Aikansa kuuluisin kasvissyöjä otti kantaa turkiksiin maalaamalla neidon syliin elävän eläimen. Kuvat: Atena, Gettyimages, Bnf
Aikansa kuuluisin kasvissyöjä otti kantaa turkiksiin maalaamalla neidon syliin elävän eläimen. Kuvat: Atena, Gettyimages, Bnf
Koiraa on tuskin ikinä arvostettu yhtä paljon kuin keskiajalla.
Koiraa on tuskin ikinä arvostettu yhtä paljon kuin keskiajalla.
Kirkko näki kissassa riivaajan, joka vietteli naisia noituuteen.
Kirkko näki kissassa riivaajan, joka vietteli naisia noituuteen.
Maalaissiat saivat tonkia myös metsän antimia.
Maalaissiat saivat tonkia myös metsän antimia.
Kana päätyi ensimmäisenä pataan, jos ruoasta tuli pulaa.
Kana päätyi ensimmäisenä pataan, jos ruoasta tuli pulaa.
"Siinä paha missä mainitaan" tarkoitti keskiajalla paljon pelättyä sutta.
"Siinä paha missä mainitaan" tarkoitti keskiajalla paljon pelättyä sutta.
Hienostunut haukastus sopi myös vallasväen rouville.
Hienostunut haukastus sopi myös vallasväen rouville.

Vuosituhansia ihminen kohteli eläimiä kumppaneina. Vasta 1800-luvulla niistä tuli tuotantoväline.

Nainen ja kärppä on yksi renessanssinero Leonardo da Vincin hienoimmista tauluista. Ruhtinas Ludovico Sforzan 1490-luvun alussa tilaamassa muotokuvassa kaunis neitonen, Sforzan rakastajatar Cecilia Gallerani, istuu valkoinen elävä kärppä sylissään. Kärpän rooli on ihmetyttänyt jälkipolvia. Miksi se on kuvassa? Miksi Leonardo ei maalannut neidolle eläimen asemesta hienoja turkiksia?

Taiteentutkijat ovat esittäneet teorioita maalauksesta. Kärppä on nähty Galleranin lemmikkinä. Keskiajalla kärppiä kesytettiin pitämään rottia ja hiiriä poissa talojen nurkista. Toisen tulkinnan mukaan sulavalinjainen kärppä pääsi mukaan esteettisistä syistä. Kolmas hypoteesi muistuttaa, että keskiajan kristillisessä katsannossa kärppä symboloi puhtautta ja viattomuutta. Tai ehkä kärppä viittaa hienovaraisesti rakastaja Sforzaan, joka oli Kärpän ritarikunnan jäsen.

Keskiajan ihmisten suhdetta eläimiin tutkinut historioitsija Hannele Klemettilä esittää kirjassaan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (Atena 2013) oman tulkintansa. Leonardo oli aikansa kuuluisin kasvissyöjä ja tunnetuimpia eläinten kaltoinkohtelun vastustajia. Hän kammoksui eläinten rääkkäämistä, tunsi myötätuntoa niitä kohtaan ja kuvasi dramaattisesti ihmissuuta kaikkien eläinten haudaksi. Turkiskaupan vastustajana Leonardo ei voinut maalata neitoa turkiksen kanssa. Kaiken lisäksi turkis olisi perusteettomasti ylevöittänyt aatelittoman tytön. Elävä kärppä kiteytti osuvasti Leonardon oman arvomaailman tilaajan toiveisiin, Klemettilä arvioi.

Ihminen on pohtinut suhdettaan eläimiin vuosituhansia, eivätkä sata viime vuotta ja varsinkaan viime vuosikymmenet ole tuoneet mukanaan myönteisiä asioita. Itse asiassa eläinkunta ei ole koskaan ennen ollut yhtä väheksytty, orjuutettu ja sorrettu kuin nykyään, Klemettilä kirjoittaa.

Kesytys mullisti elämän

Kivikautiset esi-isämme olivat metsästäjiä ja keräilijöitä. Luolamaalaukset kertovat heidän ihailleen ”ylempiään”, suuria saalistajaeläimiä. Suhtautuminen muuttui, kun ihminen oppi kesyttämään eläimiä kotieläimiksi.

