Kuva MVphotos
Kuva MVphotos
Gorilla saattaa kantaa kuollutta poikastaan. Saksalaisessa eläintarhassa Gana-emo ei halunnut luopua Claudio-vauvasta kesällä 2008. Kuva AOP.
Gorilla saattaa kantaa kuollutta poikastaan. Saksalaisessa eläintarhassa Gana-emo ei halunnut luopua Claudio-vauvasta kesällä 2008. Kuva AOP.
Lohdutusta vai niskan lepuutusta? Kirahvi ei ole pitkäkaulainen ihminen, joten tulkintojen tekijän pitää tutustua lajin tapoihin perusteellisesti. Kuva MVphotos.
Lohdutusta vai niskan lepuutusta? Kirahvi ei ole pitkäkaulainen ihminen, joten tulkintojen tekijän pitää tutustua lajin tapoihin perusteellisesti. Kuva MVphotos.
Afrikannorsut pitävät lauman yhteisiä ruumiinvalvojaisia kuolleen lajitoverin luona. Kuva Getty Images.
Afrikannorsut pitävät lauman yhteisiä ruumiinvalvojaisia kuolleen lajitoverin luona. Kuva Getty Images.

Tunteiden näkemistä kissoissa ja koirissa on pidetty epätieteellisenä pehmoiluna.

Milanon valaidentutkimuslaitoksen meribiologi Joan Gonzalvo katseli tutkimus­alukseltaan pullokuonodelfiiniä. Naaras oli selvästi hädissään. Uudelleen ja uudelleen se työnsi kuonollaan ja rintaevillään  vasta­syntynyttä poikasta kuin olisi koettanut tönäistä sen liikkeelle. Yritys oli turha, sillä poikanen oli kuollut. Kreikan kuumassa auringonpaisteessa kelluva ruumis oli jo mätänemässä.

Kun delfiini jatkoi samaa seuraavanakin päivänä, Gonzalvo alkoi huolestua. Kuollutta hoivatessaan emo tinki ruokailusta niin, että sen oma terveys alkoi olla vaarassa. Välillä kaksikkoa lähestyi kolme muuta delfiiniä, mutta ne eivät häirinneet emoa eivätkä matkineet sen käyttäytymistä.

Seuratessaan näitä tapahtumia Kreikan Amvrakikos-lahdella Gonzalvo päätti jättää poikasen nostamatta merestä ja tutkimuksiinsa kuuluvan ruumiinavauksen tekemättä.

– Kunnioituksesta, hän sanoo. – Olimme onnekkaita saadessamme niin selvän todisteen emon ja poikasen sidoksesta. Oli parempi tarkkailla kuin häiritä emoa, joka oli jo muutenkin ahdistunut. Sen, mitä näimme, määrittelisin suruksi.

Tunteita ei tunnustettu

Murehtiko delfiiniemo poikasensa kuolemaa? Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut kieltävästi. Tutkin antropologina eläinten tietoisuutta ja emootioita, ja olisin myöntänyt emon käyttäytyvän liikuttavasti mutta vastustanut kiusausta tulkita sen suremiseksi.

Kuten useimmat eläinten käyttäytymisen tutkijat, minut on koulutettu kuvailemaan eläinten reaktioita neutraalisti tyyliin ”muuttunutta käyttäytymistä lajitoverin kuoltua”. Emohan oli saattanut hermostua pelkästään siitä, ettei ymmärtänyt poikasensa liikkumattomuutta. Surun ja muiden ihmistunteiden heijastamista eläimiin on perinteisesti pidetty epätieteellisenä pehmoiluna.

Nyt, kun olen kaksi vuotta perehtynyt aiheeseen laatiessani kirjaa How animals grieve (University of Chicago Press 2013), uskon Gonzalvon olleen oikeassa.

Eläinten reaktioista kuolemaan on viime vuosien aikana kertynyt niin paljon uusia havaintoja, että niistä voi päätellä monenlaisten eläinten surevan sukulaisen tai ystävän kuolemaa: valaiden, ihmisapinoiden, norsujen, monien kotieläinten ja lemmikkien. Taipumuksen levinneisyys viittaa siihen, että ihmisen surun juuret ovat syvällä.

Tutkijat ovat väitelleet Charles Darwinin ajoista lähtien siitä, esiintyykö eläimillä muitakin emootioita kuin mitä lisääntymiseen, poikasten hoitoon ja elossa pysymiseen tarvitaan. Darwin arveli, että ihmisen ja muiden lajien yhteisen evoluutiotaustan takia monien emootioiden täytyy olla yhteisiä. Apinoiden emootioihin hän listasi surun, kateuden, mielihyvän ja ärtymyksen.

