Peippo bongaa Bachin, bonobo jammailee bändissä, valas soinnuttelee säkeitään.
Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.


Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2009


Millaisesta musiikista apinat tykkäävät? Ex-dj, intohimoinen levyjen keräilijä ja kognitiotieteilijä Josh McDermott yrittää löytää vastauksen. Hän on muun muassa testannut, kuuntelevatko valkotöyhtötamariinit ja valkotupsumarmosetit mieluummin venäläistä kehtolaulua kuin saksalaista teknoa Nobody Gets Out Alive.

Minnesotan yliopistossa työskentelevän McDermottin koe-eläimet ovat myös saaneet valita soitetun tai lauletun kehtolaulun sekä Mozartin konserton tai hiljaisuuden välillä. Hän on jopa altistanut ne ryöpylle riitasointuja nähdäkseen, miten ne reagoivat.

Kokeet osoittavat, että vaikka apinat eivät evolutiivisesti poikkea meistä kovinkaan paljon, niiden musiikkimaku on ihan muuta kuin omamme. Kehtolaulu kyllä hivelee niidenkin korvia enemmän kuin konekiväärimäinen hakkaaminen ja oudot synteettiset äänet, mutta muuten  mieltymyksemme ovat perusluonteisesti erilaisia.

Hämmentävintä on se, etteivät apinat näytä tekevän mitään eroa melodisten sävelien ja riitasointujen välillä, kun taas monet meistä pitävät jälkimmäisiä kidutuksena. McDermott ja hänen kollegansa, Harvardin yliopiston psykologian professori ja tunnettu eläinten viestinnän tutkija Marc Hauser uskovat tutkimustensa osoittavan, että apinoilta puuttuvat meille ominaiset musiikilliset vaikuttimet. Neuropsykologi Isabelle Peretz Montrealin yliopistosta tiivistää tulokset sanoen, että "vain ihmisillä on luontainen tai synnynnäinen taipumus musiikkiin".
Onko tämä totta?


Perinne painottaa biologiaa

Peretzin väite kumpuaa pitkästä perinteestä, jonka mukaan kaikki ihmisen musiikissa on ainutlaatuista - ei vain musiikkimakumme vaan myös se, miltä musiikkimme kuulostaa, miten me sitä hahmotamme ja miten ja miksi me luomme sitä.

Tämän näkökulman kannattajat väittävät, ettei ihmisen musikaalista instrumentointia, soitinnusta, voi haastaa. Heidän mukaansa mikään muu laji ei kykene siihen suunnattomaan moninaisuuteen, jolla ihmiset itseään musiikillisesti ilmaisevat. Me käytämme musiikkia niin tuotteiden myynnin edistämiseen, rukoiluun, motivoitumiseen kuin silkkaan nautintoon, kun virtuoosimaisinkin laululintu lurittelee vain löytääkseen kumppanin tai merkitäkseen reviirinsä.

Tämän näkemyksen mukaan muiden eläinten musiikki, vaikka se sattumoisin muistuttaisikin omaamme, on vain ääntä, joka palvelee suoraan jotakin biologista tehtävää. McDermottin tulokset näyttävät sopivan tähän kuvaan.
Nyt jotkut asiantuntijat ovat kuitenkin alkaneet nikotella tätä perinnäistä näkemystä vastaan. Kasvava todistusaineisto viittaa siihen, ettei ihmisen musikaalisuus olekaan niin erityistä ja että monilla lajeilla on rikas musiikkielämä.

Ensimmäisenä kaatui väite, että vain ihmiset osaavat arvostaa melodiaa.


Kokeet liian yksioikoisia

Valtaosa musiikistamme on luotu määrällisestä joukosta säveliä, jotka levittäytyvät oktaavin alalle. Näitä ääniä yhdistetään eri tavoin sarjoiksi, joita kutsutaan melodioiksi. Kun kuuntelemme musiikkia, tämä sarja on meille merkityksellisempi kuin sävelten korkeus: tunnistamme "Tuiki, tuiki tähtösen" samaksi lauluksi, lauloi sen lapsi, nainen tai mies.