Ensimmäisenä kesyyntyi sudesta polveutuva koira. Plos One -tiedelehti julkaisi toissa vuonna arkeologisia tutkimustuloksia, joiden perusteella koira kesyyntyi jo 33 000 vuotta sitten. Koira oli ihmiselle hyvä kumppani. Siitä oli apua niin vartioinnissa kuin metsästyksessä, ja se tarjosi ihmiselle mahdollisuuden kehittyä saalistajana.

Noin 13 000 vuotta sitten jääkausi oli päättynyt, ilmasto lämpeni, pohjoisen valtavat ruohoarot metsittyivät ja monet suurnisäkkäät katosivat. Ihmiset huomasivat, että kasvien viljely ja eläinten kesytys olivat hyvä tapa turvata ruoansaanti. Yhteisöt, jotka lähtivät tälle tielle, lisääntyivät paremmin kuin metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt. Niinpä jälkimmäiset joko katosivat tai omaksuivat uuden tavan tuottaa ravintoa.

Lammas, sika ja vuohi kesytettiin 8 000–10 000 sitten. Nauta, vesipuhveli, aasi ja hevonen ilmaantuivat ihmisasumuksille kahdella seuraavalla vuosituhannella. Viimeisimpinä suurina nisäkkäinä kesyyntyivät  alpakka, laama ja kameli 4 500–5 500 vuotta sitten.

Varsinkin kumppanuus naudan kanssa osoittautui tärkeäksi. Nauta kesytettiin alkuhärästä, joka oli suuri ja vahva eläin. Kesynauta palveli ihmistä vetojuhtana ja tuottamalla lantaa pelloille. Siitä saatiin myös lihaa ja maitoa, josta voitiin valmistaa uudenlaista ruokaa, juustoa. Naudan nahasta ja luista saatiin vaatteita ja tarvekaluja. Nauta vei eteenpäin maanviljelyä ja yhteiskuntien kehitystä. Suomenkin alueella on arkeologisten löytöjen perusteella elänyt jo yli 4 000 vuotta sitten ihmisiä, joilla oli nautoja.

Kaikki luodut olivat arvokkaita

Antiikin kulttuureissa ihmisen ja kotieläinten suhde oli kehittynyt elintärkeäksi. Ihminen alkoi myös pohtia syvällisesti, miten eläimiä tuli kohdella. Roomalainen filosofi Seneca korosti tutkielmassaan De Clementia, että lempeyden suuri hyve piti ulottaa myös eläimiin. Hevosia tai metsästyskoiria ei saanut kouluttaa piiskalla ja pelolla vaan lempeydellä. Uhkailu tekee eläimen araksi ja hävittää sen luontaisen innon, Seneca muistutti.

Varhaiset kirkkoisät ja teologit asettivat vastakkain Jumalan kuvaksi luodun ihmisen ja alempiarvoisen eläimen. He tuomitsivat kaiken, mikä viittasi ihmisen ja eläimen sukulaisuuteen tai sekoitti rooleja. Eläimiksi naamioituminen tai eläimellisen käytöksen matkiminen oli tuomittavaa – eläimiin sekaantumisesta puhumattakaan.

Suhtautumista eläimiin leimasi juutalais-kristillinen ajatus, jonka mukaan luonnolla oli selvä hierarkia. Kasvit olivat olemassa eläimiä ja eläimet ihmisiä varten. Eläimet toimivat vaistojensa varassa, ihminen taas oli rationaalinen olento. Eläimellä ei voinut olla tietoa Jumalasta, toisin kuin ihmisellä. Vaikka eläimet olivat epätäydellisiä vaistojensa vankeja, ne olivat kuitenkin osa Jumalan luomistyötä ja siksi arvokkaita.

Eläimet noteerattiin korkealle myös keskiajan pyhimyskertomuksissa. Eläimet liittyivät suosittujen pyhimysten, kuten Franciscus Assisilaisen, Hieronymoksen ja Thomas Becketin, elämään ja ihmetekoihin. Pyhimyskertomukset toimivat esimerkkeinä hyveestä ja oikeasta tavasta kohdella toisia ihmisiä ja eläinkuntaa. Ne välittivät sanomaa, että myös eläimet ansaitsevat myötätuntoa ja hyvää kohtelua.

Eliitti ihastui riistaan

Väestön kasvaessa tarvittiin lihaa yhä enemmän, ja parhaiten sitä saatiin kotieläimistä. Sian, naudan ja varsinkin lampaan arvostus nousi kohisten. Lammas tuotti lihan ohella villaa, jonka kysyntä kasvoi ja hinta kipusi merkittävästi. Moni peltomaa muuttui villan takia laitumeksi.