Sittemmin tieteen valtavirta alkoi yhä enemmän etääntyä tällaisesta ajattelusta, niin että 1900-luvun alun behavioristien mukaan tutkimisen arvoisia olivat vain eläinten teot, eivät niiden sisäiset vaikuttimet.

Nyt tutkimuskohteeksi on alkanut taas kelvata eläinten sisäinenkin maailma. Suunnan käänsivät yksittäiset havainnot, joita tehtiin tutkittaessa suuriaivoisia nisäkkäitä.

Jane Goodall kertoi sydäntäsärkevän tarinan nuoresta tansanialaisesta Flint-simpanssista. Se alkoi emonsa Flon kuoleman jälkeen kuihtua. Vain muutaman viikon päästä se menehtyi itsekin. Cynthia Moss raportoi kenialaisista norsuista, jotka vartioivat kuolevia tovereitaan ja silittelivät edesmenneiden sukulaistensa luita. Tapaukset saivat niin biologit kuin antropologitkin pohtimaan eläinten kykyä surra.

Miten suru näkyy?

Voidakseen tutkia ja ymmärtää eläinten surua tutkijat tarvitsevat surulle määritelmän. Suruksi ei kelpaa mikä tahansa reaktio toverin kuolemaan, vaan sen pitää täyttää tietyt kriteerit.

Suru edellyttää, että yksilöiden on pitänyt viihtyä toistensa seurassa silloinkin, kun kyse ei ole pelkästään elämän jatkumisen turvaamisesta, kuten syömisestä tai lisääntymisestä.

Toiseksi eläin muuttaa kumppaninsa kuoltua totunnaista käyttäytymistään, alkaa esimerkiksi syödä tai nukkua aiempaa vähemmän, näyttää masentuneelta tai levottomalta ja riutuu. Darwin piti surua ja alakuloa samana asiana, mutta sureva eläin kärsii voimakkaammin ja ehkä pidemmän aikaa.

Määritelmässä on hankaluutensa. Tutkijoilta muun muassa puuttuu mittari, jolla voisi arvioida kärsimyksen voimakkuutta.

Entä pitäisikö surun kriteerien vaihdella lajin mukaan, ja saattaako joillakin lajeilla olla suremistapoja, joita ihmisen on vaikea tunnistaa? Afrikan luonnossa paviaa­ni- ja simpanssiemot toisinaan kanniskelevat kuollutta poikastaan päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, mutta emoista ei välttämättä näy mitään kiihtymyksen merkkejä. Ne saattavat käyttäytyä muutoin tavanomaisesti, vaikkapa paritella.

Surun määritelmä kuitenkin sopii monien lajien käyttäytymiseen. Iain Douglas-Hamilton norsujensuojelujärjestö STE:stä kertoo vaikuttavan esimerkin. Hän toimii ryhmineen Keniassa Samburun suojelualueella, ja vuonna 2003 hän tarkkaili norsulauman johtajanaaraan Eleanorin kuolemaa.

 Kun Eleanor lyyhistyi maahan, toisen perheen matriarkka Grace kiirehti avuksi ja auttoi sen syöksyhampaillaan takaisin jaloilleen. Kun Eleanor kaatui uudestaan, Grace jäi tönimään sitä ainakin tunniksi, vaikka Gracen oma perhe siirtyi muualle.

Sitten Eleanor kuoli. Seuraavan viikon aikana viiden eri perheen naaraat kävivät ruumiin luona. Jotkin niistä vaikuttivat levottomilta ja työntelivät ruumista kärsällään ja jaloillaan, seisoivat sen ääressä ja keinuttivat itseään. Uroksia ruumis ei sen sijaan kiinnostanut lainkaan.

Ystävät auttavat

Myös luonnonvaraiset valaat reagoivat muidenkin kuin lähisukulaistensa kuolemaan. Vuonna 2001 Fabian Ritter valaidensuojelujärjestö Meeristä katseli Kanariansaarilla rosohammasdelfiiniemoa, joka työnteli kuollutta poikastaan samaan tapaan kuin Amvrakikosin delfiini.

Tämä emo ei ollut yksin. Silloin tällöin kaksi seuralaista ui sen kanssa samaan tahtiin, ja koko 15-päinen parvi muutti vauhtiaan kulkeakseen välillä emon ja ruumiin kanssa. Kun emon sinnikkyys viidentenä päivänä alkoi hiipua, seuralaiset kannattelivat ruumista selässään.

Kirahvit valvoivat ruumista

Kirahvitkin surevat. Vuonna 2010 Kenian­ Soysambun suojelualueella syntyi kirahvinpoikanen, jolla oli epämuodostunut jalka.  Sen takia poikanen pysytteli paljon paikallaan.