Musiikintutkijat ovat uskoneet, että tämä taito on ominainen vain ihmiselle, ja moni koe näytti vahvistavan oletuksen. Kun esimerkiksi kottaraisille, seeprapeipoille tai kyyhkysille on soitettu sävelmää oktaavia korkeammalta tai matalammalta, ne eivät ole tunnistaneet sitä samaksi. Myöskään kapusiiniapinat, jotka oppivat reagoimaan tiettyyn sävelmään sapuskaa saadakseen, eivät tunne ruokamusiikkiaan, kun sitä siirretään oktaavilla. Eläimet suhtautuvat eri korkeudelta soitettuihin säveliin kuin eivät olisi niitä koskaan kuulleetkaan.

Vuonna 2001 Texasin yliopiston Anthony Wright työtovereineen teki tutkimuksia, jotka heittivät epäilyksen varjon kottarais- ja kapusiinikokeiden ylle. He havaitsivat, että reesusapinat kykenevät siirtymään kokonaisten oktaavien yli ilman suuria vaikeuksia - mikäli niille soitetaan "Paljon onnea vaan" -laulun tapaisia lastenlauluja, joille ovat ominaisia voimakkaat tonaaliset siirtymät.

Wright uskoo, ettei selitys löydy reesusapinoiden poikkeuksellisista kyvyistä vaan siitä, että aiemmissa tutkimuksissa on käytetty joko sävellajitonta tai lähes melodiatonta musiikkia. Jos näin on, musiikilliset kykymme eivät ole kovin erilaiset kuin muiden kädellisten: myös meillä on vaikeuksia tunnistaa atonaalista musiikkia, kun sitä siirretään ylös tai alas sävelasteikossa.


Tyylin tunnistaa kalakin

On myös käynyt ilmi, ettemme ole ainoita, jotka arvostavat eri musiikkityylejä. Ava Chase Harvardin Rowland-instituutista on osoittanut, että karppi osaa erottaa Johann Sebastian Bachin barokkimusiikin John Lee Hookerin bluesista. Karpit eivät edes käytä ääniä viestimiseen, mutta ne ovat kuuluja herkästä kuulostaan.

Shigeru Watanabe Keion yliopistosta Tokiosta on havainnut, että riisipeipot pystyvät samaan. Ne eivät sotke toisiinsa Bachia ja 1900-luvun uudistajan Arnold Schönbergin kokeiluhenkisiä sävellyksiä. Peipot osaavat jopa soveltaa oppimiaan klassisen ja modernin musiikin piirteitä monenlaiseen musiikkiin: ne erottavat Antonio Vivaldin kauniit melodiat Elliott Carterin atonaalisista otteista.

Toisin kuin McDermottin apinat Watanaben peipot myös näyttävät keskittyvän musiikkiin, ja ne osoittavat selvästi mieltyneensä harmonisiin säveliin. Ne kuuntelevat niitä mieluummin kuin istuvat hiljaisuudessa.


Luovuutta moneen lähtöön

Tutkimukset ovat myös romuttaneet väitteen, ettei musiikillista luovuutta ilmenisi oman lajimme ulkopuolella. Laululinnut esimerkiksi järjestelevät tiettyjä säveliään yhä uudenlaisiin säkeisiin ja laajempiin teemoihin, jotka vahvasti muistuttavat meidän melodioitamme. Jotkin niistä myös poikkeavat sekä rytmiltään että sävelkorkeudeltaan toisistaan samaan tapaan kuin omat sävelmämme.

Ryhävalaat puolestaan käyttävät lauluissaan joitakin samoja perusrakenteita kuin ihminen. Ne yhdistävät noin 15 sekuntia kestäviä säkeitä noin kahden minuutin teemoiksi. Säkeistä voi muodostua myös loppusointuja niin kuin meidän lauluissamme riimejä. Monista teemoista syntyykin yli kymmenen minuutin mittaisia lauluja, joita saatetaan toistaa yhä uudestaan. Pisin äänitetty valaan kertolaulu kesti 21 tuntia.

Hylkeen "musiikki" kuulostaa ihmiskorvaan vieraalta, mutta ansaitsee tulla kutsutuksi lauluksi. Näin sanoo Tecumseh Fitch, bioakustiikan asiantuntija Skotlannin St. Andrewsin yliopistosta. Hänen mukaansa hylkeiden ja mursujen monimutkainen vokalisaatio muodostuu täryistä, naksahduksista, rahinasta, murahduksista ja tiu’uista.