Ruoka oli keskiajalla keino näyttää varallisuutta. Köyhä kansa eli pääasiassa kasvisruoalla, mutta ylemmät luokat saattoivat nauttia lihaa, kalaa ja maitotuotteita arkiruokana. Varsinaisen vallasväen statussymboliksi nousi kuitenkin riista, jota pyydystettiin suljetuissa, yksityisissä puistoissa jaloin keinoin eli ratsain sekä koirien ja haukkojen avulla. Ansastus koettiin eliittipiireissä alhaiseksi ja kunniattomaksi.

Erityiseen arvoon kohosi musta ja isosarvinen alkuhärkä, naudan kantamuoto. Sitä pidettiin hurjana ja pelottomana otuksena, jonka metsästäminen vaati erityistä taitoa. Alkuhärkäjahdista tulikin kuninkaallinen huvittelumuoto. Puolassa alkuhärkää ei saanut edes pyytää ilman kuninkaan lupaa.

Kun riistakannat hiipuivat, niitä pyrittiin suojelemaan laeilla ja asetuksilla. Metsästys koitui kuitenkin alkuhärän kohtaloksi. Vihoviimeinen alkuhärkä kuoli kaikista toimista huolimatta vuonna 1627 Puolassa.

Kipu päätti leikkelyn

Uuden ajan alussa Leonardo da Vinci ei ollut ainoa eläinten ystävä. Monet filosofit puhuivat eläinten puolesta. Ranskalaisen Michel de Montaignen mukaan eläimillä oli ajatuksia, tunteita ja vuorovaikutussuhteita. Hollantilainen Erasmus Rotterdamilainen ja englantilainen Thomas More vastustivat metsästystä sen julmien piirteiden vuoksi.

Aikakauden uutuus oli tiede, joka alkoi selvittää eläinten anatomiaa.
Elävien eläinten leikkely eli vivisektio yleistyi 1600-luvulla. Käytäntö perustui rationaaliseen näkemykseen, jonka mukaan eläimet reagoivat mekaanisesti ärsykkeisiin eivätkä tunteneet kipua, vaikka niin näyttivät tekevän. Kaikki eivät käsitystä hyväksyneet. Englantilaisfilosofi John Locke muistutti, että tarpeeton julmuus eläimiä kohtaan on moraalisesti väärin ja tuottaa taloudellista haittaa eläimen omistajalle. Myös valistusfilosofit Voltaire ja Rousseau vastustivat tiedemiesten barbaarisia toimia. Rousseaun mielestä eläinten kohtelua ei ratkaissut järjen määrä vaan kyky tuntea ja kärsiä.

Pohdinnat heijastuivat vähitellen lainsäädäntöön. Irlannissa työhevosten ja lampaiden kaltoinkohtelu kiellettiin jo vuonna 1635. Englannissa Lontoossa havahduttiin vähitellen katujen ja lihatorien julmuuksiin ja kehnoihin teurastuskäytäntöihin. Vuonna 1822 säädettiin Martin’s Act, joka kielsi vetojuhtien ja karjan huonon kohtelun. Manner-Euroopan maat ottivat lain esikuvakseen ja alkoivat säätää vastaavia lakeja.

Tehokkuus käänsi ajatukset

1800-luvulle asti eläimet olivat maatalousvaltaisten yhteiskuntien tuki ja turva. Hyötyeläimet tarjosivat ruokaa, vaatteita, raaka-aineita ja lihasvoimaa. Niistä oli myös monenlaista apua, turvaa, lohtua ja seuraa. Eläimiä kunnioitettiin ja arvostettiin. Varsinaista järjestäytynyttä eläinsuojelua ei ollut, mutta vuosisatojen varrella kirjatut filosofien ja kirkonmiesten ajatukset ja ohjeet sekä puhdas maalaisjärki hillitsivät eläimiin kohdistuvia väärinkäytöksiä.

Meno muuttui teollistumisen ja kaupungistumisen aikakaudella. Suhtautuminen koveni, ja eläinten elämänlaatu huonontui selvästi. Onkin suuri virhe ajatella, että eläinten asema olisi nykyään parempi kuin kehittymättömämmillä vuosisadoilla.