Kirahvinpoikasen neliviikkoisen elämän aikana kirahviensuojelu- ja -tutkimusohjelman biologi Zoe Muller ei kertaakaan nähnyt emon lähtevän kahtakymmentä metriä kauemmas siitä. Kirahvilauma tapaa laiduntaa yhdessä, mutta emo jättäytyi erilleen pysyäkseen poikasensa luona. Amvrakikosin delfiiniemon tavoin se vaaransi näin oman terveytensä – tässä tapauksessa tosin elävän poikasen vuoksi.

Eräänä päivänä Muller huomasi lauman käyttäytyvän erikoisesti. 17 naarasta, joukossa poikasen emo, tuijotti yhtä pensaslaikkua valppaina ja levottomina. Poikanen oli kuollut siihen noin tuntia aiem­min. Naaraat lähestyivät sitä ja perääntyivät taas. Iltapäivällä mukana oli jo 23 naarasta ja neljä nuorta yksilöä, ja jotkin niistä tökkivät ruumista turvallaan. Illalla 15 aikuista naarasta kerääntyi tiiviisti ruumiin ympärille.

Koko seuraavan päivän ajan ruumiin luona kävi monia aikuisia kirahveja. Lähelle tuli joitakin uroksiakin, mutta ne eivät osoittaneet kiinnostusta ruumiiseen vaan laidunsivat tai tutkailivat naaraita.

Kolmantena päivänä Muller näki emokirahvin yksinään puun alla noin 50 metrin päässä poikasen kuolinpaikasta. Ruumis ei enää ollut paikallaan. Muller lähti etsimään ja löysi sen puoliksi syötynä sieltä, missä emo oli seissyt. Seuraavaan päivään mennessä hyeenat veivät loputkin jäännökset.

Kirahvit ovat hyvin sosiaalisia. Poikasen ensimmäiseksi elinkuukaudeksi emo kätkee sen, mutta sitten emot saattavat perustaa päiväkodin, jossa yksi kaitsee kaikkien poikasia sillä aikaa, kun muut laiduntavat. Saattaa olla, että ne halusivat suojella ruumista pedoilta, mutta todennäköisesti mukana oli myös surua.

Kissa itki siskoaan

Yhtä yksityiskohtaisia havaintoja kuolemaan reagoimisesta on luonnossa tehty vähän. Tutkijat sattuvat harvoin paikalle oikeaan aikaan. Siksi rauhoitusalueilla, eläintarhoissa ja kodeissa tehdyillä havainnoilla on arvonsa.

En voi ajatella siamilaiskissa Willan käytökselle mitään muuta selitystä kuin sureminen. 14 vuoden ajan Willa eli siskonsa Carsonin kanssa Karen ja Ron Flowen kotona Virginiassa. Kissasisarukset puhdistivat toisiaan, laiskottelivat kahdestaan mielipaikoissaan ja nukkuivat yhteen kietoutuneina. Kun Carsonia käytettiin eläinlääkärissä, Willa odotteli levottomana.

Carsonilla oli krooninen sairaus, ja vuonna 2011 se kuoli eläinlääkärikäynnin aikana. Aluksi Willa käyttäytyi kuin sisko olisi vain lyhyen aikaa poissa. Parin kolmen päivän päästä se alkoi kuitenkin ulista kummallisesti ja penkoa paikkoja, joissa se oli viihtynyt yhdessä Carsonin kanssa. Vähitellen se hiljeni ja lamaantui kuukausien ajaksi.

Ankoille syntyi luja side

Kokoamistani surun kuvauksista hämmästyttävin tulee rauhoitusalueel­ta New Yorkin Watkins Glenissä. Vuonna 2006 alueel­la sijaitsevalle suojelufarmille tuotiin kolme ankkaa. Ne kärsivät maksan rasvoittumisesta, joka oli seurausta pakkoruokinnasta ankanmaksaa tuottavalla tilalla. Ankoista kaksi, Kohl ja Harper, olivat huonossa kunnossa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kohlilla oli epämuodostuneet jalat, Harperilla toinen silmä sokea. Molemmat pelkäsivät ihmisiä.

Kohl ja Harper ystävystyivät ja tukivat toisiaan neljän vuoden ajan. Sitten Kohlin jalkakivut pahenivat niin, ettei se enää voinut edes kävellä. Se oli parasta lopettaa. Harperin annettiin seurata toimitusta ja tulla sitten ystävänsä ruumiin luo. Harper painautui makuulle ja laski päänsä ja kaulansa Kohlin kaulaan. Siinä Harper pysytteli monta tuntia.

Harper ei koskaan toipunut menetyksestään. Päivästä toiseen se torjui muut ankat, kun nämä koettivat tehdä tuttavuutta. Mieluiten se istuskeli pienellä lammella, jonne se oli usein mennyt yhdessä Kohlin kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin sekin kuoli.

