Peippo bongaa Bachin, bonobo jammailee bändissä, valas soinnuttelee säkeitään.
Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.


Tässä uusimpia näyttöjä siitä, etteivät musiikilliset taitomme ja mieltymyksemme ole ollenkaan niin ainutkertaisia kuin on uskottu.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2009


Millaisesta musiikista apinat tykkäävät? Ex-dj, intohimoinen levyjen keräilijä ja kognitiotieteilijä Josh McDermott yrittää löytää vastauksen. Hän on muun muassa testannut, kuuntelevatko valkotöyhtötamariinit ja valkotupsumarmosetit mieluummin venäläistä kehtolaulua kuin saksalaista teknoa Nobody Gets Out Alive.

Minnesotan yliopistossa työskentelevän McDermottin koe-eläimet ovat myös saaneet valita soitetun tai lauletun kehtolaulun sekä Mozartin konserton tai hiljaisuuden välillä. Hän on jopa altistanut ne ryöpylle riitasointuja nähdäkseen, miten ne reagoivat.

Kokeet osoittavat, että vaikka apinat eivät evolutiivisesti poikkea meistä kovinkaan paljon, niiden musiikkimaku on ihan muuta kuin omamme. Kehtolaulu kyllä hivelee niidenkin korvia enemmän kuin konekiväärimäinen hakkaaminen ja oudot synteettiset äänet, mutta muuten  mieltymyksemme ovat perusluonteisesti erilaisia.

Hämmentävintä on se, etteivät apinat näytä tekevän mitään eroa melodisten sävelien ja riitasointujen välillä, kun taas monet meistä pitävät jälkimmäisiä kidutuksena. McDermott ja hänen kollegansa, Harvardin yliopiston psykologian professori ja tunnettu eläinten viestinnän tutkija Marc Hauser uskovat tutkimustensa osoittavan, että apinoilta puuttuvat meille ominaiset musiikilliset vaikuttimet. Neuropsykologi Isabelle Peretz Montrealin yliopistosta tiivistää tulokset sanoen, että "vain ihmisillä on luontainen tai synnynnäinen taipumus musiikkiin".
Onko tämä totta?


Perinne painottaa biologiaa

Peretzin väite kumpuaa pitkästä perinteestä, jonka mukaan kaikki ihmisen musiikissa on ainutlaatuista - ei vain musiikkimakumme vaan myös se, miltä musiikkimme kuulostaa, miten me sitä hahmotamme ja miten ja miksi me luomme sitä.

Tämän näkökulman kannattajat väittävät, ettei ihmisen musikaalista instrumentointia, soitinnusta, voi haastaa. Heidän mukaansa mikään muu laji ei kykene siihen suunnattomaan moninaisuuteen, jolla ihmiset itseään musiikillisesti ilmaisevat. Me käytämme musiikkia niin tuotteiden myynnin edistämiseen, rukoiluun, motivoitumiseen kuin silkkaan nautintoon, kun virtuoosimaisinkin laululintu lurittelee vain löytääkseen kumppanin tai merkitäkseen reviirinsä.

Tämän näkemyksen mukaan muiden eläinten musiikki, vaikka se sattumoisin muistuttaisikin omaamme, on vain ääntä, joka palvelee suoraan jotakin biologista tehtävää. McDermottin tulokset näyttävät sopivan tähän kuvaan.
Nyt jotkut asiantuntijat ovat kuitenkin alkaneet nikotella tätä perinnäistä näkemystä vastaan. Kasvava todistusaineisto viittaa siihen, ettei ihmisen musikaalisuus olekaan niin erityistä ja että monilla lajeilla on rikas musiikkielämä.

Ensimmäisenä kaatui väite, että vain ihmiset osaavat arvostaa melodiaa.


Kokeet liian yksioikoisia

Valtaosa musiikistamme on luotu määrällisestä joukosta säveliä, jotka levittäytyvät oktaavin alalle. Näitä ääniä yhdistetään eri tavoin sarjoiksi, joita kutsutaan melodioiksi. Kun kuuntelemme musiikkia, tämä sarja on meille merkityksellisempi kuin sävelten korkeus: tunnistamme "Tuiki, tuiki tähtösen" samaksi lauluksi, lauloi sen lapsi, nainen tai mies.

Musiikintutkijat ovat uskoneet, että tämä taito on ominainen vain ihmiselle, ja moni koe näytti vahvistavan oletuksen. Kun esimerkiksi kottaraisille, seeprapeipoille tai kyyhkysille on soitettu sävelmää oktaavia korkeammalta tai matalammalta, ne eivät ole tunnistaneet sitä samaksi. Myöskään kapusiiniapinat, jotka oppivat reagoimaan tiettyyn sävelmään sapuskaa saadakseen, eivät tunne ruokamusiikkiaan, kun sitä siirretään oktaavilla. Eläimet suhtautuvat eri korkeudelta soitettuihin säveliin kuin eivät olisi niitä koskaan kuulleetkaan.

Vuonna 2001 Texasin yliopiston Anthony Wright työtovereineen teki tutkimuksia, jotka heittivät epäilyksen varjon kottarais- ja kapusiinikokeiden ylle. He havaitsivat, että reesusapinat kykenevät siirtymään kokonaisten oktaavien yli ilman suuria vaikeuksia - mikäli niille soitetaan "Paljon onnea vaan" -laulun tapaisia lastenlauluja, joille ovat ominaisia voimakkaat tonaaliset siirtymät.

Wright uskoo, ettei selitys löydy reesusapinoiden poikkeuksellisista kyvyistä vaan siitä, että aiemmissa tutkimuksissa on käytetty joko sävellajitonta tai lähes melodiatonta musiikkia. Jos näin on, musiikilliset kykymme eivät ole kovin erilaiset kuin muiden kädellisten: myös meillä on vaikeuksia tunnistaa atonaalista musiikkia, kun sitä siirretään ylös tai alas sävelasteikossa.


Tyylin tunnistaa kalakin

On myös käynyt ilmi, ettemme ole ainoita, jotka arvostavat eri musiikkityylejä. Ava Chase Harvardin Rowland-instituutista on osoittanut, että karppi osaa erottaa Johann Sebastian Bachin barokkimusiikin John Lee Hookerin bluesista. Karpit eivät edes käytä ääniä viestimiseen, mutta ne ovat kuuluja herkästä kuulostaan.

Shigeru Watanabe Keion yliopistosta Tokiosta on havainnut, että riisipeipot pystyvät samaan. Ne eivät sotke toisiinsa Bachia ja 1900-luvun uudistajan Arnold Schönbergin kokeiluhenkisiä sävellyksiä. Peipot osaavat jopa soveltaa oppimiaan klassisen ja modernin musiikin piirteitä monenlaiseen musiikkiin: ne erottavat Antonio Vivaldin kauniit melodiat Elliott Carterin atonaalisista otteista.

Toisin kuin McDermottin apinat Watanaben peipot myös näyttävät keskittyvän musiikkiin, ja ne osoittavat selvästi mieltyneensä harmonisiin säveliin. Ne kuuntelevat niitä mieluummin kuin istuvat hiljaisuudessa.


Luovuutta moneen lähtöön

Tutkimukset ovat myös romuttaneet väitteen, ettei musiikillista luovuutta ilmenisi oman lajimme ulkopuolella. Laululinnut esimerkiksi järjestelevät tiettyjä säveliään yhä uudenlaisiin säkeisiin ja laajempiin teemoihin, jotka vahvasti muistuttavat meidän melodioitamme. Jotkin niistä myös poikkeavat sekä rytmiltään että sävelkorkeudeltaan toisistaan samaan tapaan kuin omat sävelmämme.

Ryhävalaat puolestaan käyttävät lauluissaan joitakin samoja perusrakenteita kuin ihminen. Ne yhdistävät noin 15 sekuntia kestäviä säkeitä noin kahden minuutin teemoiksi. Säkeistä voi muodostua myös loppusointuja niin kuin meidän lauluissamme riimejä. Monista teemoista syntyykin yli kymmenen minuutin mittaisia lauluja, joita saatetaan toistaa yhä uudestaan. Pisin äänitetty valaan kertolaulu kesti 21 tuntia.

Hylkeen "musiikki" kuulostaa ihmiskorvaan vieraalta, mutta ansaitsee tulla kutsutuksi lauluksi. Näin sanoo Tecumseh Fitch, bioakustiikan asiantuntija Skotlannin St. Andrewsin yliopistosta. Hänen mukaansa hylkeiden ja mursujen monimutkainen vokalisaatio muodostuu täryistä, naksahduksista, rahinasta, murahduksista ja tiu’uista.

Ihmisten lailla linnuilla, valailla ja hylkeillä on myös kyky oppia lauluja. Ne eivät tuota ääniä pelkän geneettisen ohjeistuksensa mukaan, kuten monet muut eläimet tekevät, vaan ne luovat uusia melodioita. Samoin kuin eri ihmisryhmillä on erilaisia musiikillisia traditioita valasjoukoilla on erilaisia murteita, jotka voivat vaikuttaa toisiinsa. Valasparvien on jopa havaittu hylkäävän omat sävelensä ja omaksuvan vieraan parven laulut.


Meilläkin rajattua käyttöä

Kaikki tämä jättää jäljelle hankalan kysymyksen: mitä varten musiikki ylipäätään on olemassa? Ne, jotka puoltavat ihmismusiikin ainutlaatuisuutta, sanovat, että me luomme musiikkia lukemattomista syistä, kun taas eläimet laulavat vain erityisissä tilanteissa, lähinnä kosiskellessaan parittelukumppania ja merkitessään reviiriään.

Lisäargumenttina toimii se, etteivät eläimet ikinä hyräile, laula tai rämpytä kitaraa tuntitolkulla yksikseen, kuten ihmiset tekevät.

Vastaväitteen mukaan ihmisten ja muiden eläinten välillä ei ole mitään eroa, vaan kyse on näkökulmasta. Fitchin mielestä ihmismusiikin rajoitteita on aliarvioitu ja eläinmusiikin yliarvioitu.

Seksi, sosiaaliset suhteet ja kilpailu eivät ehkä selitä kaikkea ihmismusiikista, mutta ne kattavat siitä kuitenkin suuren osan. Sitä paitsi myös meidän musiikistamme huomattava osa soveltuu vain tiettyyn tarkoitukseen, kuten häämarssit, virret ja jalkapallojoukkueiden kannustuslaulut osoittavat.

Eläinmaailmassa valaiden on kuultu laulavan myös lisääntymisseutujensa ulkopuolella, ja linnut laulelevat joskus hiljaa itsekseen tavalla, joka kuulostaa hämmästyttävästi harjoittelulta. Kaiken lisäksi on lajeja, joilla laulu ei ole koiraan yksinoikeus. Joidenkin lajien koiraat ja naaraat laulavat jopa duettona.

Vaikka ei ole mitään epäilystä siitä, ettei linnunlaulu veisi viestiä niin puolisolle kuin vihollisille, sillä on myös muita tehtäviä. Se toimii muun muassa ryhmän "tunnussanana".


Myös lintu saa kicksejä

Entä väite, että vain ihmiset osaavat nauttia musiikista? Lukuun ottamatta perverssiä nautintoa, jonka melankolisten sävelmien kuuntelu tuottaa, tärkein musiikin harrastamisen syy lienee se, että siitä saa hyvän mielen.

Aivokuvaukset osoittavat, että musiikin tuottama euforian tunne vilkastuttaa samoja aivoalueita kuin ruoka, seksi ja mielialaa kohentavat lääkkeet. Lisäksi musiikilla on sosiaa¬linen puolensa. Robin Dunbar Oxfordin yliopistosta tietää, että yhteislaulu tuottaa endorfiiniryöpsähdyksiä. Oletettavasti ne ovat syy siihen, että saamme kicksejä tästä jokseenkin omituisesta aktiviteetista.

Eläimeltä ei tietenkään voi kysyä, miltä siitä tuntuu, mutta jotkut tutkijat väittävät, että linnut laulavat vain silloin, kun niiden hormonipitoisuudet ovat suuret. Äkikseltään tämä tuntuisi viittaavan siihen, etteivät linnut tosiaan ole paljon muuta kuin siivekkäitä lauluautomaatteja, mutta Fitch ei ole ajatuksesta ollenkaan vakuuttunut.

- Luultavasti linnut laulavat siksi, että se tuntuu hyvältä -  samasta syystähän harjoitetaan seksiä, hän huomauttaa. - Seksin perimmäinen evolutiivinen syy on tuottaa jälkeläinen, mutta me harrastamme sitä myös siksi, että se on nautinnollista. Kaiken lisäksi olemme seksuaalisesti innokkaita silloin, kun hormonipitoisuutemme ovat suuret, ja vähemmän hanakoita, kun ne ovat alhaiset.

Ajatus lintujen laulunautinnosta saa tukea tutkimuksesta, jonka Duke-yliopiston Erich Jarvis kollegoineen julkaisi 2006. Sen mukaan koiraiden dopamiinipitoisuus voimistuu, kun ne laulavat. Erityisen suuria pitoisuudet ovat, kun koiraat laulavat naaraille.

Vielä ei tiedetä, miten dopamiini vaikuttaa linnunlauluun, mutta Jarvis arvelee, että sen päätehtävä on vahvistaa oppimista ja toissijainen tehtävä tuottaa euforiaa. Ihmisessäkin dopamiini toimii välittäjäaineena niin mielihyvässä kuin oppimisessa.


Jammailu rentouttaa bonoboa

Myös Bill Fields Des Moinesin Great Ape -säätiöstä vahvistaa, että musiikki ilahduttaa muitakin kuin ihmisiä. Hän on mukana ryhmässä, joka tutkii ihmiskieltä viittomin ja merkein oppineiden bonobojen musiikkimakua. Kokeissa auttavat yleensä paikalliset muusikot, mutta apinat ovat jammailleet myös Peter Gabrielin ja Paul McCartneyn kaltaisten tähtimuusikoiden kanssa.

Bonobot voivat valita instrumentikseen esimerkiksi ksylofonin, tamburiinin, harmonikan tai marakasin. Yleensä ne käyttävät vain yhtä soitinta soittorupeaman aikana, ja mieltymykset vaihtelevat. Panbanisha-naaras esimerkiksi pitää kosketinsoittimista, kun taas Kanzi-uros on tykästynyt rumpuihin, vaikka kyllä se nauttii myös pianon hakkaamisesta. Jammailu on osoittanut, että soitto välittää tunnetiloja ihmisestä apinaan ja päinvastoin. Fieldsin mukaan "keikan" jälkeen apinat jopa näyttävät erilaisilta päivien ajan. - Ikään kuin musiikki rentouttaisi niitä. 

Ehkä samankaltaisuudet bonoboiden ja itsemme välillä eivät ole kovinkaan yllättäviä, ovathan kääpiösimpanssit ja simpanssit lähimmät apinasukulaisemme. Simpanssit eivät ehkä laula kuten kädelliset serkkunsa gibbonit, mutta Fitch uskoo, että eläinten musisoinnin alkuperä saattaa löytyä niiden käyttäytymisestä luonnossa, missä ne säännöllisesti rummuttavat resonoivia kohteita, kuten kantoja. Jotkut tutkijat jopa uskovat, että simpanssiryhmillä on omat rummutus- ja ääntelykulttuurinsa.


Työsarkaa riittää

Kaikesta tästä huolimatta perinnäinen näkemys eläinten rajallisesta musikaalisuudesta elää yhä, ja moni asiantuntija pysyy vakuuttuneena ihmismusiikin ainutlaatuisuudesta. Tilanne on kuitenkin muuttumassa.

McDermott, Hauser ja Fitch ovat kaikki sitä mieltä, että todennäköisesti musiikin osatekijät kehittyivät eri tavoin eri aikoina ja eri paikoissa. Siksi ihmisen ja eläinten yhtäläisyyksissä ja erilaisuuksissa on vielä paljon tutkittavaa. Kala saattaa erottaa barokin bluesista, mutta erottaako se nämä musiikin lajit samoin kuin me?

Yhden mysteerin McDermottin apinat ovat jo ratkaisseet: miksi ne valitsevat kehtolaulun mieluummin kuin teknomusiikin?

McDermott ja Hauser arvelivat, että syy löytyy pikemmin temposta kuin tyylistä, joten he tarjosivat apinoille musiikkia, joista toisessa oli 60 iskua ja toisessa 400 iskua minuutissa. Apinoita miellytti enemmän hidas tempo.
Luonnossa, tutkijat huomauttavat, tiheä äänien sarja liittyy useimmiten ikäviin tilanteisin, kuten tappeluihin tai myrskyihin. Tai sitten nopea tempo aiheuttaa villiä sydämentykytystä.


Christine Kenneally on newyorkilainen tietokirjoittaja.
Artikkeli on julkaistu brittiläisessä New Scientist -lehdessä 23.2. 2008.
© 2008 New Scientist Magazine, Reed Business Information Ltd. All rights reserved. Distributed by Tribune Media Services International.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.