Ihmisten lailla linnuilla, valailla ja hylkeillä on myös kyky oppia lauluja. Ne eivät tuota ääniä pelkän geneettisen ohjeistuksensa mukaan, kuten monet muut eläimet tekevät, vaan ne luovat uusia melodioita. Samoin kuin eri ihmisryhmillä on erilaisia musiikillisia traditioita valasjoukoilla on erilaisia murteita, jotka voivat vaikuttaa toisiinsa. Valasparvien on jopa havaittu hylkäävän omat sävelensä ja omaksuvan vieraan parven laulut.


Meilläkin rajattua käyttöä

Kaikki tämä jättää jäljelle hankalan kysymyksen: mitä varten musiikki ylipäätään on olemassa? Ne, jotka puoltavat ihmismusiikin ainutlaatuisuutta, sanovat, että me luomme musiikkia lukemattomista syistä, kun taas eläimet laulavat vain erityisissä tilanteissa, lähinnä kosiskellessaan parittelukumppania ja merkitessään reviiriään.

Lisäargumenttina toimii se, etteivät eläimet ikinä hyräile, laula tai rämpytä kitaraa tuntitolkulla yksikseen, kuten ihmiset tekevät.

Vastaväitteen mukaan ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole mitään eroa, vaan kyse on näkökulmasta. Fitchin mielestä ihmismusiikin rajoitteita on aliarvioitu ja eläinmusiikin yliarvioitu.

Seksi, sosiaaliset suhteet ja kilpailu eivät ehkä selitä kaikkea ihmismusiikista, mutta ne kattavat siitä kuitenkin suuren osan. Sitä paitsi myös meidän musiikistamme huomattava osa soveltuu vain tiettyyn tarkoitukseen, kuten häämarssit, virret ja jalkapallojoukkueiden kannustuslaulut osoittavat.

Eläinmaailmassa valaiden on kuultu laulavan myös lisääntymisseutujensa ulkopuolella, ja linnut laulelevat joskus hiljaa itsekseen tavalla, joka kuulostaa hämmästyttävästi harjoittelulta. Kaiken lisäksi on lajeja, joilla laulu ei ole koiraan yksinoikeus. Joidenkin lajien koiraat ja naaraat laulavat jopa duettona.

Vaikka ei ole mitään epäilystä siitä, ettei linnunlaulu veisi viestiä niin puolisolle kuin vihollisille, sillä on myös muita tehtäviä. Se toimii muun muassa ryhmän "tunnussanana".


Myös lintu saa kicksejä

Entä väite, että vain ihmiset osaavat nauttia musiikista? Lukuun ottamatta perverssiä nautintoa, jonka melankolisten sävelmien kuuntelu tuottaa, tärkein musiikin harrastamisen syy lienee se, että siitä saa hyvän mielen.

Aivokuvaukset osoittavat, että musiikin tuottama euforian tunne vilkastuttaa samoja aivoalueita kuin ruoka, seksi ja mielialaa kohentavat lääkkeet. Lisäksi musiikilla on sosiaa¬linen puolensa. Robin Dunbar Oxfordin yliopistosta tietää, että yhteislaulu tuottaa endorfiiniryöpsähdyksiä. Oletettavasti ne ovat syy siihen, että saamme kicksejä tästä jokseenkin omituisesta aktiviteetista.

Eläimeltä ei tietenkään voi kysyä, miltä siitä tuntuu, mutta jotkut tutkijat väittävät, että linnut laulavat vain silloin, kun niiden hormonipitoisuudet ovat suuret. Äkikseltään tämä tuntuisi viittaavan siihen, etteivät linnut tosiaan ole paljon muuta kuin siivekkäitä lauluautomaatteja, mutta Fitch ei ole ajatuksesta ollenkaan vakuuttunut.

- Luultavasti linnut laulavat siksi, että se tuntuu hyvältä -  samasta syystähän harjoitetaan seksiä, hän huomauttaa. - Seksin perimmäinen evolutiivinen syy on tuottaa jälkeläinen, mutta me harrastamme sitä myös siksi, että se on nautinnollista. Kaiken lisäksi olemme seksuaalisesti innokkaita silloin, kun hormonipitoisuutemme ovat suuret, ja vähemmän hanakoita, kun ne ovat alhaiset.

