Vanha kesti ihmeesti aikaa, vaikka sen tekijä ei tiennyt geeneistä eikä mannerten liikkeistä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Vanha kesti ihmeesti aikaa, vaikka sen tekijä ei tiennyt geeneistä eikä mannerten liikkeistä.

Teksti: Petri Riikonen

Miksi Etelä-Amerikassa elää laamoja, Afrikassa antilooppeja ja Australiassa kenguruita, mutta Pohjois-Amerikkaa ja Euraa­siaa asuttavat samankaltaiset kauriit? Siksi, että eteläisillä eläimillä on ollut enemmän aikaa kehittyä omiin suuntiinsa. Varhaisnisäkkäiden aikaan kaikki mantereet olivat yhdessä, mutta eteläiset mantereet liikkuivat erilleen paljon aiemmin kuin pohjoiset. Kehityshistoria näkyy kallioperästä sekä eläinten fossiileista ja geeneistä.

Tästä historiasta ei 1800-luvun suuri eläinmaantieteilijä Alfred Russel Wallace tiennyt paljonkaan. Hän tutki eläinlajien silloista levinneisyyttä ja sen perusteella jaotteli mantereet osiin, joiden eläimistö on erilainen.

Wallace kyllä aloitti osan biologian tietovallankumouksesta, sillä 1800-luvun loppupuoliskolla hän oli Charles Darwinin rinnalla evoluutioteorian toinen ensiesittäjä.

1900-luvun puolivälissä puolestaan geologia mullistui, kun osoitettiin, että maankuori koostuu liikkuvista laatoista ja että liikkeet selittävät niin ilmaston kuin eliökunnan kehityskulkuja.

Lisäksi 1900-luvun lopulla käsitykset eläinten polveutumissuhteista alkoivat huimasti tarkentua, kun opittiin vertailemaan lajeja dna-erojen perusteella.

Wallacen vuonna 1876 julkaisema eläinmaantieteellinen kartta kesti hämmästyttävästi kaiken tämän kuohunnan. Kaikki 1900-luvun biologipolvet oppivat sen; se on omankin opiskeluaikaisen eläintiedekirjani ensimmäisellä aukeamalla.

Mutta nyt on uuden kartan aika. Se on laadittu valtavasta datamäärästä modernin tietotekniikan analyysivoimalla, jollaisesta Wallace tuskin osasi edes haaveilla.

Science-lehdessä julkaissut kansainvälinen tutkijaryhmä määritti aluejaon setvimällä tilastollisesti levinneisyys- ja polveutumistietoja yli 21 000:sta maalla elävästä eläinlajista: nisäkkäistä, linnuista ja sammakkoeläimistä.

Tutkijat arvioivat, että kartta muodostaa alan modernin pohjatiedon ja auttaa suunnittelemaan eri alueiden lajiston suojelua.

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018