Teollistuminen tuhosi surutta luontoa, ja eläimet pakotettiin tehotuotannon muottiin, joka riisti niiltä mahdollisuuden luonnonmukaiseen käyttäytymiseen. Jalostus alkoi parantaa eläinten tuotanto-ominaisuuksia. Nautojen tieteellinen jalostaminen liha- ja maitokarjaksi pääsi vauhtiin 1800-luvun loppupuoliskolla. 1900-luvun alussa Tanskasta kehittyi sianjalostuksen suurvalta. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa jalostettiin eri kanaroduista huippunopeasti kasvava broileri, joka toi liha-ateriat vähävaraistenkin ruokapöytään.

Vähitellen ihmiset alkoivat käsittää, etteivät eläimet voi hyvin tuotantoruljanssissa. Suomeenkin perustettiin vuonna 1901 eläinsuojeluyhdistys. Sen virallinen tavoite oli edistää hevosenlihan käyttöä. Täällä ei tuolloin hevosia syöty vaan niitä käytettiin työhevosina, mikä johti usein eläinten tuskaiseen loppuun ajamiseen. Edistämällä hevosenlihan syöntiä saatiin hevosia pois työstä ennen ankeaa vanhuutta.

Yhdistys levitti myös sanomaa inhimillisemmästä suhtautumisesta kaikkiin teuraseläimiin. Eläinsuojelijoiden sitkeä työ johti eläinten kohtelua kehittäviin lakeihin, joissa määriteltiin hoidolle hyvinvointia turvaava  vähimmäistaso.

Sanomalla on edelleen kysyntää, Hannele Klemettilä muistuttaa. Valveutuneelle nykyihmiselle on tyypillistä innostua vimmaisesti ajamaan yhden uhanalaisen eläinlajin asiaa samalla kun suljetaan silmät oloilta ja toimilta, joita päivittäin kohtaavat sadat miljoonat siat, broilerit, kalkkunat ja naudat tehotuotantolaitoksissa. Klemettilän mielestä ihmisen ja eläimen suhteen historiassa eletään kaikkein synkintä kautta.

Mika Remes on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2013

 

Ylistyslauluja koirille

Keskiaikaiset kuvat vilisevät kaikenlaisia koiria, sillä koira oli suosittu symbolieläin, johon liitettiin monia myönteisiä asioita. Koirat kuuluivat myös sankarilegendoihin. Ranskalaisritari Aubry de Montdidier’n vinttikoiran urotyöt tunnettiin laajasti niin suullisina kuin kirjallisina kertomuksina. Koirapyhimys Guinefortin tarina keräsi sellaisen suosion, että kirkko yritti tukahduttaa sankarikoiran palvontaa.

Koira oli tärkeä apuri kaikissa säädyissä. Parhaiten tunnetaan metsästykseen jalostetut koirarodut. Foix’n kreivi Gaston Fébus laati 1300-luvun lopulla keskiajan perusteellisimman metsästysoppaan Livre de chassen, joka on hurmioitunut ylistyslaulu koirille. Fébus julisti, että koira on jaloin ja viisain Jumalan luomista eläimistä, monesti ihmistä etevämpi. Lukuisilla monarkeilla oli valtava määrä koiria, sillä koulutettu metsästyskoira oli arvokas ja arvostettu lahja. 

Osa koirista oleskeli vakituisesti niitä varten perustetuissa rakennuksissa, kenneleissä, joissa niistä pidettiin hyvää huolta. Asiantuntijat painottivat hygienian ja puhtauden merkitystä hyvinvoinnille, eikä virikkeitä sopinut unohtaa. Niinpä koira, oli se sitten yläluokkainen rotukoira tai sekarotuinen talonpoikaiskoira, joutui harvoin tyytymään passiiviseen lemmikin tai maskotin rooliin.

 

Kissan maine mustui

Afrikkalaisesta villikissasta polveutuva kesykissa huomattiin 5 000 vuotta sitten Egyptissä mainioksi viljavaraston vartijaksi. Kissat pitivät tehokkaasti loitolla haitalliset jyrsijät. Egyptiläiset palvoivat kissaa pyhänä jumalolentona. Kun kissa kuoli, omistaja saattoi balsamoida ruumiin ja laittaa sen arkkuun. Eurooppaan ensimmäiset ”jyvävahdit” saapuivat kreikkalaisten mukana noin 900 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Keskiajan koittaessa kesykissat tunnettiin myös Aasiassa.