Ajatus lintujen laulunautinnosta saa tukea tutkimuksesta, jonka Duke-yliopiston Erich Jarvis kollegoineen julkaisi 2006. Sen mukaan koiraiden dopamiinipitoisuus voimistuu, kun ne laulavat. Erityisen suuria pitoisuudet ovat, kun koiraat laulavat naaraille.

Vielä ei tiedetä, miten dopamiini vaikuttaa linnunlauluun, mutta Jarvis arvelee, että sen päätehtävä on vahvistaa oppimista ja toissijainen tehtävä tuottaa euforiaa. Ihmisessäkin dopamiini toimii välittäjäaineena niin mielihyvässä kuin oppimisessa.


Jammailu rentouttaa bonoboa

Myös Bill Fields Des Moinesin Great Ape -säätiöstä vahvistaa, että musiikki ilahduttaa muitakin kuin ihmisiä. Hän on mukana ryhmässä, joka tutkii ihmiskieltä viittomin ja merkein oppineiden bonobojen musiikkimakua. Kokeissa auttavat yleensä paikalliset muusikot, mutta apinat ovat jammailleet myös Peter Gabrielin ja Paul McCartneyn kaltaisten tähtimuusikoiden kanssa.

Bonobot voivat valita instrumentikseen esimerkiksi ksylofonin, tamburiinin, harmonikan tai marakasin. Yleensä ne käyttävät vain yhtä soitinta soittorupeaman aikana, ja mieltymykset vaihtelevat. Panbanisha-naaras esimerkiksi pitää kosketinsoittimista, kun taas Kanzi-uros on tykästynyt rumpuihin, vaikka kyllä se nauttii myös pianon hakkaamisesta. Jammailu on osoittanut, että soitto välittää tunnetiloja ihmisestä apinaan ja päinvastoin. Fieldsin mukaan "keikan" jälkeen apinat jopa näyttävät erilaisilta päivien ajan. - Ikään kuin musiikki rentouttaisi niitä. 

Ehkä samankaltaisuudet bonoboiden ja itsemme välillä eivät ole kovinkaan yllättäviä, ovathan kääpiösimpanssit ja simpanssit lähimmät apinasukulaisemme. Simpanssit eivät ehkä laula kuten kädelliset serkkunsa gibbonit, mutta Fitch uskoo, että eläinten musisoinnin alkuperä saattaa löytyä niiden käyttäytymisestä luonnossa, missä ne säännöllisesti rummuttavat resonoivia kohteita, kuten kantoja. Jotkut tutkijat jopa uskovat, että simpanssiryhmillä on omat rummutus- ja ääntelykulttuurinsa.


Työsarkaa riittää

Kaikesta tästä huolimatta perinnäinen näkemys eläinten rajallisesta musikaalisuudesta elää yhä, ja moni asiantuntija pysyy vakuuttuneena ihmismusiikin ainutlaatuisuudesta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa.

McDermott, Hauser ja Fitch ovat kaikki sitä mieltä, että todennäköisesti musiikin osatekijät kehittyivät eri tavoin eri aikoina ja eri paikoissa. Siksi ihmisen ja eläinten yhtäläisyyksissä ja erilaisuuksissa on vielä paljon tutkittavaa. Kala saattaa erottaa barokin bluesista, mutta erottaako se nämä musiikin lajit samoin kuin me?

Yhden mysteerin McDermottin apinat ovat jo ratkaisseet: miksi ne valitsevat kehtolaulun mieluummin kuin teknomusiikin?

McDermott ja Hauser arvelivat, että syy löytyy pikemmin temposta kuin tyylistä, joten he tarjosivat apinoille musiikkia, joista toisessa oli 60 iskua ja toisessa 400 iskua minuutissa. Apinoita miellytti enemmän hidas tempo.
Luonnossa, tutkijat huomauttavat, tiheä äänien sarja liittyy useimmiten ikäviin tilanteisin, kuten tappeluihin tai myrskyihin. Tai sitten nopea tempo aiheuttaa villiä sydämentykytystä.


Christine Kenneally on newyorkilainen tietokirjoittaja.
Artikkeli on julkaistu brittiläisessä New Scientist -lehdessä 23.2. 2008.
© 2008 New Scientist Magazine, Reed Business Information Ltd. All rights reserved. Distributed by Tribune Media Services International.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5249
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti