavasti henkistä kärsimystä.

Suru kietoutuu rakkauteen

Kyky surra saattaa olla eläimelle raskas niin fyysisesti kun psyykkisesti. Erityisesti se näkyy luonnonoloissa, joissa pitäisi pysyä valppaana välttääkseen pedot ja löytääkseen ruokaa. Miksi suru siis lainkaan kehittyi?

Suruun kuuluvana vetäytymisaikana voi kenties toipua emotionaalisesti, minkä jälkeen uuden kumppanin etsiminen onnistuu paremmin. Tai saattaa olla niin kuin John Archer kirjoittaa kirjassaan The nature of grief (Routledge 1999): ”Suru on maksu siitä, että on hyödyllistä reagoida eroonjoutumiseen.” Jos kumppani on elossa, huolestumisesta ja etsinnästä on etua. Varsinainen sopeuma ei välttämättä ole suru itse vaan voimakas tunneside, joka tuottaa hedelmällistä yhteistyötä.

Suru liittyy siis rakkauteen. Se alkaa, kun rakkauden kohde menetetään. Monenlaisten lajien emootioihin perehtynyt ekologi ja käyttäytymisen tutkija Marc Bekoff Coloradon yliopistosta ajattelee, että moni eläin tuntee niin rakkautta kuin surua. Hän myöntää, että kumpikin on vaikea määritellä mutta huomauttaa, ettemme täysin ymmärrä ihmistenkään rakkautta. Emme silti epäile sen olemassaoloa tai vaikutusvoimaa.

Kirjassaan Animals Matter (Shamb­hala 2007) Bekoff kertoo kojoottinaaraasta, jota hän tarkkaili vuosikausia tutkiessaan eläinten käyttäytymistä Grand Tetonin kansallispuistossa Wyomingissa. Kojoot­tinaaras Mom poistui aina välillä lyhyeksi aikaa laumastaan, ja kun se palasi, sen pennut nuolivat sitä riemuissaan ja kieriskelivät sen jaloissa.

Kerran Mom ei enää tullutkaan takaisin. Lauman muut kojootit kävelivät edestakaisin, ja osa lähti etsimään Momia siitä suunnasta, mihin se oli lähtenyt. ”Yli viikon ajan näytti siltä, että laumalta oli kipinä poissa”, Bekoff kirjoittaa. ”Momin perhe ikävöi sitä.”

Kun tänä vuonna keskustelin eläinten emootioista Bekoffin kanssa, hän nimitti Momin lauman reaktiota rakkaudenosoitukseksi. Kykyä rakkauteen on hänen mukaansa  sellaisilla lajeilla kuin kojooteilla, susilla ja hanhen tapaisilla linnuilla. Niissä pariskunta puolustaa yhdessä aluettaan, ruokkii poikasiaan ja kaipaa toistaan erossa ollessaan.

Eläinmaailmassa rakkaus ja suru kietoutuvat usein toisiinsa. Yksilöiden välinen rakkaus saattaa määrätä surun ilmaisumuotoja jopa enemmän kuin lajin sosiaa­lisuus. Kissoja pidetään erakkomaisina, mutta ei liene epäilystäkään siitä, että kotikissa Willa rakasti siskoaan ja suri sen kuolemaa.

Barbara J. King on yhdysvaltalainen antropologian professori.

Artikkeli on julkaistu Scientific American -lehdessä kesäkuussa 2013 ja Tiede-lehdessä 1/2014

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018