Kaikkia ei hetkauta

Tuntuisi johdonmukaiselta, että läheistensä kuolemaa surevat syvimmin sellaiset eläimet, jotka elävät pitkään ja muodostavat tiiviitä parisuhteita, perheitä tai laumoja. Tämä on kuitenkin vasta oletus, jota pitäisi järjestelmällisesti testata sosiaalisuudeltaan erilaisilla lajeilla.

Lajierot eivät yksin ratkaise, vaan myös yksilöillä ja tilanteilla on merkitystä. Esimerkiksi ruumiin näkeminen saattaa olla avuksi, koska se tekee kadonneen kumppanin etsiskelyn tarpeettomaksi, mutta aina siitä ei näytä olevan hyötyä.

Jokaisessa lajissa suru näyttää ilmenevän jatkumona, jossa osa yksilöistä ei pidä lajitoverinsa kuolemaa minään ja osa joutuu siitä suunniltaan.

Se saattaa johtua eroista esimerkiksi empaattisuudessa ja älykkyydessä. Hahmottanevatko jotkin eläimet kuoleman lopullisuuden, ja saattaisiko niillä olla mielessään jopa kuoleman käsite? Kukaan ei tiedä.

Ainakaan ei ole todisteita siitä, että mikään eläin ennakoisi kuolemaa ihmisen tavoin. Tuo kyky on poikinut ison osan vahvimmasta kirjallisuudesta, musiikista ja näyttämötaiteesta – ja se tuottaa meille valtavasti henkistä kärsimystä.

Suru kietoutuu rakkauteen

Kyky surra saattaa olla eläimelle raskas niin fyysisesti kun psyykkisesti. Erityisesti se näkyy luonnonoloissa, joissa pitäisi pysyä valppaana välttääkseen pedot ja löytääkseen ruokaa. Miksi suru siis lainkaan kehittyi?

Suruun kuuluvana vetäytymisaikana voi kenties toipua emotionaalisesti, minkä jälkeen uuden kumppanin etsiminen onnistuu paremmin. Tai saattaa olla niin kuin John Archer kirjoittaa kirjassaan The nature of grief (Routledge 1999): ”Suru on maksu siitä, että on hyödyllistä reagoida eroonjoutumiseen.” Jos kumppani on elossa, huolestumisesta ja etsinnästä on etua. Varsinainen sopeuma ei välttämättä ole suru itse vaan voimakas tunneside, joka tuottaa hedelmällistä yhteistyötä.

Suru liittyy siis rakkauteen. Se alkaa, kun rakkauden kohde menetetään. Monenlaisten lajien emootioihin perehtynyt ekologi ja käyttäytymisen tutkija Marc Bekoff Coloradon yliopistosta ajattelee, että moni eläin tuntee niin rakkautta kuin surua. Hän myöntää, että kumpikin on vaikea määritellä mutta huomauttaa, ettemme täysin ymmärrä ihmistenkään rakkautta. Emme silti epäile sen olemassaoloa tai vaikutusvoimaa.

Kirjassaan Animals Matter (Shamb­hala 2007) Bekoff kertoo kojoottinaaraasta, jota hän tarkkaili vuosikausia tutkiessaan eläinten käyttäytymistä Grand Tetonin kansallispuistossa Wyomingissa. Kojoot­tinaaras Mom poistui aina välillä lyhyeksi aikaa laumastaan, ja kun se palasi, sen pennut nuolivat sitä riemuissaan ja kieriskelivät sen jaloissa.

Kerran Mom ei enää tullutkaan takaisin. Lauman muut kojootit kävelivät edestakaisin, ja osa lähti etsimään Momia siitä suunnasta, mihin se oli lähtenyt. ”Yli viikon ajan näytti siltä, että laumalta oli kipinä poissa”, Bekoff kirjoittaa. ”Momin perhe ikävöi sitä.”

Kun tänä vuonna keskustelin eläinten emootioista Bekoffin kanssa, hän nimitti Momin lauman reaktiota rakkaudenosoitukseksi. Kykyä rakkauteen on hänen mukaansa  sellaisilla lajeilla kuin kojooteilla, susilla ja hanhen tapaisilla linnuilla. Niissä pariskunta puolustaa yhdessä aluettaan, ruokkii poikasiaan ja kaipaa toistaan erossa ollessaan.

Eläinmaailmassa rakkaus ja suru kietoutuvat usein toisiinsa. Yksilöiden välinen rakkaus saattaa määrätä surun ilmaisumuotoja jopa enemmän kuin lajin sosiaa­lisuus. Kissoja pidetään erakkomaisina, mutta ei liene epäilystäkään siitä, että kotikissa Willa rakasti siskoaan ja suri sen kuolemaa.

Barbara J. King on yhdysvaltalainen antropologian professori.

Artikkeli on julkaistu Scientific American -lehdessä kesäkuussa 2013 ja Tiede-lehdessä 1/2014