Keskiajan lopulla kissan asema muuttui. Katolinen kirkko alkoi taistella harhaoppeja vastaan ja loi avukseen noitateorian ja paholaiskultin. Sen mukaan oli olemassa noitia, jotka lihan heikkoudesta tai ahneudesta tekivät liiton Paholaisen kanssa.  Paholaisen apureita maan päällä edustivat kissat, jotka houkuttelivat ihmisiä synnintekoon. Helposta ja hyödyllisestä kotieläimestä tuli pelätty ja vihattu eläin, kun Eurooppa ajautui noitahysteriaan. Vuonna 1484 paavi Innocentius VIII määräsi kaikki kissanomistajat polttoroviolle noitina.
Ihmiset kammoksuivat erityisesti mustaa kissaa, sillä se saattoi olla itse Paholainen sala-asussa. Myös noidat kykenivät muuttumaan mustaksi kissaksi ja syntymään uudelleen mustana kissana, vieläpä yhdeksän kertaa. Tästä syystä kissoja vainottiin siinä missä noitia.

Kissoja alettiin uudelleen arvostaa vasta 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa, missä innostuttiin kissarotujen jalostamisesta.

 Sika hyvä jätepoliisi

Temppeliherrojen ritarikunnan tuhoajana historiaan jäänyt Ranskan kuningas
Filip IV Kaunis kuoli mitä ilmeisimmin villisikametsällä saamiinsa vammoihin. Keskiajalla hurjaluonteinen villisika edusti voimaa ja rohkeutta, joten villisian telomaksi joutuminen oli metsästäjälle lähinnä kunniakasta. Toisin kävi, jos jäi kesykarjun jalkoihin. Se edusti alhaisia paheita, likaisuutta ja ahneutta, ja langetti häpeän uhrin koko suvun päälle.

Kotisikaan on eri aikoina suhtauduttu eri tavoin. Antiikin Kreikassa ja Roomassa sika oli suosituimpia uhrieläimiä, ja sen lihaa arvostettiin enemmän kuin lampaanlihaa. Filosofi Aristoteles jopa muistutti, että ihminen ja sika ovat sukulaisia.

Juutalaiset ja islaminuskoiset karttoivat sikaa epäpuhtaana eläimenä. Käsityksen taustalla lienee se, että sika kantoi trikiiniä, ihmiselle vaarallista loiseläintä. Kristitytkin saattoivat suhtautua sikaan epäillen. Se oli arveluttava eläin, sillä se ei märehtinyt, vaikka sillä oli sorkat. Vakava puute oli myös heikko näkö. Keskiajan oppineet samastivat hämärässä elävät eläimet Jumalan vihollisiin ja Saatanan kätyreihin.

Toisaalta sika oli tärkeä hyötyeläin, jota kannatti hoitaa hyvin, sillä niin siitä saatiin mahdollisimman paljon lihaa ja laardia varastoon.Maatiloilla sikoja pidettiin aitauksissa, jotta ne eivät temmeltäisi pelloilla. Syksyisin ne vietiin laiduntamaan metsiin, joissa riitti marjoja, juuria, sieniä ja terhoja. Varsin lokoisaa oli elämä myös kylissä ja kaupungeissa. Vapaasti kaduilla ja toreilla kierrelleet siat toimivat tehokkaina jätepoliiseina, ennen kuin päätyivät ruoaksi.

 

Kanoja kaikilla pihoilla

Viidakkokanasta kesytetty kana kotiutui ihmisen seuraan 2 000–3 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua Indusvirran laaksossa. Alun perin kanassa eivät kiinnostaneet liha tai makoisat munat, vaan kukkojen korskea käytös. Induksen laaksossa kasvatettiin kukkoja kukkotappeluita varten.

Antiikin Roomassa kanasta tuli tärkeä hyötyeläin, koska se sopi hyvin omavaraistalouteen. Kanoja pidettiin aina, jos viljaa jäi yli. Kanat toivat mukavaa vaihtelua ruokavalioon. Kanalla oli tärkeä rooli myös uskonnollisissa rituaaleissa. Kanoista ennustettiin tulevia, ja niitä uhrattiin jumalille.

Keltit ja germaanit siirsivät kanojenpidon Alppien pohjoispuolelle, ja keskiajalla kanat kaakattivat pihapiireissä kaikkialla Euroopassa. Kanan pystyi hankkimaan köyhempikin talonpoika. Kana myös päätyi kotieläimistä ensimmäisenä pataan, jos ruokavarat kävivät vähiin. Eurajoen Liinmaan muinaislinnan kaivaukset kertovat, että Suomessa pidettiin kanoja jo 1300-luvulla. Uudella ajalla Ruotsin kuninkaista Kustaa Vaasa ja Kustaa II Aadolf edistivät innokkaasti kanataloutta.

Silti kanat pysyivät kotieläiminä pitkään sivuroolissa. Kanatalous lähti nousuun sen jälkeen, kun viljanviljely 1800-luvun jälkipuoliskolla tehostui ja Yhdysvalloissa jalostettiin runsaassa kuukaudessa teuraskokoon kasvava broileri. Kanat katosivat pihapiireistä kymmenientuhansien lintujen halleihin.

 

Susiviha ikivanhaa

Susi ei ole 1800-luvun jälkeen surmannut Suomessa yhtään ihmistä, mutta tieto ei ole susivihaa hillinnyt. Vuosituhannen vaihteessa kertaalleen elpynyt susikanta on taas nopeasti supistunut salametsästyksen vuoksi.

Susivihalla on Euroopassa pitkät juuret. Keskiajalla sutta pidettiin eläimistä ilkeimpänä ja julmimpana. Sudesta tuli monessa kulttuurissa synnin, kuoleman ja pahuuden vertauskuva. Se edusti Saatanaa, joka vihasi ihmiskuntaa ja väijyi uskovia tuhotakseen heidän sielunsa. Susipelkoa lisäsi se, että susi saattoi ainoana petoeläimenä todella syödä ihmisen. Syödyksi tuleminen taas vaaransi sielun autuuden.

Kun kanta kasvoi, sudet pyrittiin pyytämään keinolla millä hyvänsä: ansoin, loukuin, myrkyin ja nauloin varustetuilla lihapaloilla. Suteen eivät jalot metsästysihanteet ulottuneet. Sudet metsästettiinkin lähes sukupuuttoon Euroopan sydänalueilta. Henkiin jääneet yksilöt vetäytyivät vuorille ja syrjäisiin metsiin, mutta susipelko jäi ihmisten mieleen.

Toisaalta sudella oli myös ihailijoita. Metsästystä tosissaan arvostavat kunnioittivat suden nopeutta, rohkeutta, valppautta ja älyä. Siksi susi kelpasi tunnuseläimeksi monien aatelissukujen vaakunoihin.

 

Haukat herrain hupia

Haukka nautti keskiajalla harvinaisen suurta arvostusta, ja haukkametsästys saavutti  valtavan suosion eliitin keskuudessa. Saalis oli sivuseikka. Haukastus tarjosi niin herroille kuin rouville tilaisuuden seurusteluun ja juoruiluun metsästyksen siivellä. Haukastus oli rauhallista ja hienostunutta pyyntiä, jossa myös haukan ja haukastajan osaaminen pääsi oikeuksiinsa.

Haukastukseen käytettiin joko pesästä vietyjä poikasia tai emoltaan jo metsästystaidot oppineita nuoria yksilöitä. Parhaat haukat tulivat pohjoisesta, muun muassa Suomen alueelta. Hansaliiton kauppiaat veivät täältä haukkoja Keski-Eurooppaan. Erityisen arvokas ja arvostettu oli tunturihaukka.

Haukka sai paljon myös symboliarvoa. Keskiajan kirjallisuudessa urheaa ritaria verrattiin usein haukkaan. Haukka oli suosittu aatelismiesten tunnuseläin. Haukka symboloi Jumalan rakkautta, henkevää mietiskelijää ja jaloa ihmistä. Se toimi rakastavaisten sanansaattajana, ja sen taistelua saaliista saatettiin verrata rakastelemiseen. Joskus harvoin petomaisia piirteitä käytettiin himon ja ahneuden vertauskuvina.

 

kallo
Seuraa 
Viestejä16
Liittynyt10.4.2013

Eläinrakkaus loppui nykyaikaan

Hitlerillä nyt ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Hän ei ensinnäkään ole "lähihistorian tunnetuin eläinsuojelija", koska hyvin harva tietää mitään hänen asenteistaan muulta kuin juutalaisten ja muitten vähemmistöjen osalta. Siksi toisekseen, miten Hitlerin käsitteleminen tässä yhteydessä lisäisi jutun objektiivisuutta? Mihin ylipäätään viittaat objektiivisuudella? Oletan, että kommenttisi taustalla on seuraavanlainen ajatuskuvio. Tunnet jotain epämääräistä kaunaa eläintensuojelijoita...
Lue kommentti